2015 – Sivu 6 – Tuulestatemmattua

Montemarcello – Tellaro – Lerici – tepastelua auringossa

Maanantaiaamu aukeni aurinkoisena. Juhlaa sekin.

Hieman merkillisen aamiaisen ja pikaisen supermercado-piipahduksen jälkeen olimme aamuyhdeksältä koko Gruppo Finlandese hotellin edessä valmiina lähtemään bussilla kohti Montemarcelloa. Ainoa vaan, että bussikuski ei ollut valmiina: ei ollut paikalla. Toki hän tuli, – puolisen tuntia myöhässä. Un momento, per favor! Mutta mihinkäs meillä kiire.

Lorezzinin dösällä pääsimme La Speziasta Liguria di Levanteen, eli itään. Kartassa oikealla näkyvän nimen kärkeen ajeltiin bussilla, ja sieltä lähdimme kävellen laskeutumaan kohti Tellaron kylää. Ja iltakuuden kieppeillä päivän vaellus päättyi Lericin rantakylään, noin kymmenen kilometrin jälkeen.

Oikein kelpo päivä; korkeuseroja noin 300 metriä. Vain. Tosin lämpö (aika ajoin lähemmäs +30 C -, mutta huom. minä en valita, päinvastoin) ja alastulot lisäsivät vaikeusastetta.

Lounas koottiin taas yhdessä kannetuista eväistä, ja tänään evästauon jälkeen pidimme esittelykierroksen: onhan meitä oululaisia, onhan porukkaa ympäri Suomea. Ja sellainen riemullinen juttu, että tässä porukassa on yksi, jonka kanssa olen ollut Brightonissa kielikurssilla 1974 ja me asuimme silloin kimpassa!! Jokunen vuosi on kulunut, ja nyt tapaamme täällä! 🙂

Päivään kuului leppoisia tuokioita pikku kylissä, Tellerosta ja sen mustekala-legengasta voisi kertoa enemmänkin, mutta menköön sekin nyt vain kuvilla…

Kuuden jälkeen olimme hotellilla, hikisinä, pohkeet pinkeinä, hienon päivän kokeneina, – ja sitten oli reilu tunti aikaa kunnes lähdimme mitä mainioimmalle illalliselle.

Koko poppoo kävelimme (mukava vähän liikkua välillä!!) läpi La Spezian keskustan ja pääsimme meren eläviin erikoistuneesen trattoriaan syömään. Paikan isäntä osasi ottaa yleisönsä, ja hänen keittiössään osattiin simpukat. Ui-jui, johan minulle ja monelle muulle maistui.

Kotkako?

Aloiteltiin helpolla.

Meidän E-opas.

Itävallassa, Virpiniemessä, Mallorcalla – näin ne patikkapolut merkitään.

Kapris.

Passionhedelmän kukka!

Mutkan kautta suoraan alas.

Pranzo! Lounas tekeillä. Johan kelpasi.

Oli niitä vähän vaativampiakin pätkiä.

Päivä on siis ollut hyvin täynnä tepastelua, ohjelmaa ja olemista meren rannoilla ja kukkuloilla, joten nyt ei jaksa/ehdi kuin liitellä kuvia. Huomenna on ehkä reissun kohokohta: Le Cinqua Terre, ja niitä kohti lähdemme ennen kahdeksaa, joten kirjeenvaihtajanne kuittaa ja käy unille.

Portofino – vaellusverryttelyä

Aamukahdeksalta meidän 24-hengen vaellusporukkamme (tosi iso, aiemmilla reissuilla ollut 12 – 18 hengen [tai kahden!!] ryhmiä) oli valmiina jättämään Milanon, ja lähdettiin bussilla autostradaa länteen. Reilun parituntisen bussikyydin puolivälissä Autogrillissä vessa- ja kahvitauko.

Eilen asettamani teeman mukaisesti kuvasin Italiaa ja yksityiskohtia. Mutta siis oikeasti: vain Italiassa voi pienellä huoltsikalla (ei mikään ABC-kolossi) olla niin paljon (ruoka)”kulttuuria”.

Aamulehti.

Kymmenen eri mallista pastaa ja pastalahjapaketteja; Suomessa on Myllyn paras sarvimakaroni ja Barillan Spaghetti – jos hyvin käy.

Liguriassa ei ole sisilialaista limoncelloa, vaan Portofinon Limoncinoa. Oman Limoncello di Casani ohje on täällä.

Huoltoasemalla myydään öljyä. Oliiviäljyä! 😉

Italialaiset osaavat tuotteistaa: vanhat kunnon leffaklassikot ovat suklaakonvehtien mainonnassa mitä parhaimpia.

Ja Baci. Suukot. Jos on käynyt Peruginan suklaatehtailla, ei voi välttyä näiden ostamiselta.

Päivän ensimmäinen päämäärä oli Santa Margherita Ligurian rannikolla. Sieltä lähdimme tepastelemaan; patikointi alkoi. Käveltiin Monte di Portofinon luonnonpuistossa Tigulliolahden yläpuolella. Reitti kivetty, helpohkoa oli.

Ihan erilainen aloitus kuin Bad Gasteinissa reilu vuosi sitten. Tämä minulle parempi. Toki välillä oli kunnon nousuakin. Ja yhden nousun jälkeen levähdyspaikalla tällainen – aurinkokellohan se. Mihin sain varmistuksen suoraan Oulusta, grazie Timoteus.

Tuossa talossa Madonna vietti 50-vuotiskekkereitään.

Portofinon (~kaunis, hyvä satama) yläpuolelta oli kaunis näköala alas hienoon huvipursisatamaan. Portofinon okranvärisiä taloja vihreine ovineen oli ilo Aperolin ääreltä katsella. Kortit Naantaliin ja Posiolle vihdoin saatiin aikaiseksi. Pikkukatujen varsilla oli paljon putiikkeja ja piazzalla miellyttävä tunnelma. Tunnelma oli ihan selvästi ”dolce far niente”. Turistinen, mutta so what.

Portofinosta pääsimme kuin pääsimmekin viiden kieppeillä laivan kyytiin ja matkasimme puolisen tuntia Rapalloon.

Portofino.

(Kuvassa Rapallo) Rapallon sopimus. Kuka oikeasti muistaa, mitä ja milloin sovittiin? En minäkään muistanut, nyt tiedän.

Rapallossa Edo (bussikuskimme) jo odottikin, ja hän kyyditsi meidät La Speziaan. Täällä rantabulevardin takana olevassa hotellissa vietämme vietämme seuraavat neljä yötä.

Kuuden jälkeen oltiin NH La Spezia-hotellilla, turha yritys kauppaan, ja sitten yhteissapuska hotellillla.

Viikko on hyvällä alulla.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Mansikat. Onhan näitä nyt toki vielä Suomessakin syyskuusta huolimatta.

Italiassa viemärien kannetkin tyylikkäämpiä kuin muualla?

Italia

Saluti da Milano

Myrskyisän, levottomasti nukutun yön jälkeen lähdimme Porvoonkadulta kuudelta. Tihkusateisen, syksyisen lauantaiaamun taksimatka lentokentälle sujui nopeasti. Nopeasti myös laukut drop boxiin ja turvatarkastuksesta läpi. Croissant ja kahvi edesauttoivat todellisuuteen heräämistä: hei, me ollaan jo matkalla!

Lentokentällä(kin) näki, että emme olekaan – kuten yleensä – koululaisten loma-aikaan reissaamassa: lapsiperheitä, crocs-tepastelijoita, satikkarattaita, kuulokkeet päässä laahustavia uupuneita teinejä ei näy kuin satunnaisesti. Lauantaista huolimatta liituraitaa, korkokenkiä, läppäreitä ja huoliteltuja aamukasvoja.

Milanon kone lähti ajallaan, eikä myrsky riepottanut. Alppien yli ”mentiin heittämällä… ”

Vastatuulen vuoksi lento oli muutamia minuutteja myöhässä, laskeuduimme Malpensan kentälle kymmenen yli 11 (paikallista aikaa vasta kymmenen).

Tema-matkojen opas ja bussi olivat odottamassa ja viemässä meidät hotellille. Hotelli Hermitage on kolmisen kilometriä Duomolta, mutta oikein kelpo asumus.

Missä muualla kuin Italiassa, Milanossa, on kylppärissä pili-pali-saippuoiden ohessa laatu-parfyymi- ja partavesikoepakkaukset?

Lauantai Milanossa oli vapaata, ei siis järjestettyä ohjelmaa. Hotelli on kolmen kilometrin päässä keskustasta, jonne ratikalla pääsi kätevästi, ihan Duomon juurelle. Siellä on käyty ennenkin; ja kuulumme niiden harvojen joukkoon, jotka ovat nauttineet proseccot Duomon katolla. Nyt ei siis tarvinnut sitä tehdä. Pysyimme maanpinnalla.

Tänään oli sitten jo oikea kamera mukana. Olen vähän suunnitellut, että yrittäisin tällä reissulla kuvata – en ainoastaan maisemia ja rakennuksia, ruokia ja kukkia, kuten tavallisesti tahtoo patikkareissuilla tulla tehdyksi, vaan että kuvaisin (myös) teemoja (jo edellä yksi esimerkki ;)). Toki noita kaikkia edellä mainittuja, mutta että olisi kaksi teemaa, joiden alle kuvat sopisivat. Toinen teema on Italia. Ja toinen teema on ”yksityiskohtia” tai ehkä ”tuokio”.

Katsotaan nyt, mitä tästä tulee. Tässä kuitenkin valikoituja otoksia tämän päivän 180 kuvan joukosta. Onhan jo aiemmin tullut mainituksi, tiettäväksi, että Italia on se minun maani. Kuvissa näkynee (mm.) niitä syitä, miksi…

Ja kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.

Gelato! Italialaisen jäätelön voittanutta ei ole.

Pasta. Tässä lounaspasta: ravioleja tonnikala- ja miekkakalatäytteellä, inkivääri-kermakastikkeessa. Nautittuna iltapäivän auringossa, Duomon takapihalla…

Borsalino. Ei tarvinne selitystä.

Pane e coperto. Maan tapa.

Nämä caffeteriat, pastisseceriat, barit, espressopaikat!

Autot! Ja kaikki, mikä niihin liittyy! En tiedä onko missään muualla Maserati- tai muiden automerkkien boutiqueita ja loungeja!

Historialla on arvonsa. Ristorantessakin.

Jotain uuttakin aina keksitään ottaa käyttöön: pyöräparkit, joista voi vuokrata sähkö- tai tavispyöriä.

Viini. Ei kaivanne selittelyjä tämäkään.

Tyyliä. Kauppakeskuksissakin.

Katolinen kirkko tuo oman viehätyksensä kulttuuriin ja matkailuun, näin ulkopuoliselle ainakin. Ja pidän siitä kun kirkonkellot lauantai-illassa soivat. Syyskuisessa lämpimässä Italian illassa. Tai sunnuntaiaamussa Umbriassa tai pääsiäispäivänä Roomassa.

Käsilaukut! Vielä!!! en ole ostanut yhtään. Siis en tällä reissulla. Minulla ei olekaan monta muualta kuin Italiasta ostettua laukkua. Onko yhtään?

Kirkot.

Museot.

Tapahtumat.

Aperol ja shoppailu. Molempia yksi iltapäivän lämmössä (+24 C varjossa).

Sanoinhan jo autoista… Tyylistä, lämmöstä…

Jatkuu huomenna, yksityiskohtia, Italiaa… Buona notte, amici!

Niitä näitä

Hiljainen Helsinki

Tänään Helsinki erilainen kuin koskaan.

Ajatuksena oli ollut lähteä katsomaan suomalaisten mielenilmausta Rautatientorille, katsottiinkin telkkarista. Satoi kaatamalla.

Vasta yhden jälkeen lähdimme kävellen keskustaan, ja reunamille. Satoihan se vielä, mutta hyvä lenkki tuli tehtyä. Jälleen ilman järkkäriä liikkeellä, mutta kyllä kännykuvistakin selviää, että Helsinki oli kovin hiljainen.

Myös kaupoissa hiljaista, taksitolpilla vain paljon autoja. Siis ei edes taksit ajossa.

Kun tyär neljän jälkeen kotiutui, lähdimme naapuritaloon syömään. Sen alakerrassa on Soul Kitchen -ravintola. Ei ihan mikä tahansa lähiravintola, ilmeisen suosittu. Emmekä mekään pettyneet.

Myrskyn noustessa, satten vihmoessa, lähdimme seitsemäksi Linnanmäelle: Peacock-teatterissa menee Billy Eliot -musikaali.

Se oli viihdyttävä, liikuttava, vaikuttava, antoi ajattelemisen aihetta, herätti iloa ja ihailua. Kannatti mennä. Helsinki on ollut hyvä meille. Parasta tietysti, että täällä on tytär, mutta huomenna vaihdamme maisemaa. Ei haittaisi vaikka nyt rankka tuuli, myrsky, hellittäisi, – täällä yhdeksännessä kerroksessa se tuntuu aika voimakkaana.

Huomiseen!

Niitä näitä Ruoka ja viini

OLO – työkavereiden läksiäislahja nautittu

Lensimme eilen puolelta päivin Helsinkiin. Oli hyvä yhdistää ensi viikon patikkareissuun työkavereilta kesän alussa saamani läksiäislahja – lahjakortti ravintola Oloon. Ehdittiin työnseisauksen alta Finnairin kyydillä pääkaupunkiin.

Pohjois-Espalla sijaitseva Olo on palkittu ja kehuttu monilla foorumeilla, Michelin tähdelläkin merkitty. Tuskin omalla rahalla oltaisiin koskaan raskittu ravintolan Matka-menua lähteä syömään. Varauksen tein jo kuukausi sitten, ja silloin tuli mieleen, että kun kerran tyttären luo tullaan bunkkaamaan ja tällä on synttärit tässä lähipäivinä, niin voisin antaa hänelle illallisen lahjaksi, jotta voisimme lähteä kolmestaan juhlimaan.

Menimme tytärtä töistä vastaan, ja tällä oli tieto, että Vanhalla ylioppilastalolla on ”Mikä viini” -tapahtuma, joten kävimme siellä aperitiivisamppanjat nauttimassa. Mukava tapahtuma kaikkinensa, ei liikaa väkeä, ja kuudella eurolla sai Roederin vintage 2006 samppanjaa lasillisen.

Kiertelimme keskustassa odotellen OLOn aukeamista. Kaksi yli kuusi olimme siellä ja makumatka alkoi.

Emme ole ihan varmoja, montako ruokalajia niitä oli, yritin toki kuvata kaikki. Järkkäri ei sentään ollut mukana, eivätkä pienet annokset kännykuvissa pääse oikeuksiinsa, mutta uskokaa pois että 16 (!!?) huikeaa gourmet-annosta olivat iso nautinto. Pipertelyähän nuo useimmat olivat, mutta se ei merkinnyt mitäänsanomatonta makua, vaan mahtavaa makusinfoniaa, jossa voluumit nousivat loppua kohti.

Kuvat suurenevat klikkaamalla.

Alussa tuli pienenpieniä annoksia melko tiuhaan, kaikki tietysti esiteltiin, samoin kuin ne viisi viiniä, jotka valittuun pakettiin kuuluivat.

Naurista ja osterinlehteä.

Ruiskeksi ja taimenen mätiä, tilliä ja sitruunaa. Tämä jo antoi lupauksen huikeasta makumatkasta, joka oli alkamassa.

Puikulaperunaa ja herkkutattia.
(”Tattikeitto” oli tuon palleron sisällä, hmmmm. Sienifriikki tytär piti tästä vielä enemmän kuin monista muista …)

Noissa piiraissa oli sisällä haudutettua possua ja hapankaalta, kuorrutus Västerbotten-juustolla. (Siis olen ollut ihan ruokatrendin huipulla Västerbotten innostukseni kanssa. 😉 )

Siikaa, savustettua munanvakuaista ja sinappikermaa.

Emmer-mannaa ja kuivattua poron sydäntä.
(Mannan alla sienisiirappi. Tässä annoksessa tekstuuri ihan poikkeuksellisen erinomainen.)

Retiisiä ja vuohenjogurttia.
(sen voi tarjoilla näin kauniisti!)

Tämä varsin rustiikisti tarjottu mallasleipä linnunmaksapateineen ja kirnuvoineen oli hyvää, tietysti.

Kuningasrapua, vahapapua ja heraa.

Tässä esimerkki kuinka kuva vääristää: kuningasrapua! Ah onnea. Tämä oli yksi parhaista makupaloista.

Kuhaa (ja päällä sen suomuista tehty grumble!), hernettä ja lipstikkaa

Härkää ja purjoa (liha oli tartar, sipuli oli vaikea syödä).

Vasikan kateenkorvaa, kaalia ja kanttarellia.

Olisikohan tämä ollut koko matkan kohokohta?

Ensimmäinen jälkiruoka on veistoksellinen.

Omenaa monessa muodossa. Tämä oli ehkä huikeasta ulkonäöstään huolimatta ”tavallisin”, ei ollut oikein minun makuuni.

Kun tämä viidestoista!! ruoka, toinen jälkiruoka, tuotiin, ajateltiin, että miksi noin iso ”köntsäys” vielä, ei mahdu. MUTTA: se oli ihmeellinen. Se häipyi kun pistettiin suuhun. Tarjoilijalta kysyttiin, mitä se oli, kuin että, se oli kuin ilmaa, niin kuultiin että se oli ”ilmautettu” pumpulla. Höyhenen kevyt rakenne, mutta aika intensiivinen maku.

Ja lopuksi ihanat suklaapallerot hiekkalaatikolla. Suklaahiekkakin syötiin.

Perfetto!

Kolmen ja puolen tunnin jälkeen jätimme OLOn ja suuntasimme kohti Kalliota. Iltapalaa ei tarvittu, mutta ei ollut myöskään epämiellyttävän täysi olo. Oli erinomaisen hienon ja hyvän lahjaillallisen jälkeinen raukeus ja hyvä mieli.

Ruoka ja viini

Sanat eivät riitä kertomaan —

Olemme juuri palanneet Olosta.

Sanat eivät riitä kertomaan; huomenna yritän, kännykuviakin on tiedossa.

Läksiäislahjani nautimme, tämä ei unohdu kuten ehkä Aalto-malja olisi tehnyt.

Tästä aloitettiin… ja tätä seurasi monta…

Ennen en ole [kuten viime lauantainakin väitin] ymmärtänyt kateenkorvan päälle. Nyt ymmärrän!

Mutta kaikkinensa…. palaan huomenna …. Olemme siis olleet Olossa!!!

Niitä näitä

Hieman epävarmasti kohti matkaa

Melkein on pakattu. Melkein varmaa on, että lauantaina aamulla lähtee Helsingistä kone kohti Milanoa, ja että olemme kyydissä. Vielä varmempaa on, että huomenna lähdemme Helsinkiin.

Suhteellisen varmaa on, että mukana on ihan liikaa vaatteita, mutta että jotain tärkeää puuttuu. Haastetta pakkaamiseen tuo sekin, että aluksi ollaan pari päivää Helsingissä, jossa ei oikein samat vermeet passaa kuin Välimeren pikkukylissä ja vuoristossa; toisaalta meneehän se perjantaina liikkuminen Helsingissäkin patikoinniksi: ratikatta kun on paikasta toiseen siirryttävä.

Vuoden tauko ulkomaanmatkailussa [edelleenkin on vaikea pitää kahden päivän Norjan piipahdusta ulkomaanmatkana] on ollut poikkeuksellisen pitkä. Sitäkin mukavammalta tuntuu lähteä. Ja Italiaan vielä. Italiassa on oltu viimeksi Umbrian kolmen viikon taloreissulla toukokuussa 2012. Liguriassa on käyty joskus nuorena (v. 1978?); ajettu Italiasta Ranskaan, eikä muuta.

Nyt siis lennämme Milanoon, siellä ollaan lauantai. Milanossa on oltu ennenkin. Vietettiin siellä pidennetty viikonloppu helmikuussa 2007. Ja tiedättekös, sitä reissua uhkasi joku lentolakko. Kuitenkin Finnairin plussapisteilla mentiin käymään. Italian kielen kurssi oli silloin meillä aluillaan ja minulla joululahjaksi saatu ihan uusi, ensimmäinen digijärkkäri. Ja käytiin ensimmäistä kertaa elämässä kahden Michelin tähden ravintolassa. Se oli ajalta ennen blogia, mutta matkakuvat ja lyhyt selonteko on olemassa. (Milanon kuvien jälkeen olen sentään edes vähän kehittynyt kuvaamisessa. 😉 . Käy vaikka katsomassa. KLIKS.)

Silloin kirjoitin matkapäiväkirjaan (joita olen toki pitänyt ennen blogiakin, itse asiassa aina):

Ennen lounasta Leonardo da Vincin L´Ultima Cena (Viimeinen ehtoollinen), joka on Da Vincin koodin jälkeen niin suosittu nähtävyys Santa Maria della Grazien luostarin ruokasalin seinällä, että sinne oli parasta varata etukäteen netin kautta aika 15 minuutin ihastelua varten. Se oli vaikuttavampi kuin odotin, vaikka odotinkin – tietysti – aika paljon. Kuvatahan siellä ei tietenkään saanut. Luostarin kirkostakin pidin.

Nyt emme siis aio käyttää lauantaita Viimeisen ehtoollisen äärellä, emmekä Michelin tähden ravintolassa, vaan hautausmaalla! Milanossa on ihan poikkeuksellinen cimitario, ja sinne haluaisin.

Sunnuntaina sitten siirrymme Välimeren rantaan pieneen (?) satamakaupunkiin La Speziaan, josta käsin patikoimme neljä päivää. Ensi viikoksi sinne on luvannut lämmintä, mutta sateita ja ukkoskuuroja. (Oikealla tuossa sivupalkissa on La Spezian säästickeri.) Katsotaan nyt mitä tuleman pitää. Viitat ja gore-texit on jo laukussa. Loppuviikosta sitten siirrymme tuossa ylläolevassa kartassa niemenkärjessä näkyvään Portovenereen, jossa ollaan kaksi yötä. Ja päivät tietty patikoidaan.

Tämä on nyt neljäs ulkomaanmatka, jossa on viikon patikkaohjelma: Kitzbühel 2011 (YouTravel), La Gomera ja Teneriffa (Tema-matkat) 2012 ja Bad Gastein (Alppimatkat) 2014 kesällä. Sitten on käyty kahdesti omatoimi-patikkareissulla: Madeira syksyllä 2013 ja viime syksynä nuorenparin kanssa Mallorcalla. Ensi viikolla ensimmästä kertaa Italian vaellusmatka tiedossa, ja tämä on Tema-matkojen järjestämä.

Mutta joka tapauksessa Italian Liguria, patikointi ja lomamatka syyskuussa lukukauden alkuhäslinkien ollessa kiivaimmillaan tuntuu ihan tavattoman mukavalle jo ajatuksena. Ja Stadissakin paljon hienoja juttuja tiedossa, pysykäähän kuulolla! 🙂

Isovanhemmuus Niitä näitä Ruoka ja viini Valokuvaus Yliopistoelämää

Vaiheessa

Laiturin reunalla.

Vähän sellainen reunallaolo on.

Taas. Vielä. Edelleen. Nyt jo.

Aamulla auringosta huolimatta viileähköä. Kävelin Linnanmaalle. Opiskelijan kanssa palaveri, ja seuraajan ja muutaman muun työkaverin kanssa vielä neuvonpitoa. Pieniä, isoja iloja oli kun opiskelijoita näin: ”Jee. Ookko tulossa takasin?” Halauksiakin. Kesän kuulumisten kertomista. Iloisia tervehtimisiä. Ne minä näin. Ehkä oli toisenkinlaisia katseita, en tiedä. Tänään oli eka kertaa sellainen olo, että kyllähän töissä oli enimmäkseen mukavaa.

Mutta kauan en kampukselle jäänyt notkumaan. Ennen puoltapäivää jo palailin pitkän reitin kautta auringosta ja valosta yllin kyllin nauttien. Caritaksessa kävin, ja Partioaitassa. Molemmat liittyivät edessä olevaan matkaan.

Tänään kävi ruoka”vieraitakin”.

Näiden pienten popojen omistajalla tosin omat eväät mukana. Että se poika jo jokeltelee, omaa ääntänsä kuunnellen kiljahtelee, nauraa ääneen.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Sitten ”yleisön pyynnöstä” tähän vielä se lauantainen poronpaistia italialaisittain.

Vitellon tonnato LappItalia-henkeen eli poronpaistia savulohikastikkeessa olisiko se sitten ”Renna con salmone affumicato” 🙂 ? – Ohje on Tero Myllykankaan (PORO-kirjasta), ja hän nimeää näin: ”Vitello Salmon”, mikä ei kyllä ole ihan oikein sekään.

Suunnilleen Myllykankaan ohjeen mukaan joka tapauksessa tein ja homma eteni näin:

Huoneenlämpöiseen paistiin ”otetaan pinnat kiinni” kuumalla paistinpannulla, minkä jälkeen hieroin suolaa pintaan. Laitoin paistin paistipussiin ja sitten 125-asteiseen uuniin, ja paistoin kunnes paistilämpömittari näytti 52 astetta. Otin paistin uunista, peittelin foliolla ja annoin jäähtyä (itse asiassa se oli sitten vielä yön yli jääkaapissa). Aamulla paistin leikkaus noin sentin paksuisiksi viipaleiksi, vähän maldon-suolaa pinnalle, ja sitten kerrostin viipaleet savuloikastikkeen kanssa. Paisti sai makuuntua koko päivän kylmässä ja illalla se maistui tuhdin Prioratin punaviinin ja fenkoli-kurkku-vuohenjuustosalaatin erinomaisesti.

Savulohikastike

2 keltuaista
2 rkl sinappia
suolaa ja pippuria
2 rkl valkoviinietikkaa
3 dl rypsiöljyä
200 g savulohta perattuna

Sekoita ainekset öljyä ja lohta lukuuntottamatta blenderillä, lisää öljy ohuena nauhana ja lopuksi lohi. Ensi kerralla taidan laittaa vähemmän öljyä, mutta varmasti teen toistekin.

Niitä näitä

Syksyä ulkona

Aamulenkillä Iissä, iltakävelyllä Oulussa. Ja aurinkoa koko päivä.

Metsätaipaleella pehmoista sammalta, puolukoitakin olisi ollut ihan poimittavaksi asti. Ja kangassieniä. Mutta eihän minulla mitään veitsiä, koreja, ämpäreitä, eikä totta puheen aiettakaan mitään keräilytaloutta ollut ryhtyä harrastamaan. Kunhan tepastelin. Pohjakuntoa pitäisi vielä petrata ennen Italian vaelluksen alkua.

Kaikki kuvat kannattaa klikata isommiksi.

Allaolevia en olisi kyllä poiminutkaan, mutta olivat mukavan näköisiä.

Aamupäivällä systerin kanssa – taas kerran – lupailimme toisillemme että näistä Ii-vierailuista on tehtävä tiuhemmin toistuvia, – ja sitten hankkiuduin takaisin kotiin.

Liki koko kaunis iltapäivä kului minulla tietokoneen kanssa värkätessä. Ja lopulta: seitsemän portin USB-hubi se sitten auttoi. Insinöörimieheni osasi auttaa näissä teknisissä asioissa niin paljon, että kävi tuon hubin ostamassa. Kauppalappu oli ehdottomasti oltava mukana; meidän perheessä nämä tietskariasiat ovat kyllä minun heiniäni. Tai piuhojani.

Illansuussa olleen voutineuvoston kokoukseen menin markkinoiden kautta, ja käveleskelinpä sitten kauniita rantoja laajemminkin. Puolukoita ei tullut sitten edes ostetuksi, kävelyllä kun olisi vähän vaikea raahata laatikkoa, kameran lisäksi. 😉 Ehkä huomenna voisin hakea. Pehtoori oli appiukon kanssa käydessää onneksi ostanut omenoita. Josko huomenna laittaisin syksyn ekat uuniomput.

Syksyn merkkejä siis monenlaisia.

Hautausmailla Historiaa Niitä näitä Ruoka ja viini

Piste Iin päälle

Iissä olen. Istun sisareni talon lasiverannalla, ja katselen Iijokea. On sunnuntai-ilta, ja minä olen ”reissussa”. Juhlaviikkoni jatkuvat.

Vielä äsken paistoi, ilta kyllä jo viilenee. Mutta päivällä paistoi siniseltä taivaalta: oltiin Iin keskustassa kävelemässä. Hautausmaalla (tietysti), nahkiaismertoja etsittiin kuvattavaksi, Iin Haminassa kierreltiin ja lopuksi vielä käytiin Kauppilan ympäristötaideteoksia katsomassa = käveltiin ”Ruustinnan” polku, jonka varrella oli mitä mukavimpia ja toinen toistaan källimpiä ideoita taideteoksissa.

Tämä oli minun mielestäni ehkä paras: ”Aika palaa”. Hiiltynyt aurinkokello?

Kaikkein parasta taisi sittenkin olla, että reitin varrella oli ”Leipäkivienheittopaikka”! Ja että tätäkin projektia on tuettu Euroopan maaseudun kehittämisen maatalousrahaston varoin! Oikeasti olin revetä riemusta kun tuon näin. Niin hieno juttu, ja niin absurdi.

Ja tässä se paikka on!

Uimarannan takaa löytyivät nämä.

Hautausmaalla yllätyksekseni hoksasin, että Lotta-kenraaliksi tituleerattu Fanni Luukkonen on haudattu Iin Kruununsaaren hautausmaalle.

Iin Haminaan kannattaisi pysähtyä monenkin ohikulkijan. Olen käynyt siellä usein, mutta aina se viehättää. Pitkähkön tovin siellä kiertelimme.

Kävimme myös katsomassa sen kupeessa olevan ”metsätaidenäyttelyn”. Ja sitten oli Iin pappilan pihapiirissä käytävä ja otettava tämä alla oleva kuva.

Tuon komean pappilan vasemmassa reunassa oli minun työpisteeni perjantaisin 1990-luvun puolivälissä: tutkin ja kirjoitin Iin seurakunnan historiaa ja seurakunnan arkiston vanha osa oli pappilan päädyssä olleen kirkkoherranviraston yhteydessä. Siellä minä ”tutkimusvapaaperjantait” vietin. Ei hassumpi työpiste.

Liki pari tuntia tuo meidän kierros systerin kanssa kesti, ja sitten palauduimme tänne Iijokisuistoon. Ryhdyimme hiljalleen tekemään ruokaa; erinomainen kokki, sisareni, ei ole koskaan tehnyt itse sushia, joten sen tekoon ryhdyttiin. Hyvää, erinomaista sanoisin!, tuli. Ja systeri oli tehnyt jälkkäriksi tyrni-pannacottaa. Ui-jui.

Minähän sanoin, että juhlaviikkoni jatkuvat. Tuo oli piste iin päälle.

Mukava, lussakka, rauhallinen päivä, jollaisen aiomme viettää taas toistekin.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Viiniruokaa ja viinejä hyvässä seurassa

Jos näillä leveysasteilla kasvaisi, jos meidän pihalla olisi, voisin väittää, että pihalla nyt yöllä tuoksuu kuusama. En edes tiedä, miltä se tuoksuu, mutta äsken ystäviä pimeällä pihalla hyvästellessä oli kostea, tuoksuva ilma ja tuli mieleen, että tuntuu kuin tuoksuisi kuusama….

Hieno inkkarikesän päivä ja ilta on ollut tänään. Enin osa siitä sisällä, kuitenkin. Mutta ei se haittaa. Aamusella värkkäilin ruokia… Esivalisteluja iltaa varten, ja sitten kohti Lasarettia, jossa ruokakurssi.

Ruokaa sisäelimistä -kurssi oli todella mielenkiintoinen. Raaka-aineina oli mm. ankanmaksaa (tuoretta, ei purkkitavaraa), broilerinmaksaa, kivipiiroja (uusi herkku minulle), lampaanmuniaisia, kateenkorvaa (jonka hienoutta minä en vieläkään ymmärrä), vasikanmaksaa (jonka kalvojen poisto oli mun pääjobi ;)), kieliä.

Tiedättekö, mitä tarkoittaa kun voi hiljenee? – Kun pistät voinokareen valurautapannulle, se kihisee ja sulaa, sitten kun siitä ei enää lähde ääntä ”se hiljenee”, ja silloin on hyvä ryhtyä paistamaan maksaa. 😉

Ehdin olla mukana vain kolme ensimmäistä tuntia, joten kaikkea en päässyt kokemaan ja maistamaan, mutta esimerkiksi kivipiiraa kylläkin.

Miltähän se maistui? – Ehkä sellainen prässätyn maustetun riista- ja naudanlihan välimuoto. Pidin kovasti.

Kesken oli lähdettävä kohti Kontinkangasta, ja hyvinhän se meni. Ja illanpäivän lopulla sitten kotiin viimeistelemään illallisruokaa. Botrytis Oulusensis, 24-vuotias viinikerhomme, kokoontui meillä.

Pääruokana oli uusi kokeilu. Tiedättehän vitello tonnaton? Italialainen vasikan(kalkkunan) paistiliha ”hukutetaan” tonnikalakastikkeeseen. Nyt tein siitä LappItalia -version. Eilen paistoin poronpaistin matalassa lämmössä niin, että se jäi roseeksi (55 C paistimittarissa). Kun se oli yön yli jäähtynyt, Pehtoori viipaloi sen (noin 1/2 – 1 cm) ja minä tein kastikkeen, en tonnatoa vaan salmonea. Siis savulohesta. Sille erinäisiä tykötarpeita. (Kirjoittelen ohjeen tässä joku päivä.)

Entäs maistelussa olleet viinit?

Olin valinnut valkkareiksi Pinot gris/grigio -viinejä. Kallis uusseelantilainen ja amerikkalainen ja italialainen… Kyllä se kallis voitti, ja yleiskommenttina oli, että pinot gris on kelpo rypäle.

Punaviinit olivat ”kellaristamme” Torresin viinitalon parhaimmistoa. Perpetua, Salmos ja legendaarinen Mas La Plana (2007).

Tuo viimeinen on ollut esikuva ja edelläkävijä ranskalaisten viinituotannon (nimenomaan ”bordeaux blendin”) valta-aseman kaventamisessa. Olemme testanneet sen ainakin kerran, jollemme kahdesti, aiemminkin, ja kyllähän se illan parhaaksi todettiin. Hurjan kallis ilta oli, mutta viinikerholla on rahaa. Joka kuukausi jokainen meistä kymmenestä laittaa 20 euroa kerhon tilille, ja nyt taas on ”kertymiä”. Nautimme enimmät pois.

Ja mikä oli mieluista? – Viini- ja muu tarjoilu loppui kymmenen jälkeen, mutta vieraat viihtyivät yli puolen yön. Juttelimme, söimme, maistelimme, nauroimme. Ihan huippuilta.

Niitä näitä

Ei kirjoitettavaa

Nyt on vaikea päättää mistä kirjoittaisi,

siitäkö, kuinka on vaan niin hurjan hienoa nämä säät. Syksystä olen pitänyt aina, mutta onhan nyt ihan ylivertaisen hienot kelit

siitäkö, kuinka harmittaa, etten sittenkin yöllä (enempää) valvonut, Juniori oli nimittäin valvonut ja kuviaan on nyt Taivaanvahdissa: KLIKS Hienot revontulet on Pateniemessä näkynyt. Täällä ( KLIK ) timelapse samoista reposista kuvattuna goprolla. Osaa se poika jo. 😉

siitäkö, kuinka oli ihan mahdottoman hienoa tavata Turussa opiskellut kielten opettaja. Hänet minä muistan kauan.

siitäkö, miltä tuntui nähdä kun pojanpoika kerrassaan hermostui kesken sapuskan, sekä kesken meidän aikuisten sapuskan että omansa. 😉

vai kirjoittaisinko sittenkin siitä, kuinka tänään, keskellä päivää pyöräilin kymmenen, itseasiassa toistakymmentä kilometriä pitkin Oulun rantoja, – muka kuvaamassa. Lähdin liikkeelle kameran kanssa tarkastamatta, onko akussa vielä voimaa… Ei ollut. Mutta kyllä osasin nauttia näkymistä ilman kameran etsintäkin…

ehkä sananen kuuluisi mainita siitäkin, että huomenna on meidän vuoro järjestää viinikerholle maistiaiset. Olen valinnut teemaksi ””Paluu maistelujen alkutaipaleille”. Olemmehan kokoontuneet pian jo neljännesvuosisadan; ehkä on hyvä muistutella mieliin, mistä lähdettiin liikkeelle. Menun teemana on ”Lapista tulossa, Italiaan lähdössä”, joten hyvin LappItalia -henkinen on huominen illallinen. Mutta ennen kuin siihen asti päästään, minulla on kaksi juttua hoideltavana: paistinkääntäjien ”Ruokaa sisäelimistä” -kurssi ja sitten vielä iltapäivällä OYSin keikka. Joten vähän hoppu päivä lienee huomenna. Mutta melkein kaikki on jo valmiina.

siitäkö, että vielä vuosi sitten en olisi uskonut tapaavani oppiaineen toista professoria kaupungilla perjantaina keskipäivällä, aurinkoisena syyskuun puolivälin perjantaina, istuskelemassa vaimossa kanssa kahvilla uudessa ”Letkunpuiston” Makiassa. En olisi uskonut, että he siellä istuskelevat,enkä sitä, että minä taluttelen pyörääni ohi ja jäämme toviksi juttelemaan. Noin vain me kaikki ”poissa töistä” keskellä kirkasta syyskuun päivää.

siitäkö, että taas kerran!!! meidän lomamatkalle lähtöämme uhkaa lakko! Aina!

Niitä näitä

Maailmassa on vielä hyviäkin ihmisiä!

Onneksi maailmassa on hyviä, rehellisiä, ystävällisiä ihmisiä! Onneksi on. Muutoin minun kaltaiseni asioita hukkailevat ihmiset olisivat lopullisesti hukassa.

Kun loppu hyvin, niin kaikki hyvin, ja lopultakin mukava päivä. Sitä paitsi saimme äidin ulos syömään! Pehtoori, minä, Murmeli (joksi äitiäni siis perhepiirissä kutsutaan) ja sisareni olimme Nallikarissa. Äidin parin kuukauden välein tehtävän sairaalarutiinikäynnin jälkeen menimme kuin menimmekin ulos syömään, mitä ei ole tapahtunut varmaan kolmeen vuoteen. Monen onnistuneen asian yhteisvaikutuksesta nyt kuitenkin tämmöinen ilon aihe saatiin onnistumaan.

Pehtoorin ja sisaren tilattua sinisimpukoita, meinasi iskeä annoskateus. Eikä Pehtoorin jälkkäriksi tilaama pähkinäbrowniekaan näyttänyt luotaantyöntävältä. Vain vähän reunasta nyrhäistyäni tiesin, että täyttä hyvää on. Jos ensi kerralla tuonne kävelisi ja sieltä kotiin myös, niin voisi harkita sortumista… 😉

Meri oli kaunis, ja syksy. Ja kuten FB:sta äsken luin: ”Oulussa tuulee aina, tänään oli pystytuuli”. Tyven oli.

Maailma on melkoisen myllerryksen kourissa, eikä Suomessakaan kaikilla eläminen ole millään muotoa hyvällä mallilla, ja jos ajattelee maailmaa, johon pojanpoika on vastikään syntynyt ja mitä hän vielä tulee näkemään, kokemaan, mihin joutumaan… Tulevaisuus ei välttämättä näytä vain hyvältä, ei ainoastaan auvoiselta.

Tässä tilanteessa tuntuvat hieman naiivilta, oman navan ympärillä pyörimiseltä nämä minun juttuni, päivitykseni, ajatukseni. Mutta kuitenkin: kaunis syksy, hyvät, rehelliset ihmiset, suomalainen – vielä kuitenkin – toimiva terveydenhuolto, ravintolapäivällinen ”ihan ilman syytä” läheisten kanssa, meren äärellä, ja nyt levollinen ilta. En ainakaan valita.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Liituraidasta verkkareihin?

Unia. Olen nähnyt koko kesän ja vielä viime yönäkin paljon unia. Ihan tavattoman pitkiä, todentuntuisia unia. Tai sitten ihan päättömiä melskauksia ja kaukana mistään todellisuudesta. Ei, älkää säikähtäkö, en todellakaan aio niitä ryhtyä niitä täällä selittelemään. Mutta sitä minä olen ennenkin sanonut, että olipa unissakin kaukosäädin, jolla voisi vaihtaa kanavaa tai sulkea kokonaan. Olen niin väsynyt noihin uniin, ja usein niiden jälkeen ihan uuvuksissa.

Kävin tänään Linnanmaalla. Poikkesin lenkillä viemässä yhden paperin, allekirjoitukseni piti olla… Suunnilleen vain kävelin verkkareissa kampuksen läpi. Sekin tuntui unenomaiselta. Muutamien opiskelijoiden kanssa kohtaaminen ja tovin rupattelin. ”Verkkareissa sua ei ole kyllä ennen näkynytkään.” 🙂

Opettajien ulkonäköpaineista olen täällä blogissa joskus ennenkin kirjoitellut.

Kyllähän minulla aina oli edes yritys siistinpuoleisesti pukeutua, välillä vähän virallisemminkin. Viimeiset kymmenen vuotta menin töihin yleensä meikattunakin, – kevyesti mutta kuitenkin. Vähän peitevoidetta syntymämustien silmänalusten alle, ripsiväri ja huulipuna nyt ainakin. Talvella sipaisu poskipunaa tai aurinkopuuteria. Ja joka aamu pesen ja föönään hiukset. Edelleen. Mökillä vasta illalla saunan jälkeen. Mökillä en juuri koskaan meikkaa, kaupungissa kyllä lähes joka päivä, ainakin jos on jonnekin meno. Se nyt vaan on tullut sellainen tapa. Ja onhan se parempi olo, kun ei ole kovin homssuinen. Tukka hyvin, kaikki hyvin. 😀

Lappi Niitä näitä

Paluu pohjoisesta

Jäähyväiset Hangasojalle. Mutta eivät lohduttomat.

[Ehdottomasti kannattaa klikata kuvat isommiksi.]

Aamuvarhain olin purolla, mutta ”no-hard-feelings”. Nyt on lupaus, että pian taas päästään takaisin. Ja että tässä välissä on paljon mukavaa.

Kotimatka liki Rovaniemelle asti keltaisin reunuksin.

Lounastauko Rollossa. Kävimme (taas) Choco Delissä. Paitsi ostamassa konvehteja, myös nauttimassa cappucinot ja pullat. Ja hankkimassa nuorelle parille kakkupalaset tuliaisiksi.

Onneksi ostettiin: tulivatkin liki samalla ovenaukaisulla meidän kanssa meille. Tahvo tuli vähäksi aikaan hoitoon. Oi-joi, kuinka pieni oli reilussa viikossa kasvanut, muuttunut. Mutta hyvin me tultiin juttuun. Ikävä oli jo ollutkin.

Ja sitten vielä illan päälle pyörähdin harrastuksien parissa. Sellainenkin harvinaisuus kuin etelä-korealainen viini tuli siinä maistetuksi. Eikä se ollut edes huono. 😉 Etelä-Korea! Moneskohan viinimaa minulle, ehkä kuudeskymmenes. Eiku useampi niitä on. Lasken joku päivä.

Lappi Niitä näitä Ruoka ja viini

Isoja ja pieniä uusia asioita

Mökillä on sellainenkin mukavaa, että kun yöllä sataa vettä, nimenomaan kun sataa kovasti. Se kuulostaa mukavalle, kun sade ropisee kattoon. Unen läpi kyllä tulee myös ajatus, että kova sade voi olla este ulkona olemiselle, tunturiin ei houkuta kaatosateessa lähteä. Niin kuin ei sitten houkuttanutkaan: aamulla nimittäin satoi vielä ihan reilusti. Ja lämmintä oli viiden asteen huitella. Istuimme pitkään kaurapuurolautasten ja kahvimukien äärellä. Esknaapurit pakkasivat autonsa ja lähtivät kohti pohjoista.

Minä olin muutaman tunnin kovin maanantaiaamuisessa ”työn touhussa”, sähköposteja, suunnitelmia ja paistinkääntäjä-asioita ja sen sellaista. Iltapäivällä oli monen tunnin sateeton pätkä. Pehtoori lenkille, minä jäin tuunailemaan, maisemoimaan pihapiiriin. Kuvailemaan.

Olisi nyt hyvät mahiksen kuvailla ruokia, ainoa vaan ettei meillä enää täällä ole paljon mitään safkaa. Eilisiä rääppiäisiä kuitenkin kannoin pihalle – ihan vaan harjoituksen vuoksi… 🙂

Eilisen Kaiserschmarrenin lopuista vielä tällainen irtosi.

Sitten yksi vakio lapaksista: mätimousse.

Ja sitten tässä uusi kokeilu, johon idea reilun viikon takaisilta synttäri-illallisilta.
Sienisalaatti uudella tavalla.

Täällähän ei nyt sieniä ole, ei tatteja, ei kangassieniä, ei karvarouskuja, ei mitään sieniä, joten sienet on kaupan vakiovalikoimasta. Muutoin homma tehdään tavalliseen tapaan (sieni- ja sipulihakkelus maustetaan mustapippurirouheella, tarpeen vaatiessa suolalla, vatkataan kerma tömäkäksi vaahdoksi ja sekoitetaan kaikki nuo edelliset), mutta jujuna tässä uudessa versiossa on että sekaan pilkotaan leipäjuustoa. Sentti kertaa sentti kuutiot sekoitetaan sienisalaatin sekaan. Ruisleivän tai ruissipsien kera oivallista, miksei myös (uuni)perunoiden kanssa.

Tiedättekös, mikä minua tänään on kuitenkin viime kädessä kaikkein eniten hämmästyttänyt? Aiheuttanut epäuskon tunteen? Myös ilon. – Viesteilimme Juniorin kanssa, ja mitä hän kertoo tekevänsä? – ”Hyssytän Tahvoa samalla vaunuissa ku teen ruottin läksyjä.” Mietikääpä sitä! Minä ainakin mietin. 🙂 Ja nyt menen sytyttämään kynttilät takan reunalle, ehkä takkaankin tulen, ja lukemaan. Romaania.

Elämä on.

Lappi Luettua

Tunturien juurella

KUVAT hävinneet 🙁

Niinhän ne täällä mökkielossa päivät kulkevat: liikkumista, ruoantekoa ja -nauttimista, saunaa, sään mukaan elelyä, lepoa, lukemista (ei, ei kanditöitä, eikä väikkäreiden kässäreitä :)) ja höpöttelyä.

Eilisellä yksinäisellä aamulenkillä törmäsin kotiporoperheemme nuoreen.

Eilisen suhteellisen poutaisen päivän jälkeen olimme aamusella huolissamme kelistä: säätiedotus oli luvannut suunnilleen taukoamatonta sadetta ja kun me saimme vieraaksemme oululaiset eksnaapurit, jotka ovat matkallaan kohti Jäämerta, toivoimme, että olisi voitu tunturiin lähteä. Ja lähdettiinkin sadeviitat, sontikat, goretexit mukana ja yllä.

Kävimme ensin Ahopään Poropolun tepastelemassa (ja kuvailemassa), minkä jälkeen ajeltiin Kaunispään Huipulle kahville. Käytiin myös Savotta-Kahvilan pihapiirissä olleilla markkinoilla: ja tavattiin Siiri!!

Ostimme kolmannen kirjansa; kaksi edellistä luettu ja elämäänsä ihmetelty. Oli hienoa tavata tämä Kutturasta lähtenyt ja kirjoittanut Siiri. Tovin rupattelimme, oli oikeasti hassua ja hienoa tavata tämä liki legendaksi tullut nainen.

Palattuamme mökille ei vieläkään satanut (toisin kuin kaikki mahdolliset säätiedotukset olivat uhkailleet), joten päätimme tehdä vielä pikkupatikan Rönkönlammelle. Pakkasin Pehtoorille repun (makkaraa, juotavaa, puukko, sinapit, jälkkärisuklaat) ja sitten lähdimme.

Poikkeuksellisen paljon väkeä oli patikkapoluilla ja Rönkönlammella. Tulistelimme, makkarat paistoimme myöhäiseksi lounaaksi, ja lähdimme takaisin kohti Hangasojaa.

Joka tapauksessa päivän liikuntasuoritus tuli hyvinkin tehtyä, eikä juurikaan satanut. Tihuutti ja oltiin pilvessä, mutta ei satanut. Oli vallan hyvä hengittää, liikkua, olla, kuvata, jutella, kulkea ja monta muuta verbiä. 😉

Tänään kohtaaminen metton kanssa: kuva vain ei ole eilisen poron kohtaamisen veroinen.

Päivän lopulla, rantasaunan jälkeen istahdettiin tähän mökkipöydän ääreen, avattiin punaviinipullo (sitten myöhemmin toinenkin), nautittiin porolasagnea ja jälkkäriksi olin pitkästä aikaa tehnyt Kaiserschmarrenin. Tänään hillojen ja vaniljakermavaahdon kera. Se oli hyvää. Sopi päivän patikkateemaan…

Ei oikeastaan ihme, jotta nyt jo unettaa.

Lappi Niitä näitä Valokuvaus

Makron kanssa tunturissa

Kuvat hävinneet tästäkin postauksesta. 🙁

Tässä kun ollaan nyt niin luontokuvaajaa, niin luontokuvaajaa*, niin olihan se aamulla tunturiin lähtiessä otettava välillä makro-objektiivi (100 mm) mukaan.

* Eilen illalla Ylen ”pääuutislähetyksen” sääosuudessa oli taustalla näkynyt ottamani kuva. Muutaman kerran aiemminkin on kuvani näkynyt telkkarissa, ja yksi jännä juttu näihin julkaistuihin kuviin liittyy. Minä en olisi sitä itse hoksannut, mutta Pehtoori hoksautti ja sanoi, että lähetä kännykuvia, ei mitään taideotoksia.

Olen nimittäin lähettänyt muutaman kerran omasta mielestäni tosi hyviä räpsyjä (mm. se Papinjärven aamusumukuva, täältä pohjoisen tuntureilta pakkaskuvia etc.) mutta niistä ei ole näkynyt sääkuvissa yhtäkään. Nuo hyvät otokset olin ottanut järkkärillä, ja vielä säätänyt lightroomilla, mutta nope: ei ylitä julkaisukynnystä.

Eilen lähetin kolme kuvaa, kaksi järkkärillä otettua ja sitten juuri sen joka näkyi telkkarissa, joka oli otettu kännykameralla. Ja voilá, se pääsi telkkariin. Se oli siis tämä kuva.

No joka tapauksessa tänään katse alas. Maaruskaa ja pieniä yksityiskohtia.

Punainen riekonmarja ja harmaa kivi ovat kaunis pari.

Pienellä on paikka.

Mustikoita on. Vielä.

Yhtäkkiä keltainen kukka.

Sarat (?) lainehtivat kuten revontulet.

Riutunut.

”Anna mulle tähtitaivas” (tai päivä tunturissa)

Nämä vaan ovat niin kauniita.

Hieno syyskuun lauantai tänään takana.

Lappi Liikkuminen Niitä näitä

Viraton kairankulkija

Tänään tunturiin.

Tiedättekös miltä tuolla kuulostaa? – Ei miltään. Hienolta! Siellä ei kuulu mitään.

Ajeltiin Kiilopään juurelle, Suomen Ladun majalle, ja siitä lähdimme kuuden kilometrin polulle. Olen ennenkin sanonut, että se tuntuu pidemmältä. Ja meillä meni siihen tänään yli kaksi tuntia! Ehkä syynsä silläkin, että otin yhteensä 128 kuvaa! Eikä yhdessäkään ole kuin häivähdys siitä kauneudesta, uljaudesta, paljoudesta, taivas-kattona-olosta, joka tuolla oli. Kannattaa klikkailla isommaksi… (Kuvat ovat hävinneet bittiavaruuteen 🙁 )

Kiilopään juurelta kohti Ahopään huippua. Se on hyvä reitti juuri näin ruskan aikaan, koska polku kulkee enimmäkseen paljakassa, puuttomalla tunturin laella, joten sieltä näkee kauas. Reitti on enimmäkseen aika kivikkoista, ihan rakkaakin, varsinkin alaspäin mennessä vierivät kivet eivät ole mukavia. Noh, pitkospuita ja kelpo polkujakin riittää.

Maaruskaakin jo on.

Ja tupasvillojakin vielä. Reitti on monipuolinen.

Tänään olen ollut ”viraton kairankulkija” – – siitähän olen haaveillut jo monta vuotta. Miten se kuuluukaan tässä yhteydessä sanoa: ”Nyt elän unelmaani”!

Joka tapauksessa hieno patikkapäivä.

Lappi Liikkuminen Niitä näitä

Metsä on hyväksi!

Viime viikolla (viikonloppuna?) oli lehdessä (Hesari, Nyt-liite? YLE, – joku kuitenkin) artikkeli, jossa THL:n lääkäri totesi (mm.), että liikunnan vaikutusta terveyteen on liioiteltu ja samalla hän totesi, että on mitä luultavinta, että ystävän kanssa metsään meneminen lenkille tai ylipäätään siellä liikkuminen takaa ne terveysvaikutukset, jotka liikunnalla ylipäätään voidaan aikaansaada.

Me ollaan tänään Pehtoorin kanssa harrastettu metsässä liikkumista koko päivä, – terveysvaikutuksia luulisi olevan jemmattavaksi asti.

Aamukahvipöydässä (huomattavan myöhään, kymmenen tunnin yöunien jälkeen!!) levitimme kartan mökin pöydälle. Vaihtoehtoja patikkareissulle pohdimme, välillä jo maastopyöräretki vilahteli ajatuksissa, lyhyttä, napakkaa nousua pähkäilimme, myös keskittyminen mahdolliseen sieni/puolukka/mustikka/kuvasatoon oli esillä ja kolmantena, varsin yksimielisenä ajatuksena oli tehdä pitempi kierros, jolle otettaisiin eväät mukaan, tulisteltaisiin Vellisärpimällä tai jotain…

Aikamme pohdittuamme juttu menikin niin, että liki sanoitta siirryimme liiterin nurkalle jatkamaan eilen illalla aloitettua klapien siirtoa liiteriin. Eilen Pehtoorin tilauksen jälkeen mökkipihaan kun tuli kolme (heitto)kuutiota koivuklapeja, joita jo iltasella iso osa liiteriin ladottiin, mutta joita oli vielä polvitreeniksi asti tänään kannettavana. Minä kannoin, Pehtoori järjesteli. Siten se meillä menee: minä olen kotonakin pihahommissa kärrääjä, kantaja, ja Pehtoori se järjestyksen ylläpitäjä.

Noh, tunnin huhkimisen jälkeen klapit liiterissä; seuraaviksi pariksi vuodeksi rantasaunan lämmitys on nyt turvattu. Ja siitähän se tuli turvallinen olo! Tässä iässäkö sitä jo ollaan?! Puuvarastot ovat elämää suurempi asia? Lieneekö suoraa seurausta ansiotyöstä luopumisesta? 🙂 Täällä Hangasojalla kun tämä puuvarastojen keräys on ehdottomasti seniorikansalaisten juttu: kuten jo aiemmin kerrottu on: Polttopuut eivät ole leikinasia.

Siispä siirryimme metsään jatkamaan heinäkuun lopulla aloitettua metsurointia. Tuulenkaatoja oli näköpiirissä vielä vaikka ja kuinka.

En tiedä, montako runkoa, rankaa, kaadettiin ”lopullisesti”, karsittiin, kannettiin (minä kannoin :)) ”lanssipaikalle”, Pehtoori hakkasi takkapuiksi, rahtasi liiteriin, minä tein ison nuotion (ihan omat myöhäiset venetsialaiset!), jossa poltin karsitut oksat, latvukset, lahoimmat puut.

Ja monta kertaa siinä välissä taas hiljaa mielessäni ajattelin: ”Tämä on mukavaa, elämä on, muistaisinpa tämän kauan, liikkuminen on hyväksi, tekeminen on hyväksi – vaikka totta totisesti, – hitto, että minua jo väsyttää! Siitä huolimatta meillä kaikki hyvin. On muistettava.”

Vähän överiksi oli tämä metsurointi kyllä mennä; aika puhki olin kun neljän tietämillä saunaa lämmittelin. Surkea kunto vai ahkera päivä? – Molempia, ja pikkuisen meillä molemmilla taas kerran lähti lapasesta koko touhu. Mutta nyt ei ikkunoista eikä pihapiiristä näy tuulenkaatoja, liiterin takaseinät on täynnä saunapuita ja ulkona kuivamassa takka- ja notskipuita. Mistäpä sitä tällainen virkaheitto (kuten hallintopäällikkö minua ystävällisesti nykyään tituleeraa) enemmän olisi tyytyväinen.