Muuttopäivä. Niinhän tässä on käynyt, että tyttären muuttoapuna on taas oltu. Maaliskuussa Porvoonkadun vuokra-asuntoon roudattiin puolet lapsen maallisesta omaisuudesta. Nyt tuotiin Oulusta ne loputkin ja kaikki uuteen asuntoon Hakaniemeen. Vetehisen puiston kupeessa on edellistä parempi kaksio. Merkillinen rauhallinen keidas koko tienoo Häneentien ja Sörnäisten rantatien välissä.
Lapsi lähti aamuseitsemältä töihin ja me pistimme töpinäksi. Nyt alkaa homma olla loppusuoraa vaille valmis. 😉
Täällä Helsinki.
Taas tulimme Pehtoorin kanssa yhtä aikaa, mutta eri kulkupelillä. Olemme vaihteeksi muuttopuuhissa; Pehtoori tuli isolla pakulla, minä lentäen. Aamulla minulla äidin kanssa neurologian polin vakikäynti, ja sitten Helsingin koneelle.
Ja tiedättekös mitä? Me aiomme sunnuntaina lentää kotiin Finnairin koneella, niin on taas kerran olemassa pieni mahdollisuus, että AKT lähtee tukemaan Postin lakkoa, ja se tulee vaikuttamaan MYÖS lentoliikenteeseen! Mutta tämähän ei oikeastaan ole mikään uutinen. Luonnonlaki ennemminkin. Edellisellä Helsingin reissulla oli YLEISlakko, ja vuosien, vuosikymmenten aikana yksi jos toinen (lento)lakko on reissujamme uhannut, häirinnyt, estänyt. No, mutta tänne päin olen jo päässyt.
Muutama tunti Stadissa aikaa ennen kuin tyär pääsi töistä, ennen kuin Pehtoori olisi perillä, joten minulla mahdollisuus käydä Ateneumissa katsomassa valokuvauksen klassikon Henri Cartier-Bressonin valokuvanäyttely. Miten hienoa, että se on saatu Suomeen!
Oliko Chartier-Bressonin kuvissa horisontit suorassa, oliko kuvattuna maailman mahtipaikkoja ylväinä nähtävyyksinä, suurmiehiä toinen toistaan komeimpina studiokuvissa, kulttuurihistoriallisia kohteita panoraamakuvina? Oliko kuvankäsittelyn avulla luotu maailman valokuvahistorian upeimpia otoksia?
– Ei ollut, ei. Kuvissa oli 1900-luvun maailmanhistoria, arjen historia, pienten historia, tavallisten ihmisten historia huikeina hetken pysäyttävinä valokuvina! Kuten CB sanoi: ”Ratkaiseva hetki on tärkeä!”
Hän näki maisemassa, miljöössä sommitelman, ja odotti, että jotain siinä tapahtuu. Yleensä hänen kuvissaan on hetken pysähdys, ilme, asento, joka tekee kuvasta järjettömän hienon, ratkaisevasti tärkeän. Sitä paitsi hän kiersi maailmaa, oli paikalla ratkaisevalla hetkellä, kun vangit vapautettiin keskitysleireiltä, oli Pekingissä juuri ennen vallankumousta, tapasi – ja kuvasi – Gandhin muutaman tunnin ennen tämän murhaa. Kuten sanoin: 1900-luvun maailmahistoria kuvina. Kuvissa on lapsia, naisia ja miehiä työssään, ihmisiä hetkessä.
Cartier-Bressonin kuvissa Rooma on kuvattuan kolmella eri vuosikymmenellä – eikä aika juuri ole muuttunut. Hän kuvaa arkea Neuvostoliitossa vuonna 1954, juuri ne kuvat lapsista, naisista ja arjesta kolahtivat minuun. Myös kuvat – nekin mustavalkoisia, niinkuin kaikki – Harlemista pysäyttivät minut… Henkilökuvissa on aina mukana miljöö: kuvataiteilijat maisemassaan, kirjailijat miljöössään. Pelkästään kuvaa katsomalla tiedän ko. henkilöstä paljon muutakin kuin kasvojen piirteet.
En osaa kertoa, käykää itse katsomassa. Tämä jos joku näyttely kannattaa käydä katsomassa.
Nyt kun kirjoitus- ja yöpöydältäni puuttuvat kanditutkielmat, gradukässärit, luentojen harkat, väitöskirjojen aihiot niin olen voinut lueskella kaikenmoista.
Minna Lindgrenin ”Sivistyksen turha painolasti” saa ensimmäisen sijan. Se on merkillinen kirja: Lindgren on lukenut liki sata vuotta vanhan Kariston kustantaman (1928) Väinö Hämeen-Anttilan laatiman ”Uuden tietosanakirjan” ja omassa kirjassaan Lindgren kirjoittaa kirjan sanoista (Aabenraasta Öölantiin) mieleensä nousevia ajatuksia, joilla on kyllä löyhä ”juonikin”. Samalla kirja on merkillinen omaelämäkerta, kuvaus helsinkiläisestä sivistyneistöstä ja kertakaikkisen riemullista luettavaa yhdestä jos toisesta arkipäivän asiasta sekä yhteiskunnan ja työelämän muutoksista.
Luin tämän jo kesällä, juuri kun olin jättämässä työni, elämäntilanteeni muutoskohdassa, heittäytymässä ”freeksi” ja sitä Lindgrenkin tekee kirjassaan. Ja kuinkahan monta kertaa samaistuinkaan tekstiinsä?! Ainoa vaan, että olin kovin kateellinen, hän kun osaa kirjoittaa. Sarkasmistaan pidän kovin, ja se on vaikea tyylilaji, mutta ei Lindgrenille,
Realistisin osa ihmisistä voi juuri ja juuri myöntää olevansa aikuinen täyettyään viisikymmentä ja saatuaan aikuisnäkölasit. Silloin on aika vaihtaa suunta ja heittäytyä aikuisten asioihin, niin kuin itsen hemmotteluun, vakuutusrahastojen hoitamiseen, ympärivuotisen vapaa-ajan asunnon sisustamiseen ja teemamatkailuun.
Jos vaihtaa Lindgrenin humanistiset sivuaineet minun humanistisiin sivuaineisiini, niin voiko sen, mihin työssäni eniten turhauduin, paremmin kirjoittaa?
Luinko todella musiikkitiedettä voidakseni laatia konttorissa vuosittain 186 projektisopimusta? Valitsinko sivuaineeksi estettiikan pätevöityäkseni käyttämään hankkeiden sisältöä mittaavia laatukarttoja? Auttavatko sosiologian opinnot täyttämään oikein kymmenet sarakkeet dokumentinhallintaohjelmassa? Onko filosofian opinnoista iloa, kun opettelen käyttämään henkilöstöhallinto-ohjelmaa, joka on alun perin kehitetty selluloosatehtaan jätevesiprosessien valvontaan?
Lindgren kertoo puujalka-mummostaan, Teneriffan matkansa tyhjistä hetkistä ja oikotorvi-sanan kohdalla hän lakonisesti toteaa näin: Oikotorvi. ”Trumpetti. Miten loogista. On käyrätorvia ja oikotorvia.”
Viehätyttäni tähän kirjaan lainasin sitten myös Lindgrenin ”Musiikki on vakava asia” -kokoelman, joka kaltaiselleni klassisesta musiikista ja sen historiasta tietämättömälle ei kolahtanut ihan niin paljoa kuin tuo edellinen, mutta mukavia pikku pakinoita tuossakin oli. Ja kolmas Lindgrenin kirja, dekkari ”Kuolema ehtoolehdossa”, on tullutkin kehutuksi jo aiemmin. Pitäisi hankkia trilogian kaksi jälkimmäistä osaa…
Dekkareista puheenollen: Metropoliitta Panteleimonin kolmaskin dekkari ”Kohtalokas Leningradin-matka” sijoittuu Koskijärven maaseutupitäjään ja 1960-luvun suomalaiseen mentaliteettiin. Tämä jäi paljon kevyemmäksi kuin edelliset. Ja miljöön rakentaminen ei ollut niin huolellista kuin ensimmäisessä, josta pidin paljon enemmän. Tässä sitä paitsi murhaajan arvasi heti kohta kun henkirikos häthätää oli tapahtunut.
Merkillinen kirja oli Tim Dowlingin ”Kuinka minusta tuli hyvä aviomies”. Ja vielä merkillisemmäksi lukukokemuksen tekee, että sain kirjan Pehtoorilta. Ehkä siksi, että kirjan takakannessa lukee, että ”kirjoittajan vaimo on erinomainen, jämerä nainen ja lisäksi kärsivällinen ja pitkämielinen”. 😀 😀 Kirja on yhden sortin elämäkerta ja elämänhallintaopas, ja kyllä se on paikoitellen aika hauskakin. Ironia, sarkasmi ja nokkeluus eivät vain ole luontaisia, vähän on välillä sellaista vääntämisen meininkiä. Mutta muutamia ajatuksia kirja kyllä herätti. Yksi kohta, joka pisti miettimään: Dowling kirjoittaa siitä, kuinka yleensä parisuhteessa aina jompi kumpi on ”turhan pelkääjä”. En ollut koskaan tuollaista käsitettä ajatellut, tunnistanut. Eikä meistä varmaan kumpikaan oikein ole ”turhan pelkääjä”, mutta viime aikoina olen havahtunut ja hoksannut, että minussa on vähän alkanut ilmetä sellaista ”turhan pelkäämistä”. Aiemmin olen käyttänyt termiä ”pohjaimu” (sekin on kirjallisuudesta opittu, John Irwingin termi on se), joka on vähän sama…
Edellisellä mökkireissulla ostin lähikauppa Kuukkelin matkamuisto-osastolta Tapio Laineen ”Vahingossa Vongoivalle. Eksymisiä Saariselän tuntureilla”. Ystäväni on tätä suositellut jo moneen kertaan, sanonut että se mukava ja hauska kirja. Niin se onkin. Turhaan ei kirjan esittelyssä kirjoiteta näin:
Tästä eräkirjasta puuttuu lajityypille ominainen myyttinen sankaruus. Kertoja on ihan tavallinen rinkka-selkäretkeilijä, joka rakkoisin jaloin ja silmät uupumuksesta sumeina yrittää löytää itsensä Vongoivalle, mutta onnistuu eksymään heti ensimmäisellä vaelluksellaan, kun matkaa on takana vasta kaksi kilometriä.
Ensimmäinen vaellus kirjassa tehdään jo 1960-luvulla, mikä on mielenkiintoista ja kertoo patikoinnin ajattomuudesta, mutta myös siitä, mikä kaikki on muuttunut. Kirjasessa on sitä paitsi aika hyviä valokuvia.
Ja sitten kirjapinossa on vielä yksi: Pauliina Vanhatalon ”pitkä valotusaika”. Sain kirjan sisareltani, joka tuntee Vanhatalon, – minäkin tunnen vähäsen, olen ollut samalla valokuvauskurssilla hänen kanssaan. Vanhatalo itse asiassa kertoi kurssilla kirjoittavansa romaania, joka sijoittuu Ouluun ja jossa päähenkilö on valokuvaaja. Tämäkin kirja sijoittuu pääosin 60-luvulle, josta kyllä kehitystarinan myötä tullaan tähän päivään. En ole Vanhatalon aiempia kirjoja lukenut, mutta pidin tästä hyvin paljon. Siinä on kaunis kieli, kerronta soljuu pehmeästi. Kirjan takakannessa sanotaan, että kirja on ”kuulas”, on se sitäkin, mutta minulle se enemmänkin alakuloinen. Ei surullinen, mutta alakuloinen. Sellaisena hyvä.
Oulu-kuvakansioita penkoessa tuli eteen pari kuukauden takaista kuvaa, jotka on ollut tarkoitus laittaa tänne, ja kun tämän päivän lenkillä räntämöhkässä en Canonia mukana kantanut, niin laitanpa nuo kuvat tähän nyt.
Se on kai jonkinlainen sulkusysteemi pienessä kanavassa, joka on kai joskus sotien välisellä ajalla tehty nykyisen Terva-Toppilan kartanon takapihalle ja on yhteydessä Toppilansalmeen Möljän kohdalla.
Se, mikä tässä on kummallisinta, on, etten ennen ole tuota nähnyt. En, vaikka peruslenkkimaastoni on tuossa ihan vierssä: tuo Meri-Toppila Disc Golf Park – alue (vaaleanruskea liki ympyrä on se, minkä käyn useimmiten kiertämässä. Ja kuvien kanava on tuo alempi. Monta kertaa olen ihan läheltä kävellyt, ja pentuna noilla huuduilla käytiin pyörillä ajelemassa aika usein. Joka tapauksessa jännän näköinen se on.
Oulu-kuvien ja Laanilan historian lisäksi muutoinkin merkillinen retropäivä. Takaumia kaikenlaisia, ja ihan linjassa niiden kanssa on, että tein tänään lihapullia kuten joskus parikymmentä vuotta sitten usein oli tapana: tiedättehän: pussillinen ranskalaisen sipulikeiton aineksia ja vähän korppujauhoja turpoamaan kermaviiliin ja sitten sekaan 400 g jauhelihaa ja lopuksi yksi muna. Pyöritellään pulliksi, pistetään pellille leivinpaperin päälle ja sitten uuniin (200 C) vartiksi. Pehtori väitti oikein pitävänsä niistä. Minulle kyllä maistuu vaikka keftedesit tai Sopranosien pullat paremmin, mutta tänään nuo retro-pullat menivät.
Illansuussa sitten pitkä tovi kuvaillen ”Heijastuksia”. Päädyin sisäkuvaan. 🙂
Tämähän on ollut melkein kuin työpäivä. Hieman hermostuneena ylös jo puolikuuden kieppeissä. Sähköpostiliikennettä, mm. väitösohjattavien kanssa. Aamukahvin jälkeen tulevan viikon tekemisten ja menemisten suunnittelua, valmistelua ja kalenterin päivitystä. Sitten pieni poikkeama tavalliseen työpäivään verrattuna: kävelin kaupunkiin, Puistolassa cappuccino – ihan vaan sen takia, että sain istua siellä maanantaiaamuna puolikymmeneltä, noin vain. Hain uudet rillini, kahdetkin. Silmäasemalla kun oli sellainen tarjous. Vaikka tosiasiahan on se että yhdet Hoyan moniteholinsseillä ja prismoilla maksaa kahtien hinnan, eli tarjouksella ”pakotetaan” ostamaan kahdet. Mutta hyvät on molemmat. Olen tyytyväinen.
Sitten dösällä takaisin kotiin, ja Laanilan historia esiin!! Projekti on saatava valmiiksi. Iltapäivä siis perusteellista toimitustyötä, paikoin kokonaan uudelleen kirjoittamista. Ja nyt sitten illankin olen istunut koneella: olen chattaillyt nuorten kanssa. Aapeli on tänään oppinut kääntymään mahalleen, ja Juniori on sitten whatappaillut videoita näistä taidonnäytteistä. Ja tyttären kanssa on suunniteltu ensi viikonlopun ohjelmaa: me kun menemme taas Helsinkiin muuttopuuhiin.
Ja sitten olen tehnyt joululahjaa, -lahjoja. Olen jo monena vuonna tehnyt seinäkalentereita lähipiirille joululahjaksi, tavallisesti sen teko on vain jäänyt joulukuun ekalle viikolle, mutta nyt yritän tehdä tilauksen Ifolorille huomenillalla. Siten säästän muutaman euron. Viime vuonna kalenterini teemana oli Oulu kuvissa, ja sellainen se on tulossa tästäkin.
Paljolti joka kuukauden paras Oulu-kuva, joka on lenkillä, kuvauskierroksilla tullut otetuksi, on mukana. Sen verran voin kertoa, että tuo Aitta-bannerikuva on ensi vuoden marraskuun kohdalla. Oiskohan joku blogini lukijoista kiinnostunut tilaamaan tuollaisen A4-kokoisen seinäkalenterin, jossa on suomalaiset nimipäivät ja liputuspäivät merkittynä.
http://www.ifolor.fi/kuvakalenterit/seinakalenteri_a4_pysty
Niin ja sitten siinä on minun ottamiani kuvia. Jos kalenterin tarvitset, niin tässä olisi mahdollisuus tilata. 😉 Kalenterin hinta on 18,50 ja sitten mahdolliset postikulut neljä euroa.
Aika paljon vaati, että päädyin tämmöistä tyrkyttämään, mutta jos haluat, niin laita minulle sähköpostia (reija at satokangas.fi) ennen huomista klo 22. Sen jälkeen laitan tilauksen menemään.
Joulukorttikuvaa olen miettynyt, mutta aihetta en ole keksinyt. Olisi kyllä hienoa jos senkin onnistuisi kerrankin tilaamaan ajoissa.
Pitkän opiskeluviikonlopun jälkeen olen palannut kotiin. Kyllä kelpasi palata.
Pehtoori oli tehnyt ruoan ”koko perheelle”. Tavasta syödä sunnuntaina hyvin, ja siten, että Juniori, Miniä ja Aapeli tulevat meille, ei ole tarvinnut luopua sen takia, että minä vietän kerran kuussa sunnuntait koulussa Torniossa. Kun kotiuduin oli pöytä katettu, perhe koolla ja ruoka valmista. Aika ruhtinaallista. Eturuokana uunilohta, perunoita ja salaattia, ok. Hyvää oli.
Mutta että jälkkäriksi oli uunijäätelöä! Ei ole Pehtoori mikään tumpelo keittiössä.
Ja täällä oli Aapeli. Aapeli kuunteli ja ihmetteli, kun mummi kertoi viikonlopusta, kaikesta, mitä oli oppinut, mistä oli vaikuttunut, mitä oli kokenut…
[pahoittelen kuvan epäterävyyttä, mutta vetoan siihen, että opiskelijahan tässä vasta… sitä paitsi pojan ilme ja asento ovat mainioita epäterävinäkin.] (Vähän eläväinenhän tämä meidän lapsenlapsi)
Ja kyllä, kyllä poikaa meinasi moiset jutut hieman naurattaakin. Epäuskoisuutta on katseessaan?
No mutta, joka tapauksessa, aamulla ajelin Haaparannalta Tornioon, ja tulin kuin tulinkin pysäytetyksi tullissa. Eikä puhuttelu ollut mitenkään erityisen ystävällistä. Päinvastoin. Pääsin kuitenkin kouluun. – ”Kouluun?” Sunnuntaiaamuna?, kysyi tullivirkailija. Ja katsoi takapenkille, jossa jalustan jalat ja sontikka sojottivat kuin haulikon piiput,… Eikä ”alibiani” auttanut että ennen rajalle menoa olin kuvaillut tullialuetta zoomilla …
Matkakeskuksessa oli sunnuntaiaamuna puoli kahdeksan aikaan kovin hiljaista.
Päiväksi vetäydyin kouluun. Meillä kaikilla tavoitteena kohota yhä korkeammalle kuvaustemme kanssa.
Tänään oli vuorossa eilisten sateessa ja myrskyssä otettujen kuvien muokkaus (opastuksen kanssa) ja sitten palaute niistä. Edelleen olen sitä mieltä, että palaute tehdystä on ainoa keino oppia. Turha selitellä. Noh, tänään minulla ei niin paljon seliteltävääkään kuin kirkkokuvien kanssa. Mutta oppimista on. Ja minä opin. Ja erinomaisen tärkeää on, että toisetkin oppii, porukka opettaa toisiaan, oikeasti on tavattoman hyvä porukkahenki.
Myös täällä blogin kommenteissa, ja tuolla perustamallani ”haastesivulla” on käyty keskustelua siitä, mikä on hyvä kuva, kuka sen määrää ja millä kriteereillä. Keskustelu jatkukoon… ja uusia kuvia kuvahaastesivulle tulkoon! Siellä on uusiakin kuvia, ja kommentteja. Ja tässäpä tulevan viikon haaste: heijastuksia!
Saa käsittää laveasti (mikä heijastuu menneestä, mikä kertoo tulevasta) tai vaikka heijastuksia lätäköistä, joita vielä on. Tai ikkunoista… tai mitä ikinä keksitkään: http://satokangas.kuvat.fi/kuvat/Haastesivu/ Mikset tulisi mukaan? Lähetä kuvia tai kommentoi…
Päivä oppimisen maailmassa, paljolti median ulottumattomissa. Kaukana kavala maailma, ja täällä pakolaisvirran rannalla kuitenkin.
Myrskyisän, sateisen yön jälkeen aamukin valkeni, tosin hyvin vaisusti, vielä kovin tuulisena, sateisena. Ei puhettakaan, että olisin mihinkään aamulenkille lähtenyt.
Vetäydyimme Lappian suojiin, ja aamu alkoi liike-kuvien arvioinnilla. Minun junakuvani: viikon puskissa seisomisen tuloksena kaksi kuvaa arvioitavina. Ei niistä sitten paljon ollutkaan sanomista. Tai ei ainakaan sanottu. Kuvaparina olivat ok, eikä muusta huomauttamista, jos kohta ei erityisiä mainesanojakaan tullut kuulluksi. 😉
Puolenpäivän jälkeen oli tarkoitus, paitsi pitää ruokatauko, lähteä ulos kuvaamaan. Ei ollut pakko mennä ulos, osa kuvailikin koululla, mutta kun kerran olin varustautunut Meidleillä ja vedenpitävillä ulkokamppeilla, lähdin minäkin kuvaamaan alkuperäistä kohdetta: Tornion Rantakatu oli valotettava kameran kennolle parhaalla mahdollisella tavalla.
Rantakatu on pieni lyhyt pätkä Aineen taidemuseon takana, IKEAn Suomen puoleisella rannalla. Åströmin kauppakartanon lisäksi muutama 1800-luvun lopun, 1900-luvun alun kaunis puutalo koivikon reunustaman puistoalueen reunassa. Onhan se kesällä tai vaikka kirkkaana kevättalven päivänä varmasti idyllinen miljöö, mutta tänään! Varsinkin kuvaussession alussa, tuulen pieksäessä, sateen vihmoessa katupahasen kulttuurihistoriallinen viehätys ei avautunut, ei mielelle, eikä kameralle.
Enkä keksinyt teemaa, jota kuvaisin: viisi kuvaa oli tarkoitus ottaa… Ehkä kuvasarja tunnissa räpsityistä kuvista voisi olla ”Rantakadun koivut”? No, huomenna muokkailemme kuvia luokassa….
Täällä Vandrar-motellissa on melkoinen hulabaloo menossa. Itkeviä lapsia, joku ruotsalainen urheilujoukkue, ja alakerrassa reippaasti keskusteleva pariskunta, mutta joskopa tästä meno rauhoittuisi…
Täällä Haaparanta.
Rännänsekaisessa säässä ajelin Lounais-Lappiin puolelta päivin. Lounais-Lappiin? Ensimmäistä kertaa ever heräsin tällaiseen termiin, mutta olin tänään herkillä kun kuuntelin autoradiosta säätiedotusta. Siellä puhuttiin Lounais-Lapista. Minä käyttäisin Kemi-Tornio seudusta mielummin Peräpohjola-nimitystä. Myös – matkailun tarpeisiin lanseerattu – Meri-Lappi on minusta epäaito, ainakin epähistoriallinen.
No, mutta: Torniossa ammattiopisto Lappian asuntolasta en onnistunut tälläkään kertaa saamaan majoitusta. Ei, asuntolaa eivät täytä maahanmuuttajat, vaan monet virkailijat yms., jotka ovat työllistettyjä näillä seuduin juuri pakolaisvirran vuoksi.
Mutta nou hätä. Tälläkin kertaa asustelen Ruotsin puolella ja taas vandrarhem/motell -yhdistelmässä. Tämä on River Motell.
Perjantain koulupäivä ohi. Etätehtävät arvosteltiin. Nöyränä otin vastaan palautteen. Että minua nyt riepoo kun Turkansaari-kuvat ovat hävöksissä! .. Eikä Saariselän kappelin otoksent yltäneet … eivät yhtään mihinkään. Mutta kyllä minä kestän. Ehkä hieman sisuunnun, ja uskon, että täältä nousen.
Ristiriitaisia tunteita kuvaamisesta kun samaan aikaan FB:ssa ”Oulu tutuksi” -ryhmässä tuo sinnekin laittamani bannerikuva on saanut pian 1000 tykkästä! Tuhat!
Olin vähän suunnitellut, että lähden tänään Haaparannan Leilani-ravintolaan syömään. Olenpa siellä joskus bussikuskiurallani käynyt syömässä, ja kerran viinikerhon reissullakin sinne menimme lounastamaan, joten hyviä kokemuksia – vuosikymmenien takaa – on, mutta enpä sitten nyt jaksanutkaan. Coopista kävin hakemassa tämmöisen kalaasievään: hyvää oli. 🙂
Huomiseksi toivoisin sateetonta keliä, meillä on kuvausharjoituksia ulkosalla… mutta katsotaan. Ja pääsenkö tullista yli? Ei tullut passi mukaan… Olisi aika ainutkertainen poissaolo koulusta. Rajalla kyllä on paljon tullin autoja, jo viimeksi pysättelivät, ja nythän valvonta on tiukentunut.
No mutta valokuvaamisen iloa edelleen on. Huomiseen!
”Kaupungin valot” ajoivat aamuvarhaisella ylös ja aika pian sitten uloskin. Olin ennen kahdeksaa Kiikelin rannassa, ja saman tien katulamput sammutettiin. Ja saman tien alkoi sataa rännänsekaista tihkua, asfaltti kiilsi, oli kylmä tuuli, ja ihan mielettömän harmaata. Eipä ole ennen, aiemmin, tullut mielen viereenkään ajatus lähteä marraskuun ankeana (arki)aamuna ehdoin tahdoin ulkoilemaan. Saatikka kuvailemaan. Mutta tänään oli lähdettävä, tai siis ei olisi ollut mitenkään pakko, mutta kun halusin kuitenkin yrittää ottaa VAT-viikkohaasteeseen kuvan. Viikonloppuna ei enää ehdi: huomenna ajelen Tornioon, sillä edessä on toinen lähiopetusjakso.
Kaupungin valot olivat aamusella kovin vähissä, mutta tunteroisen kiertelin jalusta kainalossa ja kameralaukku olalla. Jokunen kuva tallentuikin (mm. bannerikuva). Sitten äidin kauppa-asiat etc. Syksyn mittaan äidin huoltopäivä on vaihtunut lauantailta arkipäivälle. Töissä ollessa lauantain aamupäivä oli oikeastaan ainoa mahdollinen ja se sitten menikin äidin (ja omilla) asioilla ja luona; arki-iltaisin töistä päästyäni kävin vain satunnaisesti viikolla, jos oli jotain erityistarvetta, eikä äiti pidä iltakäynneistä kun on itse jo niin väsynyt. Mutta tämä minun uusi elämäntilanne mahdollistaa useammin käymisen ja arkipiipahtelun.
Iltapäivän lueskelin, siis opiskelumatskuja, tarkoitan, että opiskelin. Oi, että tuntuu vieläkin hyvältä sanoa, että opiskelen. Ja leipaisinpa kouluun vietäväksi suklaa-kuppikakutkin. Koulussa on sellainen systeemi, että jokainen vuorollaan tuo kahvi-tee-tarpeet viikonlopuksi, koulun kuppila ja ruokalat kun eivät ole viikonloppuna auki, joten keittelemme luokassa kahvia. Minä varasin ekan hukin: pullaa tai muuta baakkelsia ei tarvisi viedä, mutta minä nyt tein ja vien. Oletan, ettei kukaan pahastu moista omavaltaisuutta.
Päivän kuluessa sään muuttuessa aamuistakin räntäisemmäksi päätin kuitenkin vielä illansuussa rohjeta kaupungin valojen katveeseen. Iltakierroksen aluksi ajelin Möljälle. Ajattelin, jotta siellä sillasta saisin hyvän valokuvan, mutta höpö, höpö. Parempi tuli tästä (klikkaa isommaksi) :
Teille pitkään blogia seuranneet ulkopaikkakuntalaiset, tiedoksi, että tämä on se kohde, jonka rakentamista täällä blogissani seurattiin joka kuukausi… Vuoden kuvakohteena se oli vuonna 2013.
Seuraavassa kuvassa on edellinen ”Kuukauden kuva” -kohde.Merikosken voimalaitos, tosin vähän sivuroolissa tässä kuvassa.
Ei oikeastaan uskoisi, että nuo on otettu kohtuullisen kovassa tihku/räntäsateessa.
Nyt pitäisi sitten valita, minkä päivän otoksista laittaisin haastekuvasivulle… siellä on jo neljä kuvaa, tulisipa vielä muitakin…
Nyt on uusia tuotteita Tuulestatemmatun keittiössä, ja onpa niistä ilosanomaa levitettävä teillekin.
Olen koko syksyn syönyt Alpro-jukurtteja. Viilit ja paljolti rahkat ja Skyrit ovat jääneet kauppaan, mutta Alpro-tuotteita on tullut testatuksi. Ehdoton lemppari on kookoksella maustettu perusjukurtti. Sitä ja mysliä aamiaiseksi, jo vain lähtee päivä käyntiin.
Kun viikonlopuksi (tyttären iloksi) tein aika valtaisan satsin lappuskaa (= lappa/vispipuuro) niin kokeilin myös sen kanssa tuota kookosjukurttia (kuvassa tavisversio). Siitähän tuli gourmettitason herkku. Vaikka jälkkäriksi. Tyär ja Pehtoorikin söivät noin mielummin kuin kuohukerman kanssa (ne kalorit, ne kalorit!).
Sitten toinen alpro-viritys oli mökillä; tein pannarin Alpro-makumaitoon. Muutoin ihan ”Kujan paras pannukakku” -ohjeen mukaan, mutta maidon tilalla tuoremantelijuomaa. Kuvassa alla tosin on kookosta, ja varmasti sitäkin vois varmasti käyttää pannarin tekoon. Vielä en ole kokeillut, millaista tulisi jos tekis kaakaon tuohon – ehkä kohta kun istahdan telkkarin ääreen katsomaan Cartier-Bresson -dokkaria, voisin iltapalaksi nauttia kookos-kaakaon.
Niin mutta siitä pannarista vielä: tuli vähän mantelinen maku siihen, ei tarvinnut sitten hilloa tai sokrua niin paljoa. Nuoretkin tykkäs. Varmaan noita muitakin makuja vois testata. Suklaamaidosta tehty pannari ja siihen satsuma-viipaleita ja vaahdotettua alpron vispiä päälle. Ei varmaankaan kovin huono.
Pehtoorin aamujukurttina on Creamy Mustikka. Huolimatta, että jukurtti on ”creamy” siinä ei ole tavallista jukurttia enemmän kaloreita. Sitten jotain, missä on kaloreita, mutta muutoin pitäisi olla huipputerveellistä ja on meidän keittiössä aika uusi juttu, on tämä:
Kookosöljyä olen käyttänyt mm. herkkusienten paistamiseen, tulipa wokkiruoan oheen oivallinen lisuke. Ja sitten broilersuikaleita olen siinä paistellut. Rypsi- ja oliiviöljyn tilalla olen tuota ruvennut laittelemaan, ja kyllä se maistuu hyvälle, – huolimatta siitä, että sen pitäisi olla kovin terveellistä! Sen sanotaan olevan niin terveellistä, että kehotetaan lusikallakin lappamaan, jollei keksi, mihin ruokaan sitä laittaisi. En minä nyt niin terveelliseksi ala, että öljyä ihan itekseen lusikoisin syötäväksi. Mutta kokeilehan – yksi edellytys tykkäämiselle on tietysti se, että pitää kookoksen mausta.
Liekö nämä ”terveyssapuskat” osaltaan olleet vaikuttamassa siihen, että keväällä äkäisenä aamuöisin vaivannut mahakatarrini on nyt ohi. Itse asiassa se taisi jäädä sinne Ligurian vuorille, sillä reissun jälkeen ei ole enää oireita ollut. Ehkä aika paransi. Pehtoori on kyllä huomautellut, että olisikohan pitkien työpäivien poisjäämiselläkin osansa asiassa. Niin tai näin, ohi on.
Ja sitten tähän loppuun jotain vähemmän terveellistä: kinkku-juustopiirakka! Eiliselle herraseurueelle tarjoamani Quiche Lorraine -mukaelman ohjeen lupasin, ja tässäpä se.
Pohja:
150g voita
4½ dl vehnäjauhoja
½ dl vettä
Nypi rasva ja jauhot (joihin olet sekoittanut leivinjauheen ) ryynimäiseksi seokseksi. Lisää kylmä vesi ja sekoita tasaiseksi. Anna levätä hetki jääkaapissa. Painele taikina irtopohjavuoan (24 cm) pohjalle ja hiukan reunoille. Esipaista pohjaa 15 minuuttia parisataa-asteisessa uunissa.
Täyte:
200 g Emmental-raastetta
2 pkt filepekonia (punainen HK:n pekonipaketti)
4 dl kevytkermaa
4 munaa
mustapippuria (aika paljon pyörittelin myllystä)
1 rkl tuoretta timjamia silputtuna
Pinnalle kirsikkatomaatteja (oli monenvärisiä)
Pilko pekoni pieniksi suikaleiksi ja paista pannulla rapeaksi, valuta talouspaperin päällä.
Sekoita täytteen ainekset ja kaada esipaistetut vuoan päälle. Painele tomaatit pintaan.
Pistä piirakka takaisin uuniin, ja paista vielä noin 45 minuuttia.
Laita hyvissä ajoin (toisin kuin tuossa minun versiossani) leivinpaperi päälle, ettei pinta tummu liikaa.
Huolimatta että ruoassa on aika paljon kananmunaa, ei se ollut punaviinin ohella ollenkaan huono yhdistelmä. Päinvastoin tuhti juustomäärä teki siitä punaviinille hyvän parin.
Marraskuinen tiistai, joka oli pimeämpi kuin moni muu päivä vuodessa. Pimeämpi ja sateisempi kuin moni muu. Mutta nyt on mukava, liki valaistunut, olo.
Meillä oli Bordeaux-ilta. Tai itse asiassa ”Bordeaux maailmalla” -ilta. Minullahan on ilo olla ”vanhojen herrojen viinikerhon” toinen naisjäsen. Tämä maskuliinijäsenistä koostuva seura kokoontuu neljä kertaa vuodessa, ja kuinka ollakkaan nyt jo kolmannen kerran marraskuun kokoontumiselle ei tuntunut löytyvän mitään kokoontumispaikkaa, joten ilmoitin, että toki meidän Festaan voi tulla, jollei muualle päästä.
Ja meille tulivat. Minä ja yhdeksän viinimiestä maistelimme viinejä, jotka on tehty Bordeauxin ulkopuolella, mutta bordeauxilaisista rypäleistä. Missään vaiheessa en ollut luvannut, eikä missään vaiheessa edellytetty, että olisin tehnyt muuta kuin avannut oveni vieraille, mutta eihän se oikein meitsin maailmaan sellainen sovi. Joten pientä köksäilyä harrastelin.
Ja huolimatta siitä, että ranskalaiset viinit saatikka ranskalainen keittiö olisivat ominta aluettani, niin teinpä piirakan [Quiche Lorraine – laittelen joku päivä ohjeen…] , ja hieman muita tykötarpeita. Ja niistä huolimatta – vai niidenkin avittamana – oli todella mukava ilta. Kahdeksan miesvierasta ja Pehtoori viihtyivät pöydän ääressä useammankin tunnin.
Umbriasta liki neljä vuotta sitten tuotu Sangrantino Passito sai ansaitsemaansa huomiota. No sehän ei kuulunut illan teemaan, mutta sen halusin juuri näille ihmiselle tarjoa. Eikä turhaan.
Illan varsinaisen teeman mukaisesti viinit olivat viinejä, jotka on tehty Bordeaux-rypäleistä, mutta jossain muualla kuin Bordeauxissa. Mielenkiintoisia kaikki olivat, mutta edelleen tuli todettua, että Ranska viinimaana – ja sen jäljittelijät, seuraajat, matkijat etc., – ovat minulle viinimaailma, jota en opi, eikä siitä tule minun kohteeni.
Mutta taas on yritetty oppia. Ja kuten sanottu: viini on hyväksi. Joskus jopa tiistaina. Hyvässä seurassa, oppien ja mukavia jutellen.
Tiedättehän tilanteen, että kun on niin paljon tekemistä, ettei tiedä mitä tekisi, niin ei tee oikein mitään. Nyt on vähän semmoinen.
Ja nyt on myös sellainen, että olisi vaikka kuinka monta aihetta, mitä voisin tänne suoltaa, tekstiä tuottaa, höpinöitäni jatkaa, mutta kun en osaa valita, mille ryhtyisin, – – enkä oikeastaan ehdikään. Kun on niin paljon tekemistä.
Mitä näissä kuvissa on? Jos näille pitäisi antaa nimi, yhteinen kaikille niin mikä se olisi?
Toissa viikonloppuna joku voimansa tunnossa ollut oli kokenut kertakaikkisen välähdyksen ja päättänyt sitten huitasta onnikkapysäkin lasit kristalliksi. Surkuhupaisaa, mutta jälki on kaunista. Ainakin kun katson tarpeeksi läheltä. Ja vain läheltä.
PS. Katsokaapas Koivun täydennys ja vastaus eiliseen postaukseeni. Nyt tiedämme mitä ovat ”ylienkelit ja muut ruumiittomat voimat”. Kiitos, Koivu.
Olin tänään ortodoksikirkossa, siellä oli ”ylienkelien ja muiden ruumiittomien voimien juhla” [on otettava selvää, mitä tuo tarkoittaa… ]. Ystävän luvalla menin kuvailemaan; tämä oli nyt kolmas kirkko, jota yritin (paino sanalla yritin) kuvailla yhtä etätehtävää varten. Ei sittenkään tarpeeksi aikaa, ei mahdollisuutta keskittyä.
Ja kun vielä olen deletoinut Turkansaaressa jo kuukausi sitten ottamani kirkkokuvat ja Saariselän kappelin kuvissa on monta ongelmaa, niin on todettava, että ei nyt onnistu kirkkokuvaus minulta. Minä, joka niitä olen kuvaillut iät ajat, maailmalla ja kotona. Nyt ei onnistu. Kun nyt niiden kuvaaminen on läksynä!!!
Se, mitä yritän sanoa, on, että olen kuin paraskin opiskelija ennen etätehtävien palautusta: selityksiä surkean tuloksen vuoksi on repullinen! Että minäkin – paatunut opiskelijoiden seli-seli-selitysten kuuntelija – olen nyt itse samassa tilanteessa. Niinpä päätin, etten selittele: palautan tehtävät ajallaan, pää pystyssä (vain itsekseni häveten), enkä selittele. Olen kuvatessa oppinut paljon, ja yritän kestää palautteen.
Sitä paitsi ortodoksiliturgian loppupuolella oli jännittävää käydä. Jos pitäisi sanoa yksi adjektiivi, joka kuvasi tunnelmaa kirkossa, se oli ”familiääri”. Siellä oli tavattoman läheinen tunnelma.
Tai ehkä vain olin siinä ”moodissa”. Olin juuri vienyt Esikoisen lentokentälle. Taas kerran tyttären hyvästellyt. Koskapa minulla oli aikaa ennen liturgian päättymistä ja kirkkoon menoa, ajelin autolla ja kävelin Heinäpäässä ja muualla yhteensä parisen tuntia, ja satuinpa Kempeleessä ajelemaan ohi pellon, jossa joutsenet, kymmenet, olivat yöpyneet. Heräilivät jo. Kaukaa pitkällä objektiivilla tavoitin heräämisensä: monet nukkuivat, osa oli jo hereillä, osa jo kaulat kauniisti koholla, olivat kuin nuotteja viivastolla. (klikkaamalla kuvat suurenevat)
Lentokenttä, Kempeleen pellot, Heinäpään, Etu-Lyötyn ankeat marraskuiset kadut ja ortodoksiliturgian jälkeiset kuvat ja tunnelma…. Näiden jälkeen kotiin. Kaksin olemme sunnuntain viettäneet.
Olen/olemme pitkin syksyä maistelleet ja nauttineet viinejä pitäen mielessä, että pian on aika tehdä Tuulestatemmatun viinisuositukset joulupöytään (ks. esim. viimevuotinen). Sen vuoksi muutama maistettu viini, joka muutoin olisi päätynyt tänne kehuttavaksi, on jäänyt mainitsematta. Mutta nyt ei voi pantata tätä: italialainen, Veneton Valpolicella avattiin kahden hengen sunnuntaisafkalle. Ja vielä nautiskelen tässä ohessa … Siinä ”mikään-ei-pistä-vastaan”. Se on kertakaikkisen hyvä, terve, peruspunaviini, jossa ei happamuus häiritse makua. Se ei ole yltiömakea, ei turhan kosiskeleva. Se on hyvä. Osta pikkujouluviikonloppuun kokeeksi, ehkä päädyt hankkimaan sen joulupöytäänkin: Valpolicella, per favor.
~~~~~~~~~~~~~~
On sunnuntai ja se tarkoittaa sitäkin, että on uuden kuvahaasteen aika. Tulevan viikon kuvahaaste on ”Kaupungin valot” ~ joko konkreettisesti tai vertauskuvallisesti. Aika mukava haaste, minusta ainakin. Myös kännykuvaajat ovat tervetulleita mukaan!
Kuvahaasteeni siis lähti kuin lähtikin käyntiin. Haastesivulla on jo kolme kansiota ja lisäksi tämä uusi, yhteensä 14 kuvaa ja ainakin parikymmentä kommenttia. Keskustelussa on päästy jo asian syvimmän olemuksen äärelle:
Harrastaja eli amatööri tarkoittaa rakastajaa, intohimoisesti asiaansa suhtautuvaa. Töissä voi olla vain töissä, puolinukuksissa, harrastuksen parissa ei koskaan!
Olen niin samaa mieltä!:)
Tein muuten tuohon blogisivun ylävalikkoon uuden klikkauskohdan ”Kuvahaastesivu”, sieltä pääset suoraan haastesivulle. Viikon aikana siellä on käyntejä jo parisataa. Klikkauduhan katsomaan, millaisia kuvia lukijat ovat lähettäneet. Ja lähetä omasi.
Ruokapäivä tänään. Ja perhepäivä.
Näiden kahden teeman ympärillä, niihin liittyen, niissä aikaa kuluttaen on päivä mennyt.
Ja hyvä on: lenkillä ja muutama junakuva. 😉 Niin ja käväisimmepä äsken viininmaistiaisissakin.
Iltapäivällä ruokapöytään tulivat molemmat lapset (ja miniä luonnollisesti ja Aapeli, of course), jotka olivat isälleen hankkineet perinteiset lahjat: ceedeellinen Kari Tapion musiikkia ja pokkari. Perinteet on hyväksi.
Ja sitten istahdimme pöytään; aika kunnianhimoisen menun olin suunnitellut, ja aika lailla onnistuikin, mutta vähän turhan monta komponenttia siinä oli.
Joka tapauksessa pääruokana oli karitsanfileitä ja oma kehittelemäni stout-kastike, ja kyllä se oli tänään ihan erinomaisen hyvää. Siihen oheen salaattia, myskikurpitsaa, ohrattoa, palsternakkaa, alkuun leipää ja sienisalaattia (hei meillähän on tyär käymässä; sieniruoilla hemmotellaan Esikoista). Ja sitten jälkkäriksi tyrnipannacottaa, jota sain sisareni luona jokunen aika sitten.
Kyllä siitä pitivät tänäänkin kaikki. Ja sekin on kovin helppo!
Tuon alla olevan ohjeen tein kaksinkertaisena meille viidelle:
Tyrnipannacotta
1 dl vispi- tai kuohukermaa
1/2 dl tyrnitäysmehua (makeuttamaton)
3/4 dl sokeria
1 liivatelehti
1 dl turkkilaista jugurttiaLaita liivalehti likoamaan kylmään veteen. Mittaa kattilaan kerma, tyrnimehu ja sokeri. Kiehauta ja anna poreilla hiljalleen kunnes sokeri on sulanut. Kun liivatelehti on pehmeä, purista sitä nyrkissä liika vesi pois ja laita se kuumaan seokseen samalla voimakkaasti vispilällä sekoittaen. Lisää jugurtti ja sekoita tasaiseksi. Kaada kahteen, kolmeen tai neljään jälkiruokamaljaan, peitä tuorekelmulla ja laita jääkaappiin hyytymään muutamaksi tunniksi tai yön yli.
Tarjoa pannacotan kanssa jotain rapeaa: pähkinärouhetta, suklaalastuja tai esimerkiksi kaurakeksi – rapea lisäke tuo mukavaa tasapainoa pehmeälle jälkkärille. [tänään oli noita suklaatikkuja, passeleita olivat].
Isänpäiväkuva: poika ja pojanpoika.
Pitkään istuskeltiin pöydässä. Höpöteltiin.
Sitten illan tullen nuoret lähtivät Patelaan: sisar lähti veljensä luo vierailulle, yökylään. – Ja? Ja pelaamaan Mario Kartia!!! Juniori oli ostanut [tilannut Ranskasta!!] pullollisen samppanjaa ja ladannut vanhat pelit valmiiksi ja sisarukset aikoivat viettää illan – ja yön – pelaten ja samppanjaa nautiskellen. Jotenkin minä muistelen, ettei meidän varttivuosisatavaiheeseen kuuluneet koti-illat samppanjan äärellä. 🙂
Samaan aikaan toisaalla: me kävimme keskikaupungilla pienimuotoisissa viininmaistiaisissa. Poikkeuksellisen pienimuotoisissa. Hyvä niin.
Nyt väsy.
Minulla on kymmeniä, satoja kuvia junista. Ja ne kaikki on otettu tällä viikolla. Olen ollut radanvarressa aamukahdeksalta, kun Oulu – Kemi -juna menee ohi, ja ennen puolta päivää, jolloin Kemistä tulee juna Ouluun. Iltakuuden junalla olen ollut melkein jokailta, ja myöhäisillä junillakin kävin toissailtana. Muutamina päivinä olen ajoittanut lenkin tai kauppa- tms. reissun siten, että olen ollut joko Rajakylässä tai tuossa pappilan kentän ja radan välisessä vitikossa kameran kanssa odottamassa kun juna porhaltaa ohi, about 138 km/h.
Olen löytänyt netistä ”Junat kartalla” -palvelun ja myös puhelimeen ladannut samannimisen appsin. Sen avulla näkee junien reaaliaikaisen kulun. Ja nopeuden! Kikkaamalla noita vihreitä palleroita (= junia) näkee nopeuden. Jänskää on.
Miksikö? – No kun minä kun harjoittelen liikkeen kuvaamista. Onhan näitä liikekuvia ennenkin otettu, yhdelle valokuvauskurssille kuvasin laskettelijoita Saariselällä, toiselle busseja Tuiran silloilla. Liike pitää näkyä kuvassa ja sen pitää olla pysäytettynä. Panoroinniksi sanotaan kun kameralla seurataan liikkuvaa kohdetta, jotta se saataisiin terävänä kuvaan. Siis periaatteessa pitäisi osata. Ja osaankin, mutta sitten kun keksin, että pistetään nyt oikein kunnolla haastetta näihin, niin valitsin sitten hirmunopeasti liikkuvan junan, ja sitten vielä kuningasideana, että toinen pitää olla kuvattuna pimeällä. Ettei kävisi liian helpoksi. Eikä ole käynyt!
En tiedä, olenko koskaan oppinut – yrittäessäni kuvata jotain tiettyä aihetta – valokuvaamisesta niin paljon kuin tällä viikolla tuolla ratavarren pusikoissa ja penkereillä junia odotellessa ja kuvatessa.
Jos kuvaa laskettelijoita niitä tulee rinnettä alas koko ajan. Tunnissa voit koettaa ainakin viittäkymmentä kuvaa. Jos kuvaa autoja, niin vilkasliikenteisellä tiellä kuvattavien virta on jatkuva, keskeytyksetön. Jos kohteesi on vaikka koira, voit pistää sen juoksemaan kerta toisensa jälkeen kamerasi ohi, jotta saat siitä kunnon kuvan. Voit välillä katsoa kameran näytöltä, oliko asetukset ok. Voit koettaa, pitäisikö aukkoa sittenkin suurentaa, sulkimen nopeutta hidastaa tai mitenhän homma toimisi jos isoarvoa muuttaisi pienemmäksi?
Mutta toistasataa kilometriä tunnissa ohikiitävän junan kanssa nuo toistot ovat vähän vaativampia! Ehdit ottaa muutaman otoksen ja toivoa parasta! Kotona koneella näet, että ei sittenkään näin. Ja sitten saattaa olla taustassa onkin jotain ihan tyhmästi, mitä et hoksannut keskittyessäsi tähtäämään junan keulaan. Ei muuta kuin odottamaan seuraavaa junaa.
Luulen että nuo veturikuskit jo puhuvat meitsistä. Joka päivä siellä olen ollut, kameran kanssa vaanimassa. Ja varmasti radanvarressa olevissa taloissa jo ihmetellään tyyppiä, joka jatkuvasti käy junia katsomassa: itsemurhakandidaatti? Pommiattentaattia suunnitteleva? Enkä voi edes iloisesti vilkuttaa, kun pitää keskittyä kuvaamaan.
Koskapa noissa edellisissä ei vielä ole ihan sitä, mitä olen tavoittelemassa, on lähdettävä iltajunille. IC866 on jo Simossa, ja IC249 pian Oulussa, josta lähtee puoliyhdeksältä pohjoiseen.
Kuvauspaikalta suoraan lentokentälle: tyär tulee piipahtamaan kotikotiin.
valoVOIMAlaitos
Tänään palaveri tohtoriopiskelijan kanssa, – viimeinen ennen kuin käsikirjoitus lähtee esitarkastukseen. Olen kyllä jotensakin satavarma, että keväällä saadaan vielä väitöstilaisuuskin, ja erkaantumiseni yliopistomaailmasta vahvistuu koko ajan…
Kun meillä kummallakaan ei enää ole lipastolla työhuonetta päätimme mennä Puistolaan pizzalle; sellainen myöhäinen työlounas. Mukavastihan se meni, ruoan ääressä on hyvä palaveerata. Ja nyt kun Oulussa on Cantina, minäkin syön pizzoja muuallakin kuin Italiassa. Aika leuhkasti sanottu, eikö? – mutta en paljon oikeasti ole pizzerioita Oulussa harrastellut. Noh, Cantina ei olekaan ihan tavis pizzeria.
Vaikka päivällä tein pitkähkön lenkin jäin meetingin jälkeen vielä kaupungille, Tuiraan, kävelemään ja kuvailemaan. On päiviä, jolloin ajattelen, että olisi kiva asua lähempänä keskustaa. Tämä 5 – 6 kilometrin matka ei innosta piipahtelemaan, noh, kesällä pyörällä, mutta ei näin marraskuussa iltasella. Nykyään kun iltasellakin saatan lähteä ulos, mitä ei kyllä tavallisesti ole tapahtunut… Ei ole tullut pieneen mieleenkään.
Raatinsaaressa ”toisella puolen”.
Ja kaupunkinäkymien lisäksi kuvailin junia! Tänäänkin. Monta kertaa. Tulette vielä kuulemaan.
Pian on taas Valoa Oulu -tapahtuma, – sitä jo odotan. Tässä viimevuotisen tapahtuman huippuja: Resonassi, joka on Oulun Energian toteuttama ja Leevi Lehtisen suunnittelema.
Pidän siitä hyvin paljon…
Sunnuntaina on isänpäivä. Ei olla lähdössä mökille kuten usein isänpäiväksi mennään. On poikani ensimmäinen isänpäivä isänä. Minun isäni on ollut poissa jo 11 vuotta. Tyär tulee viikonloppuna pikavisiitille Ouluun, ei kylläkään ihan vain isänpäivän vuoksi.
Ja meillä tietysti on isänpäiväpäivällinen viikonloppuna. Teen juhlaruoan lasteni isälle, kuten niin monta kertaa olen tehnyt, mutta isänpäivälahjaa en miehelleni osta. Joskus olen lasten puolesta/kanssa ostanut. Enkä minä puhu(nut) Pehtoorista koskaan töissä siten, että ”meillä isä” on sitä mieltä … Eikä Pehtoorikaan puhu kavereilleen että ”meillä äiti teki sitä tai tätä” tarkoittaessaan minua.
Suuresti hämmästelen kun kuulen aikuisten miesten puhuvan vaimoistaan äiteinä. Tai naisten miehistään isinä. Ei siinä mitään, jos joku niin tekee, mutta meillä ei. Eikä minua puhutella emännäksikään, muistattehan? 😉
Appi minulla on, ja Pehtoorilla isä, ja käytiinkin jo tänään isänpäivätervehdyskäynnillä Jäälissä. Reippaana kyllä appi on, ja anoppi (85 v.) oli juuri aloittamassa siivoushommia: ”Matot pitää olla kauan ulkona että tuultuvat ja tuoksuvat hyvälle!” Onneksi on jo sentään vähän luopunut kaikesta itse tekemisestään, edes vähän.
Muutoin päivä onkin mennyt paljolti ulkona. Tämä marraskuun aurinko!
Pistetäänpä tähän noiden edellisten lisäksi vielä yksi ”selfie”= varjokuva Koskelan pappilan (= nyk. srkkuntakoti) pikkupuolen seinästä. Tuolla minä kävin pyhäkoulussa pikkuisen vanhempana kuin noissa mv-kuvissa olen.
Taidan tästä vielä lähteä pienelle ulkolenkille; pitäisi kuulemma olla reposia taivaalla tänä iltana…
Silloin kun ei ole ihan välttämätöntä tehdä mitään, niin silloin ei tule tehdyksi paljon mitään muutakaan. Näin se vaan on.
Ulkona + 10 C!
Illalla ajattelin lähteä vielä ulkoilemaan (kuvailemaan, surprise!), mutta juuri kun olin lähdössä, nuoripari jätti Aapelin eteiseen: ”Mennään kauppaan, voiko poika jäädä tänne?” – Voiko? Sen jälkeen minulla ei senkään vertaa muuta tekemistä kuin maata olkkarin lattialla ja katsella ja kuunnella vauvan höpinöitä.
Nuuhkia vauvantuoksua. Viettää mumminelämää.
Miettiä, että olisiko jompikumpi noista se minun ”voima”/”voimaannuttava”-kuvani. Voisi olla. Aapeli ainakin voimaannuttaa…
~~~~~~~~~~~~~~~~~~
En ole moneen vuoteen uusinut silmälasejani, eihän niitä enää viidenkympin ylittämisen jälkeen tarvi vuosittain päivittääkään, mutta nämä nykyiset ovat jo aika kulahtaneet, kehykset mattapintaistuneet ja löysin kuin löysinkin monia muita syitä, joita pidin riittävänä, että saatoin mennä Silmäasemalle ja todeta, että haluan uudet lasit, vaikken ehkä tarvitsikaan. … Pradan kehyksiä sovittelin, nämä nykyiset, edelliset ja aurinkolasit ovat olleet Pradaa, mutta nyt sitten valikoitui loppusuoralle kolmet, joista yhdetkään ei olleet Pradat.
Sitten tietysti näöntarkastus, – ja todellakin, liki neljässä vuodessa olikin näkö heikentenyt ihan reilusti (entisen plus ykkösen (ylhäällä) tilalle tulee nyt puolitoistaset). Ja sitten sellainen prismakin laitetaan piilokarsastuksen vuoksi. Ei ihme, että joskus luentosaleissa tai ulkona kuvaillessa onkin tuntunut että ”karsastus vähän häiritsee tarkkaan katsomista”. Lasien uusiminen siis ihan perusteltua. Ja sitten valinta?
Valokuvahaastetta olen tässä miettinyt.
Tuulestatemmatussa tiedän käyvän monen, jolle valokuvaus on harrastuksena, ja monen kuvia olen blogeissanne tai muutoin nähnyt ja ihaillut. Nyt kun kerran väistämättä näyttää siltä, että VAT-koulutukseni viikkohaasteet jättävät jälkensä myös tänne minun blogiini ja joudutte niitä katselemaan – kommentoidakin saisitte ja olisi kovin suotavaa – niin ajattelin haastaa kaikki lähettämään omiakin kuviaan katseltavaksi. Esimerkiksi viime viikon ”kontrasti” tai tämän viikon ”voima”? Mitä kuvaisit noihin? Millaisen kuvan jo ehkä otit!
Tein kuvasivustolleni kansionkin näitä varten: jos lähetät minulle (reija at satokangas.fi) sähköpostiosoitteesi ja nimimerkin, jolla haluat kuvasi julkaistavan, niin luon sinulle oikeudet tuohon haastekansioon: sen jälkeen voit ladata ottamasi haastekuvan sinne. Mahdollista on sekin, että lähetät minulle kuvan, minä voin sen laittaa, … Tai sitten kun ilmoitan viikkohaasteen (varmastikin yleensä juuri näin maanantai-iltana) niin voisit laittaa linkin omaan blogiisi, flickeriin, kuvat-sivustolle, tai missä sitten haluatkaan kuvasi julkaista.
Olen tehnyt suursiivouksen tuolla kuvat-sivustollani muutenkin: siellä on nyt julkisena vain ne patikkareissut ja ne matkakuvat, joista en ole tehnyt erillistä matkakuvakertomusta. Tarkoituksena on luoda sivustolle vielä portfolio-kansio, jossa toivottavasti tulee näkymään jonkinlaista kehittymistä kuvaustaidoissani.
Kansiossa on kommentointimahdollisuus ja minä ainakin olen kuukauden aikana oppinut ihan hirmuisesti nimenomaan saamistani kommenteista, ja myös toisten kuvia kommentoidessa oppii paljon.
Kommentit ja kuvien tekniset tiedot tulevat näkyviin klikattuasi kuvan alareunassa olevaa väkästä.
Tekemälleni haastesivulle (ja muillekin) pääsevät kaikki, myös kommentoimaan, vaikka vain tykkäämään, mutta vain ne, jotka ilmoittavat sähköpostinsa pääsevät sinne lisäilemään omia kuviaaan.
http://satokangas.kuvat.fi/kuvat/Haastesivu/
Tuleekohan tästä mitään? Voisipa vaikka tulla. Vai miten olisi JK, PL, IW, RV, TS, ES, HK, RT, KH ja toinen JK ja ketä kaikkia innokkaita valokuvaajia teitä onkaan?! Tutut ja tuntemattomat, tulkaahan mukaan. Eikä todellakaan tarvi olla mitenkään erityisen erikoistunut kuvaamiseen, omaksi ilokseenhan näitä yleensä tehdään. Siispä lähde rohkeasti mukaan.
Jospa teen sinne vielä jo menneen ”Syksy”-kansion, . Syksy kun tuntuu vielä pitävän pintansa, eikä päästä talvea valtaan. Mikä ilolla merkille pantakoon!
Vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen lämmin sää jatkuu …
Todettiin radiossa. Ja kyllä sen tunsin lenkilläkin. Ihan liikaa vaatteita päällä, tuli kuuma, vauhti hiljeni, eikä liikkumisessa sitä tavallista riemua, – oli kuuma! Mutta aurinkoa, hyvää happea hengittää, – kuitenkin.
Ulkoilun lisäksi tänään ruokapäivä: Aapeli vanhempineen tuli syömään.
Kehittelin jauhelihasta uudenlaiset pihvit: 8oo g jauhelihaa, taikinaan desi kuumaa vettä, yksi Beef-fondi siihen liukenemaan, suolaa, pippuria, ½ dl korppujauhoja, pari, kolme murskattua valkosipulin kynttä, paprikan ylijäämät silputtuna, ei kananmunaa, nopea vaivaaminen taikinaksi. Sitten isohkoja pihvejä (8 kpl), joiden päälle paprikarengas ja ympärille pekonviipale. Sitten uunivuokaan, ja uuniin 200-astetta ja noin kolme varttia. … Chilimajoneesin, paahdettujen juuresten ja linguine-pastan kanssa upposivat aika äkkiä.
Ja jälkkäriksi Mocca Panna Cotta. Moccapannacotta. Eli kahville maistuvaa hyytelöityä kermaa. Nam.
Valion ohjetta en muuttanut mitenkään, ainoastaan sen, että korvasin kahviliköörin Itävallan tuliaisina tuodulla Mozart Dark Chocolate -liköörillä. Jos erikseen menet ostamaan likööriä tätä varten, osta Kahluaa. Se on kyllä yksi niistä harvoista likööreistä, joita mielellään juo. Tai noh, ei sitäkään juoda voi, mutta lasillisen siemailla. Ja sitä voi käyttää kahvidrinksuihin, ja -kakkuihin, ei maistu esanssille, vaan oikeasti kahville. Ja makealle! 😉 Sopivasti makealle.
Mutta palatkaamme pannacottaan, jota ensimmäisen kerran maistettiin sisareni luona, ja nyt sitten omakohtainen kokeilu.
Valmistusaineet
2 liivatelehtea
2 dl Vispikermaa (Eila)
1½ dl vahvaa kahvia
2 rkl kahvilikööriä
2 tl vaniljasokeria
1 rkl sokeria
Valmistusohje
Helppoa kuin heinänteko; tyylikäs, ei liian täyttävä jälkkäri on tämä.
Ja Aapelin kanssa olemisen jälkeen, kun Juniori lähti lukemaan fysiikan kokeisiin ja vei perheensä mennessään, kun minä mietin, lähtisinkö vielä ulos vai vetäytyisinkö lukemaan takkatulen ääreen, samalla tyttären kanssa whatsappeilen, olen niiiiiiiin iloinen, että huomisia kanditöitä ei ole pöydällä yhtäkään 😉 ja niinpä päätän sittenkin vain jatkaa surffailua. 😉