2015 – Sivu 5 – Tuulestatemmattua

Hailuovosa siikamarkkinoilla

Jos kesä oli keleiltään hieman kyseenalainen, niin syksy onkin sitten ollut ihan mahdottoman kaunis, kuulas, kirkas. Niin tänäänkin.

Lähdimme aamupäivällä hyvissä ajoin kohti Hailuotoa. Olihan se paikallisessa aviisissa luvattu, että Sipilä avaa siikamarkkinat lauantaina ja

Sunnuntaina tiedossa on mielenkiintoisia keskusteluja, kun ruokahistorioitsija Reija Satokangas kohtaa lavalla ammattikokki Janne Pekkalan aiheenaan ruoka ja ruuanlaitto ennen ja nyt.

Enhän minä moisesta halunnut myöhästyä, joten siksikin ajoissa Varjakassa lauttaa odottamassa.

[klikkaamalla kuvat isommiksi]

Riutunkarista Marjaniemeen, läpi Hailuodon, Luovon kuten murteella kuuluu sanoa, ajellessa tuli ihan solkenaan takaumia menneeseen, 1980-luvun puoliväliin, kesiin 1985-87. Hailuodon kaivauksien (kaivettiin etsien evidenssiä keskiaikaisesta kirkosta, löydettiinkin) aikana asuin saaressa yhteensä pari kuukautta. Kolme vuotta ”Hailuodon keskiaika” -projekti antoi minulle työtä ja toimeentulon: tänään saaren läpi ajaessa tienviitat, kylien nimet, talojen nimet (Trupukka, Kniivilä, Prokko, Sumpun tie, Pöllänlahti, … ) toivat muistoja, eikä varmaan vähiten siksi, että olin tutkimusapulaisena esimiehen tehdessä Hailuodon paikan- ja talonnimistä tutkimustaan.

Autoradiossa vielä soi Nostalgia-kanava ja Petri & Petterson Bras ”Maalaismaisemaa”, Tom Jonesia, ties mitä… olin oikeasti jossain menneessä. Sikäli ehkä hyvä ”muudi” kun oli tehtävänä ääneenkin muistella menneitä.

Kun päästiin Marjaniemeen, markkinameininkiä oli. Muitakin kuin vain metrilakun ja käristemakkaroiden myyjiä. Ja vain häivähdyksenomaisesti saatoin kuvitella, millaista olisi ollut jos olisi satanut vettä, jopa räntää, tuullut tuhottomasti, kuten näillä kinkereillä kuulemma usein tapana on. Mutta tänään oli kymmenisen astetta lämmintä, ja ihan tyven. Tuttuja keskikoulu- ja lukioajoilta, blogiystäviä (kiitos kutsusta, mehän saatamme joskus tullakin!! ;)) ja luotolaisia, jotka minä tunsin näöltä, he eivät minua 30 vuoden jälkeen, – hassua, eikö? 🙂

Hailuodossa on oma perinneneuleensa: tikkuri eli luotolainen. Sana tulee ruotsista ´stickat tröja´ eli neulottu villapaita. Tunnusmerkkinä sille on, että miehustaa koristaa pienistä neliöistä koostuva ”rikuli”. Villapusero on mielestäni kovin kaunis, eikä paljon puuttunut että olisin jo Tahvolle sellaisen ostanut.

Keikkapalkkiooni kuului lohisoppa. Enpä muista, milloin olisi näillä leveysasteilla syöty lokakuussa ulkona ulkona. Tänään syötiin. Soppa oli hyvää, ja aurinko paistoi. Kollega, siis ex, jolla oli esitelmävuoro minun jälkeeni, oli seurana, ehdimme tovin jutella, Pehtoori vähän enemmänkin, ja … kuinka olenkaan – tänäänkin! niin tyytyväinen, että olen pois lipastolta. Alla olevassa kuvassa se on mielestäni kiteytetty hyvin.

Niin mukava kun olikin taas edes vähän – erinomaisen epätieteellisesti – palata omiin tutkimusteemoihin (voiko makkarakupit olla tutkimusteema 😀 ), niin viime kädessä kuitenkin ei haittaa, vaikka huomenna ei tarvitse lähteä kehittelemään ideoita kärkihankkeiksi, ei pohtimaan omaa riittämistään, eikä arpomaan, mistä aloittaisin työvuoren purkamisen.

Noh, jutustelu Pekkalan Jannen kanssa meni – omasta tuntumasta ja muutamista kommenteista päätellen – ihan sujuvasti, eikä meillä ainakaan ollut mitään vaikeuksia jutustella, jos kohta ”käsikirjoitus” oli varsin löysä, mutta sellaista kai oli tilattukin. 😉 Tämä oli sellainen ”esitelmäformaatti”, johon ei paljon kokemusta ole (ehkä se kevään Pudasjärven keikka oli vähän samantyylinen).

Se, miksi ylipäätään tähän suostuin, oli se, että olisi kerrankin ”pakko” lähteä Siikamarkkinoille. Vuosikausia on aiottu. Nyt oli mentävä. Ja kyllä kannatti.

Niin, ja 180 kuvaa seitsemässä tunnissa, jonka koko turnee kesti: käytiin vielä museon pihassa ja tietysti hautausmaalla. Tulette vielä näkemään …

Niitä näitä Ruoka ja viini

Syksyllä syödään pataruokia

Kädentaito-messut, aika hyvä ilma, vapaa lauantai [milloin viimeksi on oltu lauantai kotona?], ei pakollisia menoja, – ja mitä minä teen? – Olen päivän kotona. Koko päivän sisällä. Lueskelin, opiskelin, Liguria-kuvia työstin, valikoin, tein kotitöitä ja sitten ruokaa vähän isommasti.

Ja se tuntui oikein hyvälle.

Keskiviikkona palatessa Rokuan retkeltä, kävimme Muhoksella Viskaalissa ostoksilla ja reilu kilon kimpale paistia odotti työstämistä viikonlopun päivällisruoaksi. Ja välittömästi, väistämättä ensimmäisenä tuli mieleen stifado – kreikkalainen liha-sipulipata. Se oli joskus pari vuosikymmentä sitten meillä ihan vakiosafkaa syksyisin ja talvisin, – tein silloin ja tänään ison annosksen kerralla ja pistin loput annospakkauksissa pakkaseen. Ohje on tuossa ensimmäisessä keittokirjassani ”Riemusta ruuanlaittoon”, mutta tänään vähän modistin omaa ohjettani; puolitin öljyn määrän ja osan vedestä korvasin punaviinillä. Lihaliemikin käy varmasti oikein hyvin. Alla siis päivitetty ohje.

Stifado – kreikkalainen liha-sipuli-pata

1 kg naudanpaistia
1/2 kkp öljyä
suolaa, pippuria, rosmariinia [yrttipenkissäni vielä ihan hyvinvoivaa vaikka kuinka paljon!]
1 sipuli silputtuna
1 prk tomaattimursketta
1 prk tomaattipuretta
1 laakerinlehti
1 kg pieniä sipuleita
Ainakin neljä valkosipulin kynttä
pari rkl öljyä
persiljaa

(Pienempiä olisivat saaneet sipulit olla.)

Leikkaa liha paloiksi, poista kalvot. Ruskista liha öljyssä sipulisilpun kanssa.
Lisää suola, pippuri, rosmariini, tomaattimurske ja -pure, laakerinlehti ja vettä ja/tai lihalientä tai viiniä.
Pane (leivin)uuniin (n. 2½ tuntia).
Kuori pikkusipulit, kuumenna öljy ja lisää sipulit, valkosipuli ja vähän suolaa.
Anna muhia, kunnes sipulit ovat melkein pehmeitä.
Kaada sipulit pataan lihojen sekaan. Anna hautua vielä puolisen tuntia.
Pinnalle persiljaa.

Tänään tarjosin ohra+riisirisoton ja turkkilaisesta jogurtista tehdyn tsatsiki-tyyppisen tahnan ja horiatiki-salaatin sekä maalaisleivän kesä. Lopultakin hyvin helppoa, rustiikkia, ja ihan erinomaisen hyvää pataruokaa, jotka mielestäni kuuluvat nimenomaan syksyyn.

Viininä oli eteläafrikkalainen shiraz-sangiovese Fairviewin tilalta, jossa olemme itse asiassa käyneetkin.

Viini sopi lihapadalle, ja ajattelen, että se varmasti sopii mennen tullen myös hirvipaistille, jänikselle, porolle,… kaikkinensa vaatii kuitenkin liharuokaa tai juustoja seurakseen.

Jälkkäriksi oli samaisesta, jo liki retrohenkisestä, opuksestani omenapiirakka. Kookosomenapiirakan ohjetta tuunasin siten, että lillutin omenapalaset tilkassa Uuniomenalikööriä, jollaista meillä jostain merkillisestä syystä on kaapissa pullollinen ja joka ei näy siellä kuluvan. Sitä lorauttelin myös piirakan kanssa tarjoamaani kermavaahtoon, pelitti se. 😉

Leivinuunissa valmistunut stifado oli niin mieluisa [myös syömässä olleen nuorenparin mielestä] kokemus pitkästä aikaa, että päätin tehdä lisää pataruokia, juuri siten, että loput voi pakastaa arjen tarpeisiin. Onko sinulla joku bravuuri? Mikä pataruoka teillä tehdään kerta toisensa jälkeen? – Kerro. Testaan sen ja postailen sitten oman kokemukseni siitä.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Porosipsejä ja paljon muuta hyvää

Huikean kaunis lokaperjantai, jolloin tein pitkän lenkin, aurinko ja tyven vei aina vain eteenpäin.

Illansuussa junalle: Ylivieskaan lähdettin. Taas. Ravintola pikkuVELIn kutsu oli kuulunut. Matkakokoushan se oli. Kokous ei käynyt rasitteeksi … ja parasta oli tietysti, että pääsimme illastamaan.

Eikä pikkuVELI pettänyt nytkään.

Nyt junassa paluumatkalla. Laittelen huomenissa kuvia.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tässäpä niitä nyt (la klo 10) olisi:

Neljän ruokalajin (+ ihana kaviaariamunen) illallinen huipentui jälkiruokaan, jossa oli toistakymmentä komponenttia. Suklaakakkua, valkosuklaamoussea, Mimmin jogurttia ja metsämarjaa. … ja tuon kakkupalasen alla vielä lakritsigrumblea! Ihan taivaallisen hyvää.

Keitto paahdetuista luomupunajuurista tarjoittiin kuten nykyisin usein näkee tehtävän:
yrtit ja tässä tapauksessa vuohenjuusto tuodaan ensin lautasella, ja höyryävä keitto kaadetaan sitten päälle.

Ja kuten tulin eilen ääneen todenneeksi (hyvin asiantuntemattomin sanakääntein): ei ollut mikään lällärisoppa.

Oli syksyistä, täyteläistä keittoa, jossa oli sopivasti särmää.

Pääruokana oli ilokseni kuhaa.

Ja lisukkaista on erikseen mainittava piilossa oleva sipuli. On sipuleita ja on Sipuleita confit. 🙂

Ja pääruoan jälkeen puolukkasorbee ja puolukkamysliä, joka oli ihan tavattoman hyvää.

Postauksen otsikossa on ”porosipsejä”. Paistinkääntäjät kun ovat reissussa niin yömyssyjen kanssa junan ravintolavaunussa ei nautita suolapähkinöitä tai Pringlesejä vaan porosipsejä.

Tällainen pussi löytyi yhden seurueemme jäsenen repusta. Erinomaisia olivat. Laplands hotelleissa näihin pääset tutustumaan; suosittelenpa niitäkin.

Ja pikkuVELIä Ylivieskassa.

Italia Ruoka ja viini

Cucina Italiana – Ligurian reissun ruokamuistoja

Tällä Italian matkalla (19. – 26.9.2015), joka oli kai viidestoista reissu, joka kokonaan tai osittain suuntautui saapasmaahan, ei enää tullut koettua mitään erityisiä uusia tuttavuuksia, eikä ligurialaiseen keittiöön tullut erityisesti perehdyttyä. Päivät oltiin vuorilla, metsissä, rannikon patikkapoluilla ja iltaisin menimme syömään sinne, minne meidät vietiin.

Mutta tässä tuokiokuvia, satunnaisia havaintoja viikon varrelta.

Espresso.
Missään muualla se ei ole samanlaista kuin Italiassa.

Milanossa, joka ei edes ole merenrantakaupunki, söin ehkä elämäni parhaan äyriäispastan.

Huoltoasemilla myydään oliiviöljyä ja moottoriöljyä, yhtä isoissa kanistereissa molempia.

Öylättipastaa. En ole koskaan maistanut, – ostin kotiin pussillisen testattavaksi.

TEMA-matkojen vaellusmatkoihin kuuluu, että opas ostaa aamulla monta kassillista hedelmiä, vihanneksia, leikkeleitä, paikallisia juustoja ja tahnoja, säilykkeitä, vähän viiniä, leipää ja/tai focacciaa ja sitten eväät jaetaan kaikkien reppuihin ennenkuin poluille lähdetään. Kun on lounaan aika, tehdään yhdessä lounasbuffet. Piknik on hyvä systeemi. Erinomaisen hyvä.

Ei ihan joka ilta syödä yhdessä, mutta patikkaviikon maanantaina La Speziassa kävelimme koko porukka pieneen trattoriaan, jossa oli kiitettävän paljon paikallisia, …

ja antipastoksiksi bruchetta, joka oli erinomaisen mehevää, maukasta.

Me kaikki söimme primoksi simpukka-pastaa. Hyväähän sekin oli, mutta syyttävä sormi juuri sen suuntaan osoitti keskiviikkona – jolloin neljä viidesosaa ”gruppo finlandesesta” oli vatsataudin kourissa.

Trattorian isäntä osasi ottaa yleisönsä
(taustalla taulu Manarolosta, jonne menimme seuraavana aamuna).

Täytetyt muscalit olivat to-del-la hyviä. Simpukoista pitämättömätkin kehuivat.

Jossain (Manarolossako?) sattui kohdalle tällainen ravintolakyltti: Pirun viinitupa. Emme piipahtaneet.

Le Cinqua Terressä lounaan nautimme kaksistaan Cornigliassa. Siinä melkein meren aalloissa Insalata Caprece. Eikä noita tomaatteja parempia ole!!

Tiistai-iltana ei ollut järjestettyä illallista, ja me löysimme puolivahingossa tämän:

Fine-dining kalaravintola, jossa edelleen simpukat ja merenelävät maistuivat, ja varsin edulliseen hintaan.

Ja kuinkas ollakkaan: yhtäkkiä hoksaamme seinällä käädyt! Tämä on rotissööriravintola (pikkuisen tupisen, että minun jäsenkorttini on hotellissa!!).

Joka tapauksessa tämänkin kokemuksen jälkeen olen entistä vakuuttuneempi, että Liguria on merenrannalla ja että merenelävät on se ”juttu”.

Tämä kattaus on patikkaviikon keskiviikolta! Meille oli järjestetty yllätys: vuorilla oli valmiina lasagnea, villisikaa (jonka moni maistanut mainitsi mauttomaksi, sitkeäksi), fritti-salvian lehtiä…

Pystyin kuvaamaan, mutta sen jälkeen minäkin olin osa tätä porukkaa…

Niin siinä vain kävi, että Italiassa iski mahatauti: melkein koko gruppomme poti tautia koko keskiviikon. Mekin.

Ja mikä surullisinta: juuri tuolle päivälle oli ehdolla hienot viinin ja makupalojen maistiaiset LVNAEn enotecassa.

Yläkuvassa terveiden pöytä.

Torstaina me kaikki olimme taas valmiita pranzolle ~lounas korkealla, aamupäivän patikan jälkeen maistui. Paikallista, rustiikkia ruokaa yhdessä kannettuna, katettuna ja nautittuna oli hyvä yhdistelmä.

”La Ultima Cena” ~ viimeinen illallinen. Tällä(kin) lomalla ruoan nauttimisessa yhteisöllisyys oli enemmän kuin yksikään annos, jonka nautimme. Mikä lienee italialaisen keittiön peruspilareista….

Liikkuminen Niitä näitä Valokuvaus

Retkipäivä Rokualle

Tämänhän halusin nähdä. Syvyydenkaivo! Se kuulostaa jotenkin jännittävältä. Näin viitan ja kartassa merkinnän heinäkuisella kesäkuvaretkelläni, kun pienin tovin Rokualla viivähdin, vähän opastuskeskus Supan ympäristössä pyörin. Ajattelin silloin, että tulemmepa Pehtoorin kanssa syksyllä Rokualle sieneen ja samalla käydään tuo jännän kuuloinen paikka katsomassa. Ja onko ehditty? Tuliko sieneen lähdettyä? – No eipä ole saatu aikaiseksi, en muistanut, merkillisen touhukasta on syyskuukin ollut.

Täksi päiväksi sitten oli sovittu, että tehdään päivän patikkareissu Rokualle ja mennään katsomaan, mikä on syvyydenkaivo. Se on suppa.

Menimme ja palasimme vähän monimutkaisemmin kuin viitan osoittama kolme kilometriä suuntaansa. Itse asiassa päivän kokonaispituudeksi Pehtoorin aktiivimittari näytti 14 kilometriä. Ja kannattiko ensin ajaa Oulusta Rokualle (about 80 km? – siis tunti), ja sitten kävellä eräskin mäki ylös ja alas jotta näkisi moisen supan. Tässä se nyt on!

Suo kuin suo.

Ja suunnilleen koko Rokualla ainoa paikka, johon ei paistanut aurinko! Mutta tässäkin päti vanha hyvä viisaus: ”Älä vain varro perille pääsyä, nauti matkalla olosta!” Ja kyllä me nautimmekin.

Rokuan maastot havaitsimme mitä mainioimmiksi patikointiin: polut kurkivat järvien rantamia, läpi kauniiden harmaiden jäkäläkankaiden, suorien, ylväiden mäntyjen katveessa. Aurinko paistoi koko viisituntisen retkemme ajan, oli ihan tyven, eikä muita vaeltajia häiriöksi asti (näimmekö neljä ihmistä poluilla, vai kuusi? – vrt. Cinque Terren ruuhkaiset patikkareitit). Polut olivat tasaisia, ei juurakoita, ei rakkaa, ei irtokiviä tai -soraa vaan pehmeitä, männynneulasten peittämiä polkuja tai kauniita metsäautoteitä.

Klikkaa ihmeessä kuvat isommiksi.

Aamukymmenen jälkeen polulle lähtiessämme oli vielä pakkasta, eikä iltapäivän auringossakaan noussut yli +5 C, mutta oli vaikea uskoa, että on lokakuu. Ja minulle vielä vaikeampaa, että on keskiviikko: vastaanotto- ja koulutusneuvoston kokouspäivä!

Kun tulimme Saarisen laavulle, oli sopivasti lounasaika ja meillä makkarat ja tulentekovehkeet mukana.

Aikamme tulisteltuamme, vaellus jatkui.

Järvien välistä reitti jatkui, jatkui aina vain kauniimpana.

Puolikolmelta istahdimme tyytyväisinä autoon, ja palailimme kotiin. Muhoksella pysähdyimme Viskaalin-tilalla ja puodissa, täksi päiväksi ja viikonlopuksi lihapaketit.

Nyt on raukea olo. Posket punaiset. Mutta ehkäpä minäkin suuntaan vielä tänä iltana kuvaamaan revontulia kuten Juniori on jo pari iltayötä tehnyt. Ja kuten useimmat ”vattilaisetkin” (= VAT12 – valokuvauskoulutusporukka) taitavat tehdä.

Rokualle mennään toistekin.

Hautausmailla Niitä näitä Valokuvaus

Syksyn kauneus ja kiireettömyys

(Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla, ja syksy näkyy kauniimpana.)

Tiistai ennen: kuudelta ylös, töihin, sähköpostit, aamukahvi Humuksessa, palaveri, opetuksen valmistelua, eväät (viiliä ja leipää tai salaattia), taas sähköpostit, luento, opiskelijoiden piipahduksia, surffailua, kokousmateriaaleihin perehtymistä, palaveriin mennessä havahtuminen ”ulkona on ihan mahdottoman hieno ilma”, palaveri, väsy, kotiin, ruoka, surffailua, lehdet, blogi, jotain pientä kotityötä, surffailua, lukemista, nukkumaan…

Tiistai tänään? – Kuudelta ylös, aamukahvi, sähköpostit, suihku, Facebook, hautausmaalle, pankkiin, erinomainen lounas Puistolassa vieraan miehen kanssa, toiseen pankkiin, Turkansaareen, sähköpostit, välipala (liian paljon), kuvien purkua (sekä hautausmaalla että Turkansaaressa etätehtäviin materiaalia (223 kuvaa 😉 ), yritys ryhtyä työstämään Ligurian matkan nettisivuja, ja havainto, että päivitetty Dreaweaver (nettisivujen tekoon käyttämäni editori) on jotain ihan muuta kuin entinen, jota olen käyttänyt 10 vuotta.

Päivittäminen versiosta kaksi versioon kymmenen (CC) tai jotain, tarkoittaakin, etten osaa yhtään käyttää ohjelmaa. Näin ollen: pari muuttujaa nettisivujen työstämisessä. Alan opetella uutta versiota nyt! Ligurian ruokapostaus tänne blogiin on kyllä ihan pientä vaille valmis, josko siis huomenna se.

Pitäisi kyllä ryhtyä valmistelemaan sunnuntain ”keikkaakin”. Viime sunnuntain Kalevassakin kun näkyi olevan maininta, että puhumaan olen taas lupautunut. Samoilla ”festareilla” pääministerin kanssa esiinnytään; Sipilä tosin lauantaina ja minä sunnuntaina. Ja eilen kävi toimittaja tekemässä pitkän haastattelun Rantapohjaan, jotta kyllä tässä on uskottava, että moiseen olen lupautunut. Hailuodon Siikamarkkinoiden ohjelma on täällä.

Jos pitäisi valita, niin mikä näistä tämän päivän kuvista olisi mielestäsi eniten ”syksy”?

Tämä viimeinen on vekkuli; yöpakkanen oli saanut enkelin kiharat nousemaan ”sängelle”.

VAT

Koulutarvikkeita

Tuntuu, että olen koko päivän roikkunut Facebookissa. Mitä minulla ei todellakaan tavallisesti ole tapana tehdä. Mutta… kun se on nyt se kanava, jonka kautta meidän VAT12 -porukka kommunikoi ja jonka kautta saamme myös oppimateriaalia ja neuvoja, miten tämä etäopiskelu saadaan käyntiin ja toimimaan. Uusia FB-kavereita on nyt ”luokallinen”. Ja tiedättekös, mikä on ihan riemullista? – Minäkin saan tehdä HOPSin. Minä, joka olen niitä opiskelijoiden kanssa toistakymmentä vuotta väsännyt, saan nyt tehdä ihan oman. 🙂

Monilla muilla ”vattilaisilla! tuntuu olevan joko kameran, pöytäkoneen/läppärin, ohjelmistojen hankintaa tai päivitystä, minähän kameran jo vaihdoinkin (muistanette kameraostokseni kesäkuussa) ja ohjelmistotkin ehdin yliopistolaisena päivittää, mutta pientä tarviketta minä päätin vielä hankkia. Caritaksen ja kaupan lisäksi ajelin myös Giganttiin ja Yliopiston kirjastoon. hurahuhhahhei kun on vielä lupa tutkijalainoihin, – säästin kymppejä, jollen satasia, kun en ryhtynyt ostelemaan noita perusopuksia, joita on nyt ryhdyttävä opiskelemaan.

Ostinpa wacomin piirtopöydänkin – se kun on kuulemma ihan verraton Photarin käytössä eikä rasita olkapäätä kuten hiirityöskentely, mutta enpä nyt parin tunnin harjoittelun jälkeen vielä ihan sinut tuon kanssa ole. Mutta treenataan…

Uuden kovalevyn ostin koulun etätehtäviä ja niiden aihioita etc. varten ja sitten vihdoin näytön kalibrointia varten tuollaisen Spiderin. Se oli pitänyt hankkia jo ennen Vuorotellen kirjan tekoa. Ja ennen kaikkien kuvakirjojen, canvas-taulujen, korttien etc. tilaamista. Minun kuvani kun tahtovat olla painettuina aina liian tummia, ja luulenpa että juuri näytön asetukset ovat vähän pielessä. Yhden kerran (ennen Selkosilla-kirjan (kuva)toimitustyötä) näytön kalibroin, mutta korkea aika ryhtyä tekemään se säännöllisesti.

Se, mitä haluaisin vielä hankkia, ja varmasti tässä syksyn päälle hankinkin, on kotistudio-setti. Studiokuvaharjoituksia varten saisi käydä siellä koululla tekemässä iltaisin hommia, mutta on täältä Oulusta vähän turhan pitkä matka ajella sitä varten Tornioon, joten Elmerin entiseen huoneeseen, nyk. vierashuoneeseen, aion pikkuruisen kotistudion rakennella.

Niitä näitä VAT

Opiskelijaviikonlopun lopulla

Eipä ole pitkään aikaan elämässä käynyt näin, että olisi ollut näin hulppea innostuksen, uuden, merkillinen vapauden, ”oman”, oppimisen ja helpotuksen [en siis ole tehnyt tyhmiä ratkaisuja] tunne liki fyysisenä kokemuksena.

Olen palannut ensimmäiseltä (niitä on vielä liki 20, keskim. yksi per kuukausi) lähiopiskelujaksolta Torniosta. Olen viettänyt erinomaisen intensiivisen viikonlopun 19 muun opiskelijan ja kahden opettajan kanssa, ja jo nyt 20 opetustunnin jälkeen olen liki valaistunut. Ja toisaalta, huomannut – monien muiden erinomaisia kuvia katsellessa – että minulla on paljon kirittävää, että pysyn mukana. Mutta kuitenkin, jotenkin, olen ”omieni” joukossa. Ihan hiton hyvä tunne.

Ihan kuin pelastusrengas olisi heitetty. Vaikkei nyt mitään ”pelastuksen tarvetta” ole ollutkaan. Mutta nyt olen varma, että tekemistä ja mielekästä oppimista on kaltaisteni joukossa tiedossa seuraavaksi puoleksitoista vuodeksi. Se on hyvin helpottava ja hyvä tunne! 🙂

Eilen ja tänään aamulla ennen kouluun menoa, Ruotsin aikaan seitsemän aikoihin, olin Haaparannan puolella Torniojokivarressa, kovin erilaisia aamuja olivat nuo kaksi. Uusia aamulenkin maisemia.

Joutsenet? Miksi ne lentää pohjoiseen? Vapaasti.
Niinhän minäkin olen tekemässä?

Ja aivan kuin olisin tiennyt mikä on seuraava etätehtävän (toisen niistä) aihe – –

Alatornion kirkko joen toisella puolen, rannassa lampaita.

Jacob Rijf (joka muuten töpeksi Kemin (maa)seurakunnan kirkkoprojektinsa kanssa) on sen 1700-luvun jälkipuoliskolla suunnitelllut, ja merkillistä on, että siellä alttari on ristikirkon sakaran ”sisäkulmassa”, eikä kirkon apsiksessa eli takaseinässä. Tavallistahan on, että kirkko rakennetaan itä-länsi suunnassa siten, että jumalanpalvelus toimitetaan kasvot kohti itää. Tässäkin ehkä niin, mutta alttari on keskellä kirkkoa. Ehkä seuraavalla lähiopetusjaksolla käyn sisällä katsomassa.

Mutta siis seuraavan etätehtävän aihe on kirkko. Voitte olla varmoja, että palaan asiaan. 😉

Kotiin tulossakin oli uuden tuntua. Sunnuntaihan on perinteisesti Tahvon (ja hyvä on – myös vanhempiensa) vierailupäivä meillä: yleensä aina sunnuntaina laitan safkaa reilummasti ja paremmasti ja Juniori perheineen tulee syömään. Olin pikkuisen ollut huolissani, että kuinkas nyt käy, kun en moista ehdi. Mutta Pehtooripa olikin kutsunut nuoret ja Tahvon, tehnyt safkan (erinomaisia hirvenlihakääryleitä!) ja pääsin suoraan ruokapöytään kun kotiuduin. Ja Miniä oli vielä leiponut korvapuusteja. Juhlaahan tämmöinen on!

Niitä näitä VAT

Meitä on moneksi

Sun kaduillas koulutie …

Noinko on vielä, että innostukseni piti hereillä, – heräilin monta kertaa, nukuin aika vähän, liian vähän. Näinhän minulle tahtoo käydä kun on jotain uutta, mieltä liikauttavaa on meneillään. Mutta so what. Kun kerran jo kuuden jälkeen olin hereillä, ehdin käydä aamulenkillä Tornionjokivarressa. [Kamera toki mukana, mutta ohessa vain yksi kännykameran kuva; edelleen puuttuu se piuha, mutta huomenna kotona laittelen…].

Ehdin hyvin olla lenkillä, sillä ei ollut aamiaisellekaan menoa; sattuipa nimittäin niin, että tämän Vandrarhemin aamiainen la-su aukeaa vasta klo 8.00 – siis tietysti Ruotsin aikaa, mikä merkitsi, että yhdeksältä alkanut aamiaistarjoilu oli auttamattomasti minulle liian myöhään, sillä silloin jo oli oltava luokassa. No eipä tämä nyt maailmoja kaatava juttu ole.

Tänään jatkettiin meidän opiskelijjoiden esittelyjä. Tehtävänanto meni näin: ”Valmistele max. 20 min kestävä esitys, jossa sanoin ja kuvin kerrot itsestäsi, suhteestasi valokuvaukseen ja valokuvaan. Voit myös esitellä käyttämääsi kuvauskalustoa.” Eilen ja tänään on kuultu ja nähty 20 hyvin erilaista ”tarinaa”. Oikeasti on vaikea uskoa, kuinka erilaisia ”menneitä” ja miten erilaisia tulevien haaveita porukallamme voi olla.

Joukossamme on alan ammattilaisia, kaltaisiani harrastukseen pahemman kerran hurahtaneita, yhden osa-alueen erityisosaajia (revontulet tai yökuvaus) ja monitaitureita, vastikään (pari, kolme vuotta) kuvaamiseen kiintyneitä, vuosikymmeniä kuvanneita, toiminimen jo perustaneita, näyttelyitä pitäneitä. Toimittajia, insinöörejä, artesaaneja, media-assistentteja, valokuvaamisella jo nyt itsensä elättäviä, näyttelysihteereitä, opettajia, myynti- ja markkinointi-ihmisiä. Eläinten, lasten, katukuvaajia, moottoripyörien, luonnon, mallien, hevosten, tanssijoiden, lintujen, lasten, muodin, öiden, revontulien, kaiken mahdollisen kuvaajia, katukuvaajia, luontokuvaajia, henkilökuvaajia, tuotekuvaajia. Tavattoman mielenkiintoista. Ja illan lopuksi molemmat opet vielä kertoivat valokuvaajan urastaan.

Kuinka hienoa onkaan olla vastaanottavalla puolella. Istua ”pulpetissa”, kuunnella, oppia, hoksata.

VAT

Ensimmäinen koulupäivä

Eka koulupäivä!

Valokuvaajan ammattitutkintoon valmistava koulutus alkoi tänään ensimmäisellä lähiopetusjaksolla.

Hyvillä mielin aamupäivällä pakkasin repun, viikonloppukassin, kameran mukaan – tietysti. Hyvänen aika, valokuvaajaopintoihinhan tässä ollaan lähdössä. Jo ennen puolta päivää, myrskyn jo alkaessa näyttää tulemistaan, lähdin ajelemaan kohti Torniota.

Tai siis ensin Haaparantaan. Olin niin myöhässä ammattiopiston asuntolan tarjoaman varauksen kanssa, että se oli jo täynnä, ja niinpä päädyin tänne ulkomaille majailemaan: Haaparannan Vandrarhem vaikuttaa ainakin näin alkuun oikein hyvältä ja opiskelijabudjettiin sopivalta viikonlopun majapaikalta. Semminkin kun täällä ei todellakaan ehdi kuin käydä nukkumassa – ja blogin päivittämässä. 😉

(Pahoittelen kuvien laatua: valokuvausopiskelijalla on väärä piuha mukana, joten kamerasta ei nyt kuvia siirrellä, kännykameran varassa menee tämä viikonloppu… 🙂 ) Nuo punaiset verhot ehkä näkyvät unissakin, mutta ihan sama. 😉

Mutta siis: meitä on koulutukseen valittu 20, hakijoita oli ollut 47. Sukupuolijakauma on aika fifty-sixty, ikäjakauma sellainen, että sittenkin taidan olla vanhin, mutta että noin 35 v. on keski-ikä, luulisin. Kuvaus- ja työelämätausta ja -kokemus on hyvin, hyvin heterogeenisen oloinen. Mikä varmasti takaa, että tulee opittua ihan valtavasti. Ja kyllä kaikkinensa kuulosti siltä, ettei ihan helppoa tule olemaan, että joutuu omalle epämukavuusalueelleen, että on tehtävä töitä, että saa paljon uutta tietoa ja taitoa, että tutustuu uusiin mukaviin ihmisiin ja että ainakaan minun innostukseni ei ole vähäisin. Opettajat ovat vähintäänkin asiansaosaavia, ja tuskin tulee olemaan vaikeaa olla opiskelija. Että olen täpinöissäni. 😉

Mediatalo I (yritänpä ottaa selvää, mihin tarkoitukseen se alunperin on tehty. Ihan hulppeat tilat. Ja tänään jo päästiin käymään studiossa!)

Tänään koulutus kesti iltakahdeksaan, huomenna aamuyhdeksältä jatketaan iltaseitsemään, ja sunnuntaina vielä puolikas päivä, yhdeksästä kahteen ja näin nämä kerran kuussa toistuvat lähiopetusjaksot tulevat menemään, seuraavat puolitoista vuotta. Ui-jui.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Pikkuperjantaina herkkua

”Syksyllä suuret tuulet”, mutta tänään on ollut huikean hieno syyspäivä tuulista huolimatta. Ja eihän Tuulesta temmatulle tuulisessa säässä mitään vikaa. Lokakuun alun kauniissa Oulussa tuli käveltyä aamupäivällä. Pitkähkön tepastelun lopuksi Kauppahalliin, paitsi paistinkääntäjäasioita, niin myös kotiin ruokaa. Torin lihamestarilla oli vakuumipakattuja kevätkananpoikia (8€/kpl) ja minä sellaiset meille ostin. Kun on niin kovin perjantaiolo ja kun viikonlopun kokkailut jäävät minulta (taas) väliin, niin halusin jotain erikoisempaa vähän kokeilla.

Kyselin lihamestarilta ohjetta, ja vielä varmentelin netissä, ja koskapa hyvässä muistissa on ikävähkö kokemus maaliskuulta, jolloin tytär Helsingissä ravintolassa sai raakaa kananpoikaa, satsasin kypsennykseen huolella.

Ja näin siitä tuli kyllä oikein hyvää.

Huoneenlämpöisen kananpojan pyöräytin kuumalla pannulla ”otin pinnat kiinni”. Tein pehmeästä voista (pari, kolme rkl), tuoreesta timjamista (pari, kolme rkl), suolasta (1 tl) ja puolikkaan sitruunan mehusta tahnan jota hienon linnun pintaan (nahan alle) ja loput sisälle. Laitoin tiput uunivuokaan ja sitten uuniin (180 C). Kypsymisajaksi ilmoiteltiin puolesta tunnista tuntiin. Kolmisen varttia nuo olivat uunissa; pidin ratkaisevana hetkenä sitä kun paistilämpömittari näytti 75 C. Hetken annoin levätä ja vetäytyä uunista oton jälkeen. Ja kyllä oli hyvää. Ihan juhlaruokaa. Tätä voisi helposti tehdä isommallekin porukalle.

Vaatiihan tuon syöminen vähän näpertelyä, mutta on siinä sitten kuitenkin syömistä. Yksi kananpoika per ruokailija on oikein passeli: oheen keittelin porkkanoita, jotka maustoin voinokareella ja vähän muskottirouhetta myllystä päälle, lisäksi salaattia ja maalaisleipää. Viiniksi avasin toisen viinikaapissamme kauan lepäilleistä ranskalaisista: D´Angludet 2006, Margaux.

Porvarisluokan châteaun tuottaman viinin ajattelin olevan passelin tähän ruokaan. Olikin. Mutta, mutta. Kyllähän se niin on, että jollei kyseessä ole joku Bordeauxin huipputalo tai muuten erikoinen ranskalainen tuottaja, niin minulla tulee aina mieleen joku toinen, mielestäni parempi, vaihtoehto. Kyllä tähän olisi vaikka joku hyvä Pinot Noir tai vaikka Grüner Veltliner, valkoviini Itävallasta, sopinut ihan yhtä hyvin, – minusta ainakin.

Ruuasta puheenollen: tytär viesteili ja kertoi, että tänään on avattu tällainen: http://makujenmaailma.kauppalehti.fi/ Muistanpa kun viini(- ja gourmetruoka)harrastus oli meillä aluillaan, ja miehelle tuli töiden puolesta Kauppalehti ja sen ohessa Kauppalehti Optio: ei ollut yksi ruokaohje, ravintolasuositus tai viinivinkki, joka meidän perheen voimin lehden suositusten perusteella testattiin. Nyt sitten tytär on vaikuttamassa tuohon Kauppalehden uuteen projektiin, – ainakin analysoimassa digimarkkinoinnin volyymiä ja edesauttamassa mediamyyntiä. Hassu juttu.

Niitä näitä

Vaatekaapissa

Minä olen niin sankari niin sankari! Järjestelin vaatehuoneeni; kesä- ja vaelluskamppeet laatikoihin, lämpimämmät, talvisemmat vaatteet framille. Tuulettelin, pesin, viikkasin ja järjestelin. Muutama paitapusero, bleiseri ja yhdet housut joutuivat kassiin nimeltä ”Kiertoon”. Sitten yksi yläkori on nimeltään ”Laihtumista odottavia”, – eikö kaikilla ole sellaista laatikkoa tai koria? Minulla on. On ollut aina. Se on sellainen välitila, josta vaatteet sitten seuraavalla tai sitä seuraavalla järjestelykerralla joutuvat kassiin nimeltä ”Kiertoon”. Vähän kuin vaatteiden saattohoito; ”vielä ei raskisi luopua, ei antaa periksi”.

Vuosi vuodelta menee mustemmaksi, tummemmansiniseksi ja harmaammaksi garderobini; vain jokunen vaaleanpunainen läikkä villapusero- ja huivikorista pilkistää. Valkoista minulla sentään on onneksi. Laskin että minulla on seitsemän kokonaan tai osittain vaaleansinistä paitapuseroa, lieneekö jäänne onnikkakuskin uraltani? 🙂 Ja ainakin samanverran tummansinisiä villapuseroita tai -takkeja. Laskinpa senkin, että minulla on liki 20 huivia. Ja enemmän kuin puolet niistä on joko mustia tai musta-valkoisia. Melko tylsä tyyppi; en kyllä onneksi ole ihan noin musta-valkoinen ajatuksiltani. 😉

Kyllä minä aina välillä yritän hankkia vähän jotain ”uutta ja erilaista”, niinkuin esimerkiksi tämä jännä takki/bleiseri, jonka ostin kun Jääskeläisen vaateliike Oulussa lopetti ja sain kalliin (vähän kuin poppanapintaisen) takin puoleen hintaan. Siitä on varmasti pian jo 10 vuotta. Myöhemmin löysin takkiin sopivan puseron ja huivinkin, se on mukava päällä, eikä rypisty, mutta kun se ei ole oman värinen, niin olen pitänyt sitä ehkä vain viisi kertaa. Mutta vieläkään en pistänyt pois. Vielä minä yritän.

Mutta eikö olisi jo aika oppia, etten ostaisi mitään ”jännänväristä, pirteää” kun niitä kerran en osaa pitää. No enpä tässä kyllä viime aikoina paljon mitään vaatteita ole ostanut muutenkaan. Joka keväinen Masai, jokasyksyinen Masai. Niitä alkaa kyllä olla oikeasti liikaa. Ajattelin, että jos nyt tämän ”koti-opiskelu-ilmantyöpaikkaa” -elämän alettua koettaisin minäkin sitä, mitä eräs ystäväni tässä joku aika sitten teki; hän ei välttämättömiä alusvaatteita ja sukkia lukuunottamatta ostanut yhtäkään vaatetta kokonaiseen vuoteen. Aika hieno saavutus. Hieman mietittyäni tiesin, että ei minulta onnistuisi. Ei sittenkään.

Nyt ei kuitenkaan vähään aikaan tarvitse ostaa mitään; kaapista löytyi mieluisia vaatteita, jotka olin ihan unohtanut. Ja nyt kaikki on järjestyksessä.

Ja Tuulestatemmatun vuosittainen muotibloggauskiintiökin on taas täytetty. Olkaatte rauhassa, ystävät, tämä ei taas vähään aikaan toistu.

Niitä näitä

Lukukauden alkaessa

Aamulla oli +2 C! Se on kylmä. Silti päätin lähteä kävellen kaupunkiin. Syyskuu on ollut kävelykuukausi, jatkukoon loppuun asti sellaisena.

Ja iltapäivän ja illan olen ollut enimmäkseen tässä koneella tekemässä ennakkotehtäviä perjantaiksi. Selailemassa satojen, tuhansien, kymmenientuhansien, satojentuhansien kuvien kansioita kovalevyilläni etsien tarkoitukseen sopivia kuvia. Miettien, mitä kuvia laitan ja miten sanallisesti kerron ”suhteestani valokuvaukseen ja valokuvaan” [mitenhän te blogivieraani-ystäväni sen näette?]. Yritän itsellenikin raottaa tätä hieman epäselvää asiaa.

Hukun kuviin, eikä mikään tunnu kelpaavan, ja hetken päästä onkin valinnan vaikeus.

Löysinpäs kuvistani yhden selfienkin. 😉

Ja sitten piipahdan FB:ssä katsomassa, mitä ystäville kuuluu ja onko mesessä viestejä – ja mitä näenkään? Kaikki ovat ottaneet toinen toistaan hienompia kuvia taivaanrannasta, iltaruskosta, tulenväreissä hehkuvasta iltataivaasta. Ja minä istun koneella katselmassa omia, vanhoja kuviani! Hmph! Taas väärään aikaan, väärässä paikassa.

Sitten on hieman nolona kerrottava, että ostinpas tänään uudet kengät. No siinä ei periaatteessa mitään ihmeellistä, oikeasti tarvitsin syyskävelykengät, mutta että menin ostamaan sellaiset vähän kuin bootsit.

Tiedättehän, pitää yrittää olla vähän epätäti kun menee nuorten kanssa kouluun… farkkutilanteeni totesin kelpaavan, samoin jumppereita on, ja yksi Lexingtonin ihana huppari, joten siltä osin koulukamppeet kunnossa. Mutta, että sitä on hassu! No, minä olen. Ja innoissani. Oletteko huomanneet? 😀

Italia Liikkuminen Niitä näitä Valokuvaus

Hajahuomioita Ligurian vaelluksen varrelta

Vielä Liguriassa… sielu (tai oliskohan vaan mieli) tulee vähän hitaampaa perässä. Päivän pyykkien, pankkiasioiden, postien, Tahvon piipahduksen, äidin luona käynnin, jääkaapin normalisoinnin, hanskojen ja lämpimän takin käyttöönoton, pyörälenkin, kaikenmoisen matkaltapaluun sälän jälkeen nyt alkaa palikat olla paikallaan. Pehtoori on – luonnollisesti – hoidellut puutarhaa, jonne minä en vielä ehtinyt. … Hiljaa mielessäni olen hyrissyt sitäkin, jotta ei tänään ollut duunia. Tänäänkään. Kandiseminaariton maanantai matkan jälkeen tuntuu etuoikeutetulta.

Matkakuvasivustoa kuten esim. La Gomera-Teneriffa ja Kitzbühel-patikkareissulta on jo olemassa, olen jo vähän aloitellut, mutta menee varmasti pitkälle ensi viikkoon ennen kuin saan valmiiksi.

Mutta tähän jotain anekdootteja, summaamista, kokemuksia, huomioita Ligurian reissusta… Tässä on vähän sitä kuvasatoa, jota yritin ottaa tavanomaisen reissukuvaamisen lisäksi. Siis teemoina olivat Italia ja ”hetket/tuokiot/yksityiskohdat”. Yhteensä kuvia on 1620, joten seulomiseen menee tovi. 🙂

Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.

Ihan ensimmäiseksi on tunnustettava moka, joka Milanossa tapahtui. Minähän odotin kovasti pääseväni sen ainutlaatuiselle hautausmaalle, cimitarioon, jossa on satoja hautapatsaita, ja muistomerkkejä. Se oli ihan hotellimme vieressä ja meillä oli KOKO sunnuntai vapaata.

Ja mitä teimme? Minä (ihan itse, en voi pistää edes Pehtoorin syyksi) ehdotin, että lähdetään päiväksi kävelemään keskustaan, ehkä jotain shoppaamaan, syömään vähän, katsomaan Duomo etc. ja että palataan sitten takaisin hotellille, ja mennään tuntia ennen auringonlaskua (= klo 18) hautausmaalle: silloin olisi hieno valo kuvata, voisimme käveleskellä ja mennä sitten kahdeksan tietämillä taas syömään jotain.

Näin päätettiin tehdä. MUTTA: kun sitten kuudelta, kirkonkellojen soittaessa iltamessuun, olimme portilla, se oli kiinni!! Hautuumaalle ei enää päässyt! Oi-joi, kuinka olinkaan pahoillani. Itselleni vihainen. Vain aitojen raoista saatoin nähdä, että menetimme paljon.

Italian Riviera on edellisen käynnin (1978 ajettiin läpi) jälkeen muuttunut. Mutta niinhän mekin.

Le Cinque Terre ~ viisi kylää olivat ainutlaatuisia.
Ainakaan sinne ei kannata elokuussa mennä:
syyskuussakin oli yllin kyllin väkeä. Kannattaa mennä aamulla.

Syyskuu on mitä mainiointa aikaa lomailla Italiassa. Pohjois-Italiassakin on vielä rantakausi, mutta ei ole liikaa turisteja, eikä vaeltamista vaikeaksi tekeviä helteitä.

Liguriassakin jo ruska.

Jalkapallo on osa arkea.

Tyyli säilyy.

Italialaiset naiset osaavat kävellä korkkareilla keskiaikaisen linnan kiveyksilläkin.

Ibidem.

Italiassa on edelleen moniportainen poliisijärjestelmä. Carabineereja näkyy eniten katukuvassa.

Pakolaistulva ei esimerkiksi merenrantakaupunki La Speziassa, jossa asuimme neljä yötä, näkynyt muuten kun merellä ollessa; rannikkovartioston laiva kävi tsekkaamassa läheltä suunnilleen kaikki veneet ja pienet laivat jotka rannikon tuntumassa ajelivat.

Maahanmuutto näkyy kyllä keittiöissä, siivouspuuhissa, julkisissa kulkuneuvoissa. Italialaisten ravintoloiden keittiöissä ruokaa eivät tee nonnat, vaan aasialaiset nuoret naiset.

Tämä Tema-matkojen vaelluspatikka oli niistä neljästä järjestetystä vaellusmatkareissusta joilla olemme olleet, kaikkein kevyin. Päiväpatikat/kävelyt vaihtelivat 6 – 14 kilometriin, eikä yhtenäkään päivänä ollut pahoja. pitkiä nousuja. Silti päivät olivat pitkiä (klo 8 – 10 aamulla lähtö ja paluu hotellille klo 16 – 18.30, ja sitten vielä yhteiselle sapuskalle monena iltana, joten kiirettä piti.

Paljon muuta ei ehditty kuin kulkea poluilla, istua bussissa tai laivalla. Mutta mitäpä se haittasi. Sitä vartenhan tuonne mentiin. Tämä oli hyvin merellinen vaellusmatka, mikä ei todellakaan haitannut.

Isovanhemmuus Italia Niitä näitä VAT

VAT – pääsin opiskelemaan!!

Perjantaina aamulla kun olimme vielä Liguriassa bussilla matkalla Portovenerestä Colle del Telegrafoon, viimeisen patikkapäivän alkupisteeseen, tulin (taas kerran) tsekanneeksi sähköpostini: jess, jess, jess!!! Kyllä meidän koko patikkagruppomme sai pian kuulla, että minulle tuli hyviä uutisia! Sitähän sitten perjantain makustelin. Olin oikein iloinen!

Ja nyt kotiin palauduttua asia myös ”mustaa-valkoisella”:

Ensi viikonloppuna alkavat valokuvaajan ammattitutkintoon (VAT) valmistavat opinnot Torniossa, ja minä olen mukana! Haku opintoihin alkoi jo keväällä. Jo silloin olin päättänyt, että haen. Elokuun alussa kokosin hakupapereita, kävin heinäkuussa Kauppahallissa ja elokuun alussa Turkansaaressa kuvailemassa, laadin motivaatiokirjettä ja mm. uusin tämän blogin Gallerian – muistatteko?, – kaiken kaikkiaan tein yhtä sun toista ylipäätään hakeakseni, mikä ei minulle ollut ihan rutiinia. Ei ole tullut haetuksi yhtään mihinkään vuosikausiin, ei vuosikymmeniin. Enemmänkin olen ollut valitsevalla puolella. Monetkohan pääsykokeet olen ollut järjestämässä? Montaakohan tutkimusapulaista palkkaamassa, monessakohan virantäyttöprosessissa mukana valitsemassa?

No mutta. Joka tapauksessa paperit, ennakkotehtävät etc. lähetin ja niissä koetin kovasti perustella, miksi ikäiseni, yliopistosta irtisanoutuneen naisen pitäisi päästä vielä ammattiin valmistavaan koulutukseen.

Olen mahdottoman iloinen, ja motivoitunut. Ja Pehtoorikin on hyvin helpottunut. Häntä kun on selvästikin huolettanut, miten talvi tulisi menemään, jollei minulla olisi mielekästä puuhaa… no on minulla muutakin.

Ja Tahvokin kävi illansuussa vanhempineen onnittelemassa. Ihan selvästi laulaa ”paljon onneeeeaaaa vaaaaan… ”

Ehkä teillä blogissani surffailevillakin on aihetta iloon? Toivottavasti opin ottamaan oikein hyviä kuvia, uudistumaan, haastamaan itseni, oppimaan.

Ja luulenpa, että tulette kuulemaan, millaista tässä iässä on opiskella, millaista on olla välillä ”toisella puolen” katederia.

Jo huomenna on yksi iso käytännön juttu järjestettävänä; missä asun Torniossa? Koulutus kestää vappuun 2017 ja

”lähiopetusjaksoja järjestetään noin kerran kuukaudessa. Käytännössä viikonlopun kontaktiopetus järjestetään pääpiirteissään perjantai-iltapäivisin sekä lauantai- ja sunnuntaipäivien aikana. Tiiviin koulutusviikonlopun ohjelmaan kuuluu teoriaa ja käytännön harjoituksia.”

Oulusta Tornioon ajaa alle kahdessa tunnissa, mutta ei sitä pe-su haluaisi edestakaisin ajella, varsinkaan talvikeleillä, joten olisi hyvä löytää majapaikka. Mutta ehkä pakolaistulvasta huolimatta joku majapaikka opiskelijallekin löytyy…

Pojan kanssa jo oli puhetta haalarimerkeistä ja sen sellaisesta. Me perheen fuksit! 😀

PS. 1 Tahvo (vai sittenkin vain vanhempansa? ;)) tykkäsi tuliaiskamppeistaan.

PS 2. Perjantain postaus – viikon paras patikkapäivä – on täydennetty kuvin ja jutuin.

Italia Ruoka ja viini

Välimereltä Perämerelle

Liki puolentoista viikon reissu ohi. Takana pitkä päivä, jonka teemana matkalla olo.

Levollisen lauantaiaamun tunnelmaan jätimme pienen Le Grazien kylän, josta Bruno tuli meitä kyyditsemään kohti Milanon Malpensan lentokenttää. Autostradalla ei juuri ruuhkaa, pääsimme hyvissä ajoin Parmaan.

Miten viehättävä, pöyhkeilemätön keskiaikainen kaupunki se olikaan. Siellä katusoittajia, italialaisia perheitä ostoksilla, olemattoman vähän turisteja, mukavasti vähän yli 20 astetta lämmintä, – tuntuiko jo syksy tuulessa?

Duomo oli iso, paljon sivukappeleita, barokkia maalauksissa, sienalaista vaiko genovalaista tyyliä seinissä, ja viereinen kastekappeli todella vaikuttava.

Sen portailla otettiin ”luokkakuva” (tai montakin… muokkailen vielä…) mukavasta gruppostamme.

Meillä Pehtoorin kanssa ykköstehtävänä löytää vihdoin Tahvolle jotain ihanaa vaatetta. Ja löysimmehän me. Lähti vähän lapasesta; kolme asukokonaisuutta; saatiin näet halvalla (60 € koko kassillinen).

Toiseksi ostamaan muutamia parmalaisia herkkuja. Parman salaattiin kenties? Laatuluokitellulle kinkulle ja juustolle nimensä antaneesta kaupungista oli noita herkkuja etsittävä. Ja ostinpa myös palasen Culatelloa, joka on vielä hienostuneempi versio tavallisesta parman kinkusta. Ja sitten Milanon kentältä vielä Bresaolaa ja iso pala juustoa.

Puolet Parmaan annetuista kolmesta tunnista käytimme ristorantessa; reissun ensimmäiset ja ainoat pizzat nautimme. Ja ehkei nyt ihan ”paras ikinä” muttei kaukanakaan. Satuimme La Duchessa -ristoranteen, jonka menun olisi mieluusti kokeillut joskus kokonaan.

Puoli kolmelta hyppäsimme Brunon dösän kyytiin, ja jatkoimme kohti Milanoa. Lauantaina liikennettä vähän ja matka sujui. Kunnes: joku happening. Pronto! Liikenne pysähtyi hetkeksi kokonaan, ja kymmenen minsan jälkeen alkoi kovin hidas eteneminen.

Yli tunnin ajan matelimme, – vähitellen alkoi hiipiä pieni huoli, ei missään vaiheessa paniikki, mutta lennolta myöhästyminen saattoi olla jo realistinen vaihtoehto lauantai-illan ”ohjelmanumerona”. Kun Autostradan suma (Cyproc-rekka kaatunut) selvisi, Bruno ajoi minkä Mersustaan irti sai. Ja sanoi, että ehditään.

Bravo, Bruno! Ehdittiin. Ja sitten kun vielä Check-In -tiskin virkailija löysi Oulun maailmankartalta, jotta saimme buukattua laukut suoraan jatkolennolle, oli kaikki hyvin. Tutto e posto!

Hoppu merkitsi takuuvarmasti rahansäästöä: sen verran monta käsilaukku- ja huiviliikettä ehdin kentällä nähdä, että Visa olisi voinut vingahtaa, jos olisi ollut aikaa putiikkeihin pysähtyä. Yhden Amaronen (Masi Nectar 2007) sentään ehdin ostaa: se nautitaan – jos kaikki menee hyvin – toukokuussa 2017. Silloin pitäisi olla yksi projekti päätöksessään. 😉

Kone lähti ajallaan ja myötätuulessa Alpit ylitettiin ilman melko tavanomaisia höykkyytyksiä. Nyt olemme tehneet matkaa jo kellon ympäri, ja enemmänkin.

Kuten E-opas viime metreillä tavalleen ominaisella tyylillä totesi: ”Ei ollut mikään, tylsä, tavallinen ryhmämatka”. Ei ollut, ei.

(27.9. klo 14: Eilisen patikkajuttua ja koko postaus täydennelty… )

Italia Niitä näitä

Huipulle – ei hullumpaa

Päivän ohjelmassa luki näin:

Nousemme bussilla Colle del Telegrafoon, josta aloitamme noin 8 kilometrin pituisen vaelluksen Parco Regionale di Portoveneressä.
Tämän päivän mäkiseltä vaellusreitiltä avautuvat viikon vaikuttavimimat maisemat rannikolle ja merelle. Reitti on myös eräänlainen yhteenveto koko viikosta, sillä näemme alueet, joissa viikon aikana olemme patikoineet: Montemarcellon, Cinque Terren, Palmarian saaren ja Golfo dei Poetin lahden. Monet, erityisesti 1800-luvun englantilaiset runoilijat löysivät täältä inspiraationsa ja Lord Byronin väitetään uineen seudulla aataminasussa yleisön huvitteneisuuden sekaiseksi kauhuksi.
Vaelluksen loppuosuutta voidaan pitää vaativana, sillä polut ovat kapeita ja maasto kivistä ja korkeuseroa (alamäkeen) on noin 500 m. Sen päätteeksi saavumme takaisin kauniiseen kylään.

Noinhan se on päivä kulunut.

Näimme kahdet häät…

(muistathan, että kuvat suurenevat klikkaamalla.)

Morsian ja – isä? Vai sittenkin sulhanen?

Näissä illalla nähdyissä häissä komeita pukuja…

Ja lämmintä oli.

Reippaat yli muiden 😉 kallion reunalla.

Noissa vesissä 1800-luvun alussa ilkosillaan uiskennellut runoilija, lordi Byron oli herättänyt tavattomasti mielipahaa ja pahennusta, mutta tänä päivänä hänen nimensä oli yhden sun toisen kadun, hotellin, pasticcerian nimessä ja koko lahti on ”Runoilijoiden lahti” Byronin ja muiden alueella asustelleiden taiteilijoiden mukaan. Me kyllä todettiin, että taisi olla aikansa ”tyrkky” koko lordi; julkisuushakuinen, joka sai kuuluisuutta pulahteluillaan. 🙂

Eihän se mikään ihan läpihuutojuttu ollut se tämän päivän patikka.

Se vaati aika lailla tarkkaavaisuutta. Askelmittarin mukaan päivän kokonaissaldo ei ollut kuin sen kymmenen kilometriä, eikä tänään(kään) voimat loppuneet, ei lähellekään, mutta kapea polku ja irtokivet, lopussa aika jyrkkä laskeutumiskulma, vaativat huolellista askeltamista.

Tauko paikalla.

”Vähän kuollut” korkkitammi.

Esa ja Vesa (= rukoilijasirkka)

Patikka päättyi Porto Veneren kauniiseen kylään ja siellähän on kirkko, – kaksikin.

Toinen niistä on tämä: San Lorenzon kirkko! Kuinka ollakkaan tässäkin päivässä taas San Lorenzo on läsnä.

San Lorenzo on liittynyt niin monta kertaa ennenkin elämääni/elämäämme, erityisesti sen käännekohtiin, että alan jo uskoa kohtaloon. Tai pyhimykseen. Tai johdatukseen, tai siihen, että minä aina vain löydän Pyhän Laurin/Saint Laurentin/San Lorenzon juuri silloin kun jotain käänteentekevää tapahtuu.

Illalla nautimme vielä yhdessä jäähyväispäivällisen.

Oli ihan huippupäivä!!!
Monestakin syystä.

Niinpä LVNAEn enotecasta tuliaiseksi ostettu prosecco tulikin päivän vaelluksen jälkeen avatuksi!

Eikä päivän paistanut, aamulla kauniisti noussut aurinko, ollut vähäisin syy hienoon päivään.

Italia Niitä näitä

Uuteen nousuun – Palmaria huiputettu

Aamulla suurin osa ”Gruppo finlandesesta” jo toipuneena, vain vähän voipuneena, valmiina uusiin huiputuksiin.

Matkatautimme oli koetellut noin neljä viidesosaa ryhmästä, mutta tauti todettiin nopeaksi, sekä tulemaan että menemään. Taisimme joka tapauksessa Pehtoorin kanssa päästä suhteellisen helpolla.

Matkaohjelman mukaisesti tänään maiseman vaihto: oli aika jättää La Spezian satamakaupunki. Siihen ei paljon tullut tutustuttua, sen verran kiireistä on viikko ollut, – ja eilinen ei sitten mennyt ihan odotusten mukaisesti.

La Spezia on edelleen laivastotukikohta, mikä näkyi (ja kuului: tykinlaukauksia!!! – tiedä häntä miksi…) Joka tapauksessa Mussolinilla oli tärkeä osansa kaupungin kehittämisessä ja hän olisi halunnut nimensäkin kaupungin nimeen… ei ehtinyt. Moisesta en ole pahoillani.

La Spezian hotelli ei ehkä jää muistoihimme ykkösmajapaikkana; sellainen ”yleisliittolainen” arkkitehtuuri ja satunnainen toiminnallisuus vähän häiritsivät, ja aamiaishuoneen kahvi/teeautomaateista varmasti jokaisella matkalaisella olisi sanansa sanottavana. Mutta toisaalta: eipä siellä paljon ehditty ollakaan. Aika vilkas alkuviikko on ollut.

Kävelimme satamaan, odottelimme laivaa, nautimme auringosta, odottelimme laivaa, juttelimme, odottelimme laivaa… Näinhän se Italiassa menee, mutta ei se haitannut: elämä ja matkanteko eilisen sateen ja taudin jälkeen tuntui hyvälle. Ihan erityisen hyvälle.

Pääsimme veneen kyytiin, ja sillä ensin kiersimme Palmarian saaren, jossa oli ollut luostarikin 1600-luvulla, ja nyt rannassa, Terrazzossa, jossa ei oikeastaan meidän lisäksemme ollut kuin saksalaisryhmä ja svenssoneita, oli hillitön musiikki, mistä lie kuului.

Saaressa rantoja kiersivät mukavat patikkareitit, nousuakin toki oli. Meidän mielestämme tuntui kuin mökkihuiputuksissa olisi Iisakkipäälle kiivetty ~ 150 m korkeuseroa… Tänään viehättäviä polkuja, hienoja näkymiä merelle ja lahden toiselle puolelle, sinne, jossa toissapäivänä patikoimme.

Tänään jo lounaseväät maistuivat.

Tässä ne minun ja Pehtoorin retkimukit, jotka Milanosta lauantaina ostettiin.
Yllätys, yllätys, minulla 24 – 105 mm Canon-objektiivi, – muovia tosin. 😉 Huikeat 12 euroa maksoi.

Näitä hilloja moni meistä ei eilen LVNIAn enotecassa pystynyt maistamaan, mutta tänään pääsimme testaamaan,
ja olihan tuo Cipolle juustojen kanssa ihan erityisen hyvää…

Paluureitti alaspäin. Tepastelu tuntui mukavalle, oli lämmin ja hyvä olo.

Saarelta ajelimme veneellä Portoveneren sivukylään La Grazieen.

Täällä meillä on vallan viehättävä pikku hotelli (kuvassa alla). Kylä on kohtuullisen unessa, mutta so what. Altaallakin kävin. Eka uinti tälle reissulle.

Illansuussa ei ohjelmaa, lussakkaa leppoilua. Unosetkin.

Portovenere mereltä päin.

Etualallla simpukkaviljelmiä.

Merellinen päivä. Nyt nauttimaan mereneläviä. On illallisen aika.

Huomenna viimeinen patikkapäivä.

Italia Liikkuminen Niitä näitä Ruoka ja viini

Sadetta ja muuta Alta Vian varrella

Tälle päivälle oli luvannut sadetta, ja lupaus piti. Jo yöllä oli satanut, ja aamulla satoi. Se ei estänyt meitä lähtemästä puoliyhdeksältä bussilla sisämaahan Bolanoon.

Tänään muonavahvuus oli vain 14, josta sitten vielä päivän mittaan tippui osa pois, mutta palataanpa siihen myöhemmin.

Tunnin bussimatkan jälkeen noin puolen kilometrin korkeudessa olimme aloituspisteessä, ja patikka alkoi. Sateessa. Ensimmäinen tunti meni sadekamppeita riisuessa ja pukiessa. Lätäköidä kiertäessä ja rautatammia, kastanjoita, etanoita, karhunvatukoita, ”metsässä juokselleiden partisaanien” 🙂 hautakiviä katsellessa – paljon en kuvaillut.

Reitti kulki Alta Vian vaellusreittiä ligurialaisilla vuorilla. Reitin varrelta näkymiä Varalaaksoon, Apenniineille ja Toscanaankin, mutta lopultakin kymmenen kilometrin reitti oli kohtuullisen tylsä, mikä oli kyllä tiedossa etukäteen.

Mutta ei se haitannut; juttuseuraa oli ja hiljalleen kapusimme yli 700 metriin, ja takaisin alas.

Me kävelimme tuota reittiä vastapäivään…

Kuten näillä Tema-matkoilla tapana on, meillä on lounastauko niistä eväistä, joita porukalla kannamme ylös. Yleensä syömme ulkona, mutta tänään yllätykseksemme pääsimme ”hüttelle”, jossa oli tehty meille villisikaa, lasagnea, fritti salviaa, kotiviiniä, ja kaikenmoista. Kuvasin tietysti koko kauttauksen …

Ja näiden kuvien ottamisen jälkeen liityin minäkin sitten niiden joukkoon, jotka oksentelivat. ”Gruppo finlandesestamme” oli tullut ”Rutto Gruppo” ;). Yhdellä jos toisella tauti oli alkanut jo aamuyöstä, minkä vuoksi aamulla vuorille lähti vajaa joukko. Ja sitten patikalla ennen lounasta yhdellä jos toisella alkoi olla huono olo. Lopultakin taisivat vain kuusi + opas olla ainoat ilman pahoinvointia.

Lounaspaikan herkut jäivät monella maistamatta. … Tauti kaatoi suomalaisia, reippaita vaellusnaisia.

Meneehän se lounastauko näinkin. Mutta niin sitä tästä taas noustiin,
ja oli käveltävä alas kylään (noin 3 – 4 kilometriä).

Kovasti matkalla pohdimme, mistä tauti johtui: eilen meillä ei ollut muuta yhteistä ruokaa kuin aamiainen, tosin moni muukin oli minun lisäkseni syönyt Ligurian muscaleita (~sinisimpukoita). Joku heitti ajatuksen, että simpukat vain yrittävät takaisin Välimereen. 😉 Mutta tämä teoria ei oikein ole pätevä, sillä moni koskaan simpukoita syömätön oli kipeänä.

Minä koetin vähän itsekseni tupista ”ne maitohapot, ne maitohapot!!” Tälle reissulle lähdimme niiden osalta hyvin huolimattomasti varautuen, ja muistattehan tässä taannoin täällä Temmatussa käydyn keskustelun maitohappobakteereista sekä minun vankkumattoman mielipiteeni, joka perustuu empiiriseen kokemukseen, asiasta. Ja tämä nyt mielestäni hyvin vankasti tukee aiemmin julkistamaani tulosta. 😀

Hyvin jaksettiin kävellä koko lenkki; välillä metsän siimeksessä keventäen. Bussin lähtemistä odoteltiin hyvinkin aurinkoisissa tunnelmissa.

Eikä siinä vielä kaikki. Eihän me vielä hotellille palattu, vaan ohjelman mukaisesti ajelimmme Bosoniin, jossa on Cantine Lvnae. Hieno viinitilan museo, maistelutila ja enoteca.

Saimmme lyhyen, mutta perusteellisen selvityksen Ligurian tai ainakin tämän tilan viinintuotannosta ja sen historiasta. Saimme maisteltavaksi kolme viiniä, juustoja, hilloja, prosciuttoja etc.

Enpäs maistanut, tai noh, viinillä kostutin huulet, sen verran, että saatoin todeta, että kelpo viinejä nämä olivat: vermentino ja albarola ovat paikallisia valkoviinirypäleitä, joista viinit tehdään. Myös kattava liköörivalikoima oli talossa. Ostimmepa sitten 43 prosenttista Pruni-likööriä (villiluumuista), koskapa sen kerrottiin auttavan vatsavaivoihin. Myös viinikerholle ja Viininystävien matkapulloiltaan ostin tuliaiset. Mutta kyllä kovasti suretti kun ei voinut syödä, eikä maistella mitään.

Kastanja.

Kuuden jälkeen olimmme takaisin La Speziassa, ja koskapa ohjelmassa luki, että ”Ilta La Speziassa on omaa aikaa” olimme Pehtoorin kanssa ajatelleet lähtevämme kaupungille shoppaamaan (mm. Tahvolle tuliaisia) ja syömään jonnekin. Emmepä menneet. Raahauduimme lähikauppaan: banaania, vettä, jääteetä, Actimeliä. Siinä kaikki. Pyjamabileet hotellihuoneessa; ilta huilittu, surffailtu, nuorten kanssa chattailty. Ei jaksettu edes tuohon La Spezian rantabulevardille lähteä, vaikka aikeena oli ollut…

Toipilaita jo ollaan. Hope so. Ja toivottavasti kaikki muutkin jo voivat paremmin.

Italia Liikkuminen Niitä näitä

Le Cinque Terre – viiden kylän vaellus

Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla. Suosittelen erittäin paljon.

Patikointi Le Cinqua Terressä (Unescon maailmanperintökohde Ligurian rannikolla) oli tämän päivän ohjelmassa, ja siltä minä (ja ymmärtääkseni moni muukin gruppomme jäsenistä) odotin eniten tältä reissulta. Enkä pettynyt!

Patikka alkoi jo hotellin ovelta: hanhenmarssia vallan topakasti menimme La Spezian kaupungin keskustan läpi rautatieasemalle. Matkalla huomiota herättävän reippaat, iloiset, juttelevat, meitäkin kouluun kutsuvat yläastelaiset italialaiset lapset olivat ilo.

Ehdimme kuin ehdimmekin vartin yli kahdeksan lähtevään junaan.

Ensimmäinen viiden kylän ketjusta (Riomaggiore) jätettiin väliin ja jäimme junasta Manarolan asemalla.

Oli aamu, eivätkä saksalaiset, amerikkalaiset eivätkä japanilaiset turistit vielä olleet liikkeellä, joten saimme tutustua pieneen kalastajakylään (joka nykyisin varmastikin elää ensisijaisesti, ainoastaan? turismista) ihan rauhassa. Leppoisa, puolipilvinen aamu ja kiertelimme kallioisilla rannoilla, kävimme cappucinolla/espressolla. Ainakin minun ilokseni löytyi myös hautausmaa! Tiedättehän, niitä minä koluan kaikkialla, missä mahdollista, eikä näin rähjäistä vielä ennen ole eteen tullut.

Manarolen rannalla ihailtiin meren aaltoja, niiden ääntä ja rannan kallioiden marmoriraidoitusta.

(huom. lukot)

Le Cinqua Terren kylien välillä kulkee rautatie ja patikkapolkuja. Käytimme molempia.

Lippua tarvittiin siis molempiin: sekä juniin että poluille. Riggiomaressa emme käyneet, vain mereltä paluumatkalla sen näimme, mutta muut neljä kylää kolusimme – muiden turistien tavoin.

Ja kameran muistikortti tuli täyteen: vajaassa viikossa olen ottanut tuhat kuvaa! Jälki ei kovin raposta, mutta aina jotain. Matkasivu tulee sitten jossain välissä reissun jälkeen….

Manarolan leppoisan aamutuokion jälkeen jatkoimme junalla Cornigliaan, joka oli se kylä, josta pidin ehkä sittenkin eniten.

Sinne pääsemiseksi oli asemalta kivuttava 377 porrasta (noinkohan se oli?). Ei kuitenkaan paha. Ja ylhäällä nähtiin tällainen. Välittömästi lähetin nuorelle parille kuvan, että voisihan se Tahvokin patikoida. 😉

Kylään tutustumisen ohessa nautimme lounaaksi tomaattibruschettat ja paljon naurua.

Ja sitten patikkapolulle. Luonto viehätti, meri kimmelsi, aurinko paistoi, patikoimisen ilo tuntui taas, ja sitten … osansa hämmästyksestä (ja myös muistikortin tilasta) saivat patikkapolulla kulkevat japainilaiset ja amerikkalaiset.

Suomalaiset kengittävät itsensä poluille näin…

Ja japanilaiset näin.

Amerikkalaisista en saanut kuvaa mutta kyllä me oikeasti porukalla ihmettelimme aika vaikeakulkuisille poluille tulleita (ei-niin-hyväkuntoisia), joilla oli remmisandaalit, ballerinat, converset tai nyörikengät. Ei ole terveellistä eikä järkevää sellainen.

Mutta me nautimme, kävelimme auringossa, emmekä olleet pahoillamme, vaikka aurinko aina välillä toviksi vetäytyi pilveen. Lämmintä kuitenkin oli, ihan hellerajoilla koko päivän.

Vernazzassa oli aikaa käydä kirkossa, tomaattisalaatilla (teen kotosalla erikseen koostetun ruokapostauksen), miettiä, ostaisiko mukavan näköisen paidan ja kuljeksia korkealla rannalla.

E-opas oli tehnyt meille ihan lähtemättömän hienon kartan, jotta ymmärtäisimme ajoissa ja oikeaan paikkaan viimeisessä kylässä kokoontua. Monterosso oli viimeinen viidestä kylästä ja sieltä palasimme illansuussa La Speziaan laivalla. Reilun tunnin kyyti oli piste iin päälle.

Botskin lähtiessä Monterossosta näkyi hyvin kylän katolla oleva fransiskaaniluostari. Tuon luostarin pihalla en ajellut (autolla!!) Giro Italiaa kuten tein Fransiscus Assisilaisen luostarin pihalla Umbriassakeväällä 2012.

Takaisin La SPeziassa olimme jo viiden jälkeen, eikä tänään yhteisillalllista. Löysimme Pehtoorin kanssa rotissööri-ravintolan: mereneläviä paremmasta päästä. Mutta kuten sanottu, teen ruokapostauksen erikseen reissun jälkeen.