2015

Nyt kun tämän viikon postaukset ovat olleet ihan ylivertaisen lennokkaita, sisältörikkaita ja uusia tulokulmia saatikka ainutlaatuisia kuvia tarjoavia tyyliin ”Arjessa”, ”Töissä”, niin nyt oli väistämättä otsikoitava tämän päivän teksti yhtä lennokkaasti: ”Koti-ilta”.

Paleli. Ei enää. Makkaraa tai vaahtokarkkeja olisin halunnut paistaa. … Pidättäydyin kuitenkin.

Kudoinhan minä taas, vaikka en saisi. Ja vaikkei olisi oikeastaan ollut aikaakaan.

Nuorison kanssa tiheää Whatsappeilua. Ja Tazzaa.
Päätimme pitää perjantaina Meksikon kuvien katselu- ja blinien paisteluillan.

Joko saisi mennä nukkumaaan? Tai ainakin peiton alle lukemaan?

Koti-illasta tulikin mieleen, että onpa tälle tammikuulle käynyt jo kahdesti niin, että olen jättänyt väliin jotain gastronomiaan ja viininmaisteluun liittyvää. Viime viikolla olisi ollut Oulun Viininystävien maistelutilaisuus (Bordeaux vielä teemana) ja sitten toinen hieno juttu Maikkulan kartanossa, slowarien (Slow Food) illallinen, teemalla riistaruokia ja niille viinejä. Ja minä jätin väliin. Ihan ennen kuulumatonta. Koti-iltoja vain.

Koti-illat – vaikka välillä vähän töisevätkin – ovat mukavia. Ainakin näin pakkasella.

PS. Oman kunnan historia –kyselyyn olisi vielä aikaa vastailla…

Ihan kummallinen tammikuun lauantai.

Liian aikaisin ylös. Mutta sitten ei tarvinnutkaan mennä asioille, ei kauppaan, ei äidin luo. Vettä satoi sen verran reilusti, että se oli hyvä peruste olla lähtemättä lenkille. Eilen sain ensi viikon luennon tehdyksi, joten ei ihan akuutteja työhommiakaan. Mitä ihmettä minä teen tänä lauantaina?

No en oikeastaan juuri mitään.

Lähdin sitten kuitenkin käymään marketissa. Halpis-tulppaaneja ostin.

Ja yksi on ”erilainen nuori”. Varhaiskypsä?

Pitkän tovin olen kutonut takkatulen ääressä.

Minulla on usein tapana perjantaisin lopettaa sähköpostit ”leppoisaa viikonloppua” -toivotuksin. Joskus on käynyt mielessä, että onnistuisinpa itsekin sellaisen viettämään. Ilman velvotteita, ilman ”lenkillä-on-käytävä”, ”kotityöt-on-tehtävä”, ”rästityöt-hoideltava”, ”asioilla-on-käytävä” -takaraivossa tuntuvia suorittamisen velvotteita. Tänään olen viettänyt leppoisan lauantain, – huolimatta siitä, että noita velvotteitakin on tullut hoidelluksi. Mutta ihan vahingossa, ohimennen. Alan oppia. 😉

Palaan takkatulen ääreen.

Suoraan töistä Suureen Suunnittelupalaveriin. Enpä olisi uskonut, että siitä tulee niin tuloksellista kuin tuli. Kuusi tuntia suunnittelimme tulevaa paistinkääntäjien kapitulia. Välillä söimme mitä mainioimmat blinit. Ja taas jatkettiin. Brainstrom, aika lähellä sitä.

Ennen palaveria yhdeksän tunnin duunipäivä,

joten nyt …

levolle lasken…

Kuvat:

kokoukseen mennessä…

Ja kokouksesta tullessa…

Huomiseen…

Tähän aikaan vuodesta kun tulppaanikimppu ja liki metriseksi kasvanut amaryllis ilahduttavat yhtä aikaa kukkien, kun pakkanen heittelehtii kymmeniä asteita parin päivän sisällä, kun töihin mennessä ja töistä tullessa on hyvin pimeää, ei viikolla tule ulkoiltua yhtään. Ei yhtään.

Tänään pitkän duunipäivän, umpipitkän jos kohta myös tuloksellisen ja rohkaisevankin koulutusneuvoston jälkeen puoliseitsemän aikoihin kotiutuessa piha oli hienon puuterilumen peitossa, joten edes pihalle lähdin. Kameran kanssa tietysti.

Autotallin ikkunan jääkiteet

Pallerotuijat, tai mitä havupensaita Pehtoori viime kesänä tuohon penkkiin istuttikaan, ovat mukavan näköisiä talvellakin.

Pihan valot, … vuoroin kirkasta, vuoroin lumituiskua.

Joulupuusta on tullut valopuu.

Koristekaali on rupsahtanut aika tyylikkäästi.
”Mamsellimaisesti”?

Puhelimellakin kuvailin ja näytöllä näkyi yhtäkkiä Ilta-Sanomien otsikko ”Kaksi kuollut välikohtauksessa Oulussa – Poliisi: ”Välttäkää liikkumista Itä-Tuirassa”. Äkkiä tyttärelle (asuu Länsi-Tuirassa) viesti, että ”lenkille et lähde, sisällä pysyt”. Ja tyär oli juuri tulossa kaupasta Lidlistä, ja tekstaa takaisin – paitsi pysyvänsä visusti sisällä – myös että: ”Ei tullu mieleen et Meksikosta kotia tullessa poliisi käskee täällä pysymään lukittujen ovien takana”.

Sellaista kun ei Meksikossa sentään koskaan sattunut.

Vaikka minä en kyllä sieltä ikinä unohda tätä juttua (postauksen jälkimmäinen osa).

Ihan talvi. Kylmä, vihmova tuuli, pakkasta toistakymmentä astetta, yhtäkkiä lunta joka paikassa, – ja paljon! Ei mitään tunnelmallista ”talven ihmemaa” saatikka ”white christmas” -fiilistelyä, vaan kylmä, raaka, pimeä kaukana keväästä oleva t-a-l-v-i.

Leivinuunin lämpö, hyvä ruoka (merkillinen ”pakko-saada-pihviä” -tunne iski aamulla kaupassa) ja punaviini (en edes muista, millä itselleni perustelin sen, että tuhlasin ja ostin pullollisen Amaronea), leppoisa kaksinolo saivat unohtamaan ulkoilman ja talven, työnteon ja muutamia muita vähän kurjempiakin juttuja.

Ihan talven kunniaksi – vai sittenkin sen karkottamiseksi – ostin ensimmäisen kevätesikon. Tulppaaneja (ja ruokaa äidille) olin ostamassa, mutta kun tuon näin, tiesin, että juuri tuo on keittiön pöydälle sopiva.

Mikäkö tuo pikkuruinen talo tuossa vieressä?

Ostin sen Tiimarista syksyllä 1994, jolloin olimme ystäväpariskunnan kanssa päättäneet vuokrata seuraavaksi kesälomaksi talon Provencesta. Sitä taloa ei koskaan vuokrattu, vaan kesällä 1995 olimme Kataloniassa, Villa Agneksessa. (Ks. siitä talonvuokrauksestamme ja monista muista täältä.) Provencen läpi olemme ajaneet muutaman kerran, mutta vieläkään ei ole koskaan siellä oltu pidempään. Sinne tai jonnekin muualle nyt tämän talven ja aika lailla hurjan työmäärän päälle vyöryessä haaveilisin pääseväni.

Alla on meidän postilaatikko. Kummallista, että tämä kuva on minusta merkillisen ”taiteellinen”, – jotain ihmeen degeneroitunutta siinä on? Näinkin voi talvella käydä. Kuvan otin eilen töistä tullessa: meidän mukava naapurin setä oli hyvää hyvyyttään ottanut traktorin ja vähän auraillut kujalla. Samalla meni oma postilaatikkonsa.

Meidän Huvila on talvellakin mukavan näköinen. Ei kyllä houkutellut kattaa tuonne päivällistä (pihvi ja Amarone olivat oivallisia ;))

Nyt houkuttaa lähteä hieman valmistelemaan jo huomista ruokaa: coq au vin´iä ajattelin tehdä kun tulee sekä nuoripari että tyär syömään. … Huomenna sitten resepti ja kuvia, mikäli tulos on onnistunut.

Onpas tänään ollut hommaa vanhojen palaajien kanssa , opiskelijoiden siis … Todella paljon. Ja paljon on niitä palaajiakin, ja moni valmistuu ja moni on ollut ihmeissään siitä, että heillä tosiaan on oikeus ja mahdollisuus tehdä tutkinto valmiiksi. Ennen joulua lähetyt kirjeet ovat nyt konkretisoituneet yhteydenottoina. Ja kun minä oikeasti olen ainoa, joka näistä meidän oppiaineessa jotain näistä tiedän, olen hyväksilukenut, korvannut, tehnyt hopseja, auttanut takaisin ilmoittautumisessa, sopinut kypsäreiden tekemisestä, graduaiheista, esseistä, koostanut arvosanoja ja tutkintoja.

Mutta sopivan pätkä työviikko on ollut, ja silti kolmen päivän jälkeenkin tuntee kyllä perjantainsa ansainneeksi.

Coyoacan on meksikolainen ravintola Hallituskadulla, ja sinne mentiin tänään illansuussa Pehtoorin ja nuorison kanssa syömään. Se ei ole mikään ketjujen tex-mex -paikka, vaan natiivi-mehikaanin ja natiivi-suomalaisen perustama pikku ravintola. Tytär oli jo etukäteen innostunut ja ottanut selvää, että paikkaan tulevat jauhot, mausteet ja kaktukset (!) ovat suoraan Meksikosta, joten oli mahdollista saada niin autenttista meksikolaista ruokaa kuin Oulussa voi toivoa.

Meistä neljästä oli hyvää, mutta meitä tietysti kiinnosti, mitä mieltä tyär on: hänenkin mielestään ”hyvää oli, aika aidot maut, mutta ei ihan autenttista”. Minäkin kaipasin salsaa, limeä… Mutta kyllä kannattaa käydä testaamassa.

Sitten mentiin vielä Teatteri Rioon. Olin kyllä ehdottanut, että mentäisiin kaupunginteatteriin katsomaan Amadeus-musikaalia, mutta nuorisolle sopi paremmin Krisse Salmisen ja Heli Sutelen stand up -show. No mikäs siinä. Eihän nauraminen voi olla pahaksi.

Vaikka kyllä olen sitä mieltä, että kuukausi sitten näkemäni Ulla Tapaninen oli parempi. Ehkä se on niin, että vanhemman, vähemmän kiroilevan, enemmän kokeneen naisen huumori, tai ehkä juuri sarkasmi ja vankka karisma, purevat enemmän kuin näiden nuorempien jutut. Ja Krissestä pidin enemmän kuin Helistä. Mutta jos pitäisi valita, että Tapaninen vai nämä nuoremmat naiset, niin Tapaninen.

Nyt yhden hyvän, erinomaisen uutisen, toisin kuin viime perjantaina, kuultuani, siirryn takkatulen ääreen kirjan kanssa.

Kenellekäänhän ei varmaan ole jäänyt epäselväksi, että pidän jäätelöstä. Ihan erityisesti italialaisesta jäätelöstä, Aino-jäätelöistä, ja joskus Ben & Jerry -jäätelöistä, ja  Mövenpickeistä

ja omatekoisista jäätelöistä ja ravintoloiden artesaanijäätelöistä ja tietysti tötteröistä, tuuteista, pikareista ja Ingmanin Kaktus-tuuteista ja niistä isoista Lakkatuuteista, joita ei ole pitkään aikaan näkynyt missään. Oliko nekin Jättistuutteja vai Valion?

Mutta lopultakaan en niin kovin usein syö jäätelöä, nyt vain olisi ollut lupa, liki lääkärin määräyksellä voisin nyt syödä jäätelöä, mutta kun kotona EI OLE YHTÄÄN!

Niin kuin ei ole suklaata, ei juustoja, ei siideriä, ei croissanteja, ei muutakaan hömppäruokia tai -juotavia. ”Pois silmistä, pois mielestä” tai ainakin on vähän vaikeampi mussuttaa noita, jollei niitä ole! 😉

Mutta jäätelöä kuitenkin olisin suonut pakastimesta löytäväni. Nope! Mutta oli siellä purkki ”frozen yoghurtia”. Ja vielä hyvää sellaista. Saksalaisessa herkussa on enemmän kaloreita kuin Arlan proteiinirahkoissa, mutta paljon vähemmän kuin jäätelössä. En ole vielä maistanut muuta kuin tuota ”originalia”, mutta ainakin se on hyvää, raikasta ja täyteläistä, ei maistu jäähileille.

http://www.kissyo.de/en/home.html

Ja kyllä sekin minun poskeni turvotusta ja tykytystä, (enää) pientä särkyä ja arkuutta helpottaa. Tai ainakin lohduttaa! 😉 Eilen aamusella ruuvattiin taas pari ruuvia leukaperiini, vierekkäin vasemmalle alas. Burana, Amoxion (anbitiootti, kuten anoppini sanoo) ja Kissyo ovat nyt olleet avuksi. Ja olen toki mussuttanut muutakin; eilen tein erityisen hyvää parsakaalisoppaa ja siihen sattumiksi pakastetun bolognese-kastikkeen jämät. Oli muuten hyvää, ja helppoa, syötävää. Tänään sitten uudenlaista munakasta. Toki meillä on aika usein arkena munakasta muutenkin, mutta tämänpäiväisessä olennaista oli, että paprikat ja sipulit olivat tosi pientä hakkelusta, ja tonnikala ja juustoraastehan nyt eivät purukalustoa tai siis turvonneita ja tikattuja (4 tikkiä) ikeniä rasita. Ja tuollainen mössömunakas olikin oikein mielenkiintoista ja makoisaa. 

Tässä terveysasioista puhuttaessa on kerrottava varsinaisesta ihmejutusta: joulun alla luin jostain (blogista/lehdestä?) sellaisesta pirteyttä ja vastustuskykyä lisäävästä aineesta kuin Oras Plus. Ja mikä ihme päässäni pehmeni, sillä terveystuotekaupan ohi kävellessäni poikkesin (minä en noissa juuri käy) ja ostin pussillisen Oras-jauhetta.

Olen sitä nyt kuukauden joka aamu sekoittanut lasilliseen vettä, jossa on myös puolen sitruunan mehu. Miksi? – En minä vaan tiedä. En ainakaan maun takia.

Olen tässä odotellut nyt erityisen pirteitä fiiliksiä, eipä ole mitään erityishavaintoa, paitsi se, että puolet ”Oras-ajasta” olen ollut lomalla ja nukkunut ennätyspitkiä unia, ulkoillut, syönyt hyvin ja voinut vallan mainiosti. Ehkä olisin sairastunut influenssaan ilman Orasta. En ottanut influenssarokotetta, mutta jos se onkin Oras, joka on pitänyt minut suht terveenä. Jollei ikiaikaisia olka- ja hammas/leukaperäsärkyjä lasketa.

En paljon perusta tuollaisista ihmeparannuskuureista ja -jutuista. D-vitamiinia ja kalkkia popsin ja aina satunnaisesti B-vitamiiniakin purkista. Siinä kaikki.

Onko muilla jotain terveys- tai hyvinvointituotteita, joiden nimiin vannot? Pitääkö omena lääkärin loitolla vai ovatko ehkä omega-kapselit tai haineväuutteet sinun juttusi? Oras-pussillisesta on melkein puolet vielä jäljellä, ja kerron kyllä jos elämäni auvoisemmaksi ja pirteämmäksi tässä tuon myötä muuttuu.

Pakkanen ei mielestäni ole perusteltu syy olla sisällä, eikä syy olla lähtemättä lenkille. Ei millään muotoa.

Mutta onnistuin puhumaan itseni ympäri, selittelemään laiskuuttani, perustelemaan oman ajan tärkeyttä ja sen merkitystä koko tulevan vuoden jaksamiselleni, antamaan itselleni anteeksi,  — siis en käynyt lenkillä tänään, eikä minulla ole yhtäkään kaunista loppiaistiistain pakkaskuvaa merenrannasta eikä mistään muualtakaan…

Ja hitto, mikä henkinen taistelu oli itseni kanssa käytävä, etten pihalle ja merenrantapoluille pakkautunut. Etten villalla ja vaatteilla kehoani vuorannut ja tepastelemaan taittunut. En. Ja lopultakin nautin ihan hurjan paljon kun laittelin kuvia, sosiaalisia suhteita tietokoneen ja puhelimen kautta hoitelin, hyvää, kevyttä !!, ruokaa vain Pehtoorille ja itselleni kokkailin. Ihan vain pirttipäivän pidin.

Ja syysloman Mallorcan maisemissa monta tuntia nautin. Korttejakin taisi syntyä, ehkä yksi pikku juliste Kilpurin huoneen seinälle.

Kovin ovat sekalaisia nämä kuvavalintani, mutta joka tapauksessa kannattaa klikata isommiksi. Ehkä jonkun niistä voisit kelpuutta jopa läppärin taustakuvaksi? Resoluutio on muutamissa tosi iso, vaikka korttitulostukseen riittävä.

La Palman katedraalin sivupihalla rihkamakauppiaat (fariseukset?) myivät tällaisia.

Oliivilehdossa.

Takaisin kylään.

Mallorcan caféet.