2015 – Sivu 17 – Tuulestatemmattua

Perjantaista huolimatta pientä vaahtoamista

Jo eilen illalla oli sellainen olo, että tällä viikolla on tullut tehdyksi tarpeeksi. Että on varmaan viikonloppu… Niinpä oli hyvin arveluttavaa, ymmärränkö ollenkaan töihin tänään mennä. No ymmärsin sittenkin.

Ja olipa tavattoman rauhallinen duunipäivä. Heti yhdentoista jälkeen (!!) pääsin kiinni niihin asioihin, joihin oli tarkoituskin. Miten niitä kaikenmoisia kyselyjä, piipahtelijoita, yhteydenottoja niin paljon sitä ennen kertyikään?

Naapurihuoneen kollega on omallla loputtoman rauhallisella olemuksellaan minulle joskus hyvänä esimerkkinä siitä, ettei kannata edes yrittää hötkyillä: yliopisto ei ole tehty sellaiseksi, että kaikki sujuisi, ei vaikka miten yrittäisi.

Aina tuntuu siltä, että ikinä ei ole tarpeeksi aikaa, koskaan en ehdi. En töitä, en harrastuksia, en lepoa, en liikkumista! Haluaisin tehdä sitä ja tätä, olla tuolla ja täällä, – ei onnistu! Surkea järjestelijä? Laiska tekemään?

Ei se niin mene. Väitän sen sijaan, että tämä kaikki tuskastuminen johtuu tästä helmikuusta. Merkillinen kasauma kaikkea tulee tähän. Vai onko sittenkin vain kyse siitä, että näen muiden ehtivän, itseni en? Kehityskeskusteluihin pitäisi valmistautua… ja minä en kehity. Sehän se on ongelma. Tai noh… kenen ongelma…

Sitäkin olen tänään miettinyt – kuten joskus ennenkin – että miten ihmeessä selvitä sellaisista jutuista, että joudut tekemään töitä/olemaan apuna/harjoittamaan tulokseen pyrkivää kanssakäymistä sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa yhteistyö ei syystä tai toisesta toimi. Sellaisten ihmisten, jotka eivät havaintojeni mukaan toimi. Jotka vain ovat. Ja pahimmoillaan eivät ymmärrä olemisellaan, olemattomuudellaan!, haittaavansa muidenkin töiden tekemistä. Sellaisten, jotka vievät alas koko yhteisön/yksikön tulosta – ihan vain oman erityislaatuisuutensa, oppineisuutensa, piittaamattomuutensa, yhteistyökyvyttömyyten vuoksi. …

Ja sitten: on totuuden nimissä sanottava, että sittenkin ehdin tärkeitäkin juttuja. Ehdin tänään jutella ”leppäkerttuihmisen” ja ”nuoruusihmisen” kanssa. Muutaman muunkin. Aina on opiskelijoita, jotka pitävät minut hyvällä tuulella. Tai siis saavat tuntemaan, jotta aikaa on. Että on vain mietittävä, mihin sen käyttää. Mikä lopulta ”kannattaa”…

Helpottiko? – Siis tuo vaahtoaminen – helpottiko se? Toki, toki. 😀

Ai niin, Oulun Stocka on lakkaustusuhan alla: pitäisiköhän sittenkin perustaa se herkkukauppa, jota vuorotteluvuonnani jo aika pitkälle ideoin ja valmistelin …

Valmistellessa

Tämän päivän teemana on ollut valmistelu: on valmisteltava ensi viikon luento ja on valmisteltava artikkeli kuun loppuun mennessä. Tyttären muuttoakin olen siten valmistellut, että olen ollut hengessä mukana ja kommentoinut, kun hän on kiertänyt eilen seitsemän, tänään kolme ja huomenna vielä muutaman tarjolla olevan vuokra-asunnon. Ensi viikon koulutustoimikunnan (ei -neuvoston) kokousta olen valmistellut. Ja nyt illan sitten olen valmistellut ensi lauantain viininmaistiaisia. On meidän vuoro järjestää ne.

En vieläkään ihan tarkkaan tiedä, mitä pruuviin laitan, mutta on minulla jo runko selvänä. Kun viiniteema ei ole ihan satavarma, niin myös ohessa tarjottavan iltapalan hahmottaminen on tuottanut minulle ihan poikkeuksellisen paljon päänvaivaa. No jotain sentään olen jo tehnyt.

Viinin kerallahan tarjotaan usein juustoja ja pähkinöitä? Löysin oivallisen keinon yhdistää ne!

Suolapähkinä-juustokeksit (Kinuskikissan kirjasta ohje)

Taikina:
1 ½ dl suolapähkinöitä
2 ½ dl vehnäjauhoja
125 g voita tai margariinia
3 dl voimakasta juustoraastetta (esim. parmesaani, cheddar tai murennettu Koskenlaskija)
1 muna

Pinnalle:
20 suolapähkinää

Hienonna suolapähkinät rouheeksi tehosekoittimella. Sekoita pähkinärouhe ja jauhot keskenään. Nypi sekaisin voin kanssa. Lisää juustoraaste ja muna. Muotoile taikinasta palloja ja litistä ne leivinpaperilla peitettyä uunipeltiä vasten. Paina yksi suolapähkinä [laiton cashew-pähkinän] jokaisen keksin keskelle. Paista 200 asteessa 15 minuuttia.

Hyviä ovat.

Sitten ihan ”kuvausteknisistä syistä” 😉 oli punaviinilasillinen nautittava. Teen tässä ”prujua” = maisteltavista viineistä tietopakettia, ja sen kuvittamiseksi avasin pullon ja nautin lasillisen punaviiniä.

Yleensä maistamme sokkona. Porukka tietää ehkä teeman tyyliin ”Australia”, ”Uuden maailman shiraz” tai ”Ribeira del Duero”, mutta ei muuta. Nyt olen järjestämässä tätä siten, että annan taistingin aluksi listan maisteltavista viineistä, mutta järjestys ei ole tiedossa. Siis puolisokko-maistelu on tulossa. Tämmöisiä on kerhomme 22-vuotisen maisteluhistorian aikana ollut tosi harvoin. Saapa nähdä…

Klikkaamalla kuvan isommaksi näet valot, varjot, heijasteet paremmin… Pikkuisen olisi saanut alareunaan jäädä enemmän tilaa.

Luettua Niitä näitä Yliopistoelämää

Lyhyen yön jälkeen pitkä päivä

Arki-iltana ei pitäisi ottaa yöpöydältä unilukemiseksi sellaista kirjaa, jossa on alle 100 sivua, mutta yli 50 sivua lukematta. Jos ottaa, niin käy niin, että lukee kirjan loppuun ja kello on yli puolenyön kun sen laskee takaisin yöpöydälle. Ja sitten kun on tämä sisäinen kello jämähtänyt sellaiseen viritykseen, että aamuviiden jälkeen loppuu uni ihan riippumatta siitä, moneltako olet nukahtanut, niin iltapäivän tunteina pitkän pitkässä koulutusneuvoston kokouksessa alkaa jossain vaiheessa puuduttaa. Mutta olipa siellä sellaisia asioita, jotka koin kovin omakseni, sellaisiksi, joihin minulla oli mielestäni vahva, perusteltu mielipide ja kokemusta ja näkemystä muillekin jakaa, joten enpäs sitten herpaantunutkaan. Opinnäytetöiden ohjaus ja koulutuksen kehittäminen ja tutkintosaannon parantamisen keinot saavat minut kyllä pysymään hereillä ja ottamaan kantaa. 😉

Se kirja, joka piti lukea loppuun, oli Jeffrey Archerin Kane ja Abel, jonka Juniori antoi Pehtoorille isänpäivälahjaksi. Se on yli 500-sivuinen kirja, josta voisi ehkä käyttää hieman naiivia ”lukuromaani”-nimeä. Se on siitä kummallinen kirja, että Archer on kirjoittanut sen jo 1970-luvulla ja sitten tehnyt siihen ”päivityksen” 30 vuotta myöhemmin. Ensimmäinen versio oli myyntimenestys ja sellaiseksi tämä vol. 2 on kai myös nousemassa. Merkillinen Euroopan ja Amerikan historian läpileikkaus 1900-luvun alusta kylmän sodan vuosiin se on. Amerikkalaisen vapauden ylistyslaulu. Ei niin kovin suuria tunteita tai älyllistä pohdistaa aiheuttanut. Esimerkiksi Kati Tervon ”Sukupuu”, jonka luin tuota ennen, oli paljon koskettavampi, todempi, enempi ”historiallinen romaani”. Mutta yhtä kaikki molemmat on luettu, eikä harmita.

Enpä tänään ole ehtinyt kameran kanssa missään olla, kuvailla, joten laitanpa Pehtoorin eiliseltä menomatkaltaan lähettämiä otoksia…

Niitä näitä Vanhemmuus Yliopistoelämää

Sateenkaarenpää

Enhän mihinkään ennusmerkkeihin juuri usko. Enkä ihan helpolla näe jotain ”merkkejä” tulevasta. Horoskooppeja en lue. Tosin joitakin juttuja toistan rituaalinomaisesti kun on jokin asia mentävä hyvin.

Mutta tänään kyllä tuntui, että nyt oli jotain sanomaa taivaalla. Lähdin töistä vähän vauhdilla jo ennen neljää ja kun astuin parkkipaikan puoleisesta ovesta pihalle, kaartui koko taivaankannen yli sateenkaari. Helmikuuussa puolipallonmuotoinen iso sateenkaari! Norssin alakoululta Norssin yläkoulun urheilukentälle asti.

Ja minulla tietysti kamerassa 35 millinen kiinteäpolttovälinen linssi, mikä merkitsi ettei kaari mahtunut millään yhteen kuvaan.

Ja juuri tänään töistä lähtiessä näkyi sateenkaarenpää, ja toinenkin. Ja se, että ne kaarenpäät olivat kaukana toisistaan, mutta kaari oli kuitenkin ”tukevasti maassa”, ei jättänyt minua kylmäksi. Jos joku olisi nähnyt minut kuvailemassa ja hieman oudosti hymyillen kävelevän autolle, olisi varmaan ajatellut, että nyt ei kaikki ole ihan tavallisesti.

Eikä olekaan.

Kotona piipahdettua, pikaisesti syötyä lähdin tyttären tykö. Katsomaan, mitä pakataan muuttokuormaan? Kaikki pakataan. No ei ihan. Lapsi heitti hyvästit asunnolleen, omalle kodilleen, jossa on asunut syksystä 2009, asunut ainakin ne pätkät, kun ei ole ollut Meksikossa tai Ranskassa. Monta vuotta kuitenkin.

Sitten lähdimme lentokentälle. Karmeassa kelissä, pimeää, märkää, hirmuinen tuuli, mutta ei ahdistava tunnelma. Saattelin lapsen laukkuineen bag droppiin ja ohikin. Halasimme. Enkä melkein yhtään parkunut. Ehei en, oikeasti en. En edes yksin takaisin kotiin ajellessa. Iloa ja valoa, onnea ja kaikkea hyvää toiseen sateenkaarenpäähän toivon.

179

Niitä näitä

Kaipuu hangille

Eilen olin Nallikarissa harjoittelemassa keväthankien kuvausta.

Josko hiihtolomalla (kymppiviikko) mökille pääsis. Kovasti tuo onkin ollut tänään mielessä, sillä Pehtoori ilmoitti sinne huomenna lähtevänsä ja mökkinaapuri/historiankirjoituskumppani kävi tänään duunissa kertomassa lähtevänsä hänkin pohjoiseen (84 v. ja ihan pokkana hurauttelee yksikseen mökille ja takaisin talvikelilläkin) ja säätiedotus lupaa sinne aurinkoa ja pikkupakkasta, ihan unelma rinne- ja hiihtokelejä. Jotta mieluusti minäkin suuntaisin jo nyt kohti Hangasojaa.

Mutta vapaaviikolla (jolloin on kyllä ehkä yksi väikkärin käsikirjoitus arvioitavana ;)) on ehkä suunta etelään: on mahdollisesti tulossa muuttokuorman roudaaminen Helsinkiin. Siitä huolimatta haluaisin myös pohjoiseen. Mutta katsotaanpas nyt.

On nyt niin monta liikkuvaa tekijää, ettei oikein tiedä, mitä ehditään, missä välissä minne ja ketkä …

Työt vain hieman häiritsevät vapaata liikkumista.

Siitäpä tulikin mieleeni … huominen luento olisi vielä täydenneltävä…

Reseptit Ruoka ja viini Vanhemmuus

Pataleipää, kolmiokakkua – läksärit

KAIKKI leipovat pataleipää. Instagramissa ja Facebookissa ja ruokablogeissa on jo kuukausia sitten leivottu pataleipää. Pitihän minunkin sitten. Ohjetta etsiessä kohdalle sattui tämä blogi, josta otin pataleivän ohjeen. Ja tässä suora kopio sieltä

Yksi pataleipä
2 tl suolaa
1 tl kuivahiivaa
7 dl vehnäjauhoja
3½ dl reilusti kädenlämpöistä vettä (n. 42 astetta)
Sekoita kulhossa kuivat aineet ja sekoita nopeasti joukkoon lämmin vesi, älä vaivaa. Peitä kulho tuorekelmulla ja jätä se tekeytymään huoneenlämpöön n. 12-18 tunniksi. Kumoa taikina jauhotetulle pöydälle, taittele nopeasti palloksi (älä vaivaa!) ja jätä leivinliinan alle kohoamaan vielä reiluksi puoleksi tunniksi. Laita kannellinen uunipata (n. 3 litraa) kylmään uuniin ja kuumenna uunia 225 asteessa noin puolisen tuntia. Ota pata pois uunista, nakkaa taikinapallo vuokaan ja paista leipää 30 minuuttia kannella peitettynä. Ota kansi pois padan päältä ja paistaa leipää vielä 15 minuuttia. Tarjoile hieman lämpimänä.

Hyväähän siitä tuli. Oikein hyvää. Ja rapeakuorista. Ja helppohan se on.

Toinen uusi simppeli ohje, jota kokeilin on mustikka – mustikka mikä? — mustikkatahna, mustikkatäyte? Mikähän sen oikea nimi on? No joka tapauksessa innokas ja ymmärtääkseni erinomainen kakkujen tekijä kampaajani, jonka kanssa hyvin usein puhumme paitsi lapsistamme myös kokkaamisesta, kertoi tämän jutun: kattilaan pistetään 600 g puolijäisiä mustikoita, 3/4 dl perunajauhoja ja 3/4 dl sokeria. Sekoitellaan ja annetaan kiehahtaa. ”Ensimmäisen pulpahduksen” jälkeen otetaan pois liedeltä. Se on siinä. Se on hyvää suoraan kattilasta, mukavaa lisuketta viilin päällä, kerrostettuna jätskin kanssa tai kakussa. Piti sitten tehdä kakkupohjat, vatkata kermaa ja rahkaa sokerin kanssa, ja kerrostaa nämä kaikki.

Muutoin menu hyvin meille tyypillinen juhlasafka: lampaanmaitojuusto-tomaatti-paprika-purjo-vihersalaattia paljon, puikulaperunamuusia ja poronpaistikäristystä, homemade puolukkasurvosta.

Ja sitten tyär tarjosi samppanjaa! Sai valmistujaisissaan toissa kesänä sedältään ja tämän vaimolta pullon hienoa Taittingerin sampanjaa ja ilmoitti jo silloin, että ”tämä korkataan sitten kun saan työpaikan”. Mansikanmyyntiä ei laskettu, eikä Meksikoon lähtiessä tainnut tuota muistaa, mutta tänään toi sen meidän kesken jaettavaksi.

Emme pahastuneet. 😉

Strassburg, Meksiko, Meksiko – ja nyt Helsinki. Tyttären läksäreitä taas vietelty. Tällä kertaa, näissä läksäreissä ei juuri mitään surumielistä, päinvastoin. Ilmassa iloa ja odotusta. Uuden lehden kääntämistä.

Enkä minä nyt kuuntele Laura Närhen ”Mä annan sut pois”, en Haloo Helsingin ”Maailman toisella puolen”, en edes J. Karjalaisen ”Hän”, saatikka Maarit Hurmerinnan ”Lainaa vain”, vaan olen vain kovin iloinen, että tämä on nyt näin. Hyvin on.

Valokuvaus

Kuvia lenkiltä ja vuokra-asunnoista

Aamupäivän kierros tavallisesta poikkeavassa järjestyksessä, ja lenkille vasta puolen päivän jälkeen.

Melkoinen tuuli, mutta lenkin loppupuolella alkoi aurinko pilkistellä, heittää varjoja. Lopultakin ihan lussakka keli oli, ihan maaliskuun tuntu. Mutta ei sittenkään kovin kuvauksellista. Ei kimmeltäviä hankia, ei taivaankannen korkeaa kaarta. Kaikki otokset näyttivät kovin pliisuilta. Ja niinpä laitoin kameraan asetukset HDR-kuvia varten. Eiväthän ne todellisilta näytä, mutta on niissä värikylläisyyttä ja särmää.

klikkaile isommiksi.

Eilen ja tänään olen surffaillut aina välillä Helsingin vuokra-asuntosivuilla. Onhan vuokrat ovat ihan hirveitä, vaikka tyär ei mitään luksus-kämppää haluakaan. Kuitenkin ehdottomasti haluaa kantakaupungista, metron tai ratikkalinjan vierestä, ei mistään Keravalta tai Vantaan lähiöistä. Työpaikkansa on niin keskellä kuin oikeastaan voi; Alma Median uusi toimitalo on Elielin aukion vieressä, tai siis radan varressa Sanoma-talon takana, se on niitä uusia toimistotaloja. Mutta on kyllä mielenkiintoista katsella kuvia huusholleista ja sisustuksista… Yksiöt ja kaksiot voivat olla käsittämättömän täynnä tavaraa!

Kolmestaankin sitten etsittiin .. tyär kun kävi iltapäivällä syömässä (Stockan sitruuna-lammas-tuoremakkarat ovat hyviä, samoin tarjouksessa ollut lampaanmaitojuusto, jonka siivutin, käytin pannun kautta ennen kuin valelin hunajalla ja laitoin salaattiin pihvitomattien päälle) ja kertomassa parin viikon työnhakuturneensa vaiheista ja uudesta duunistaan.

Ja nyt lähden tekemään pataleipätaikinan. Huomenna kerron — jos onnistui. Huomenna paljon muutakin uutta kokeilussa.

Vanhemmuus

Vanhempana

Nukuin päiväunet. Olivat tarpeen. On ollut taas sellainen 5 x 5 viikko. Joka aamu olen herännyt viideltä, ja vasta tänään aamulla autolle kävellessä näin: liki täysikuu. Mutta ihan riittävästi olen kuitenkin nukkunut, jotta kaikenmoista liki farssiksi yltävää olen ehtinyt työviikon aikana kokea. Ja tänään olin liki ainut töissä: hiljaista ja aikaansaapaa.

Ensimmäinen helmikuun viikko on siis nyt ”ryssitty”.

On kaksi kuukautta siitä kun Esikoinen palasi Meksikosta. Kolme viikkoa noista kahdesta kuukaudesta tyär on ollut Tampereella ja Helsingissä työnhakureissulla.

Ja nyt kun tänään palasi Ouluun, yritän järjestää yhteistä safkaa, eivät nämä kaksi (kuvassa yllä) löydä viikonlopustaan sopivaa välämää tulla yhtäaikaa kotikotiin syömään.Tulihan tämä erityinen yhdessä syömisen tarve, juhlan aihe, hieman yhtäkkiä, mutta kuitenkin molemmat sitä haluavat. Ja Miniäkin. Ja me Pehtoorin kanssa tietysti.

Mutta kun tyttärellä olisi paljon muitakin tapaamisia – ennen kuin taas lähtee.

Niinhän siinä sitten kävi, että tytär työpaikan sai! Ei ihan ilman jännitystä, monenlaista tekemistä, kahdeksan tunnin(!) soveltuvuuskoetta tulokseen päässyt, mutta niin vain paikan sai. Ja lopulta sitten oli jopa valinnan varaa. Ja valitsi sitten sen, jota itse eniten halusi: Kauppalehden digi-markkinointitiimissä aloittaa reilun viikon päästä.

Ja ennen kuin lähtee, ennen kuin muuttaa Helsinkiin, olisi toive viettää ilta yhdessä ruoan äärellä. Ja tavoitteeseen pääsemiseksi minä tässä jatkan koordinointia.

Olenhan niin iloinen tyttären puolesta, ylpeä toki, eikä vähäisin ilon aihe ole se, että työpaikka on Suomessa.

Yliopistoelämää

Puhumisen ajoittamisen tärkeydestä

Aloitin työpäivän soittamalla tarkoittamani henkilön veljelle. Tarkoittamani henkilö työskentelee yliopistolla, ja olin saanut eilen hänen numeronsa, ja minulle vielä erikseen sanottiin, että kyllä se T. tulee aina aikaisin, saat varmasti hänet kiinni ja ”ihan rauhassa voit soittaa heti aamusta”. Itsekin olen vuosien aikana nähnyt ja oppinut, että T. tulee aikaisin – meillä kun on autopaikat samassa rivissä, ja hänen autonsa on usein parkkipaikan ainoa silloin kun tulen. Joten en empinyt heti seitsemän jälkeen kilauttaa, koskapa tarvitsin apuaan heti kahdeksalta. Herätin veljensä. Veli ei ole aamuvirkku. Hän kertoi sen puhelimessa. Ei hän niin kovin vihainen ollut. Sanoin olevani pahoillani. Ei se paljon auttanut.

Kahdeksan jälkeen, kun olin saanut myös tarkoittamani T:n kanssa asiat hoidetuksi, minulla oli suoritettavana yksi pieni työtehtävä yhden toisen yliopistolaisen kanssa, ja hän on aika uusi meillä, emme ole juuri tutustuneet aiemmin. Huomasin taas kerran puhuvani liikaa. Mutta se auttoi. Tutustuimme.

Loppupäivän ohjelma meni ”Avoin ovi” -päivän merkeissä. Olin ilmoittanut, että tänään olen vain ja ainoastaan opintojen (ja opinnäytetöiden) ohjausasioissa paikalla. Olipa avoin päivä. Tänään en puhunut ohi. Ehkä se johtui siitä, että odotin kysymyksiä ennen kuin vastasin. En selittänyt omiani kuvitellen, että ne olisivat niitä asioita, joita opiskelijat haluaisivat kuulla. Koko päivä ja melkein parikymmentä kävijää/soittajaa meni ja kävi. Jäi hyvä mieli.

Töistä suoraan Caritakseen. En paljon puhunut. Yritin olla avuksi. Ajoitus on joskus mennyt huonomminkin.

Kun iltasella ruokapöytään Pehtoorin kanssa pääsimme, oli mukavaa puhuttavaa niin paljon, että erinomaisen hyvä broileripata jäi vaille huomiota. Ehkä ohje palautuu joku päivä. Yritän.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Eri puhetta

Huomaan että heti kun ollaan helmikuussa, minun kuvaukseni siirtyy sisätiloihin, ainakin aika paljolti. Tulppaaneja ja työpöytiä ovat aiempienkin helmikuitteni postaukset vuodesta toiseen pullollaan. Ja kuinkas ollakkaan tänäänkin sitten piti pikku kopperoni kuvata.

Enpä tuolta aamuseitsemän jälkeen juuri poistunut kuin vessaan ja kahville. Humahtihan se aika taas.

Tässä on viime aikoina useasti tullut sellainen kokemus, että emme opiskelijoiden kanssa enää kohtaa. Emme kohtaa ajatuksellisesti. Meidän käsityksemme maailmasta, elämästä, opiskelusta, työstä eivät ole samassa linjassa. Tai siis että minä näen asiat liian suoraviivaisesti. Nuoret eivät ajattele kovinkaan lineaarisesti juttuja, heille ne eivät mene vasemmalta oikealle, alhaalta ylös, tai ylipäätään ne eivät välttämättä ´mene´ mitenkään, ne ´ovat´.

En osaa edes piirtää mitä tarkoitan. Mutta on kyse siitä, että puhun ohi. En osaa (enää?) opiskelijapuhetta, ja samaistuminen on vaikeaa. Tai yksinkertaisesti meidän maailmamme ovat niin erilaisia, että käsitteet tarkoittavat meille eri asioita. Muutaman kollegan kanssa olemme tästä puhuneet, – ikäiseni ymmärsi heti mitä tarkoitan, ja sitten toinen vuosikymmeniä minua nuorempi naurahti asiaa selittäessäni, ja sanoi: ”Tiedätkös, tuota kutsutaan sukupolvien väliseksi eroksi.”

Ajatus siitä, että tiettyä asiaa seuraa toinen tietyn lainalaisuuden mukaan, ajatus siitä, että tietoa pyritään kumuloimaan, ajatus siitä, että asioilla ei niin vain ole tapana järjestyä, jollei niiden järjestymiseksi tehdä jotakin, ajatus siitä, että elämässä kaikki ei todellakaan aina mene helposti ja mukavasti, ja kaiken huipuksi ajatus siitä, että asioiden ylipäätään pitäisi edetä, ovat monille nuorille aika lailla vieraita.

Mutta olisiko tässä jo avain ymmärtämiseen? Siis siinä, että tajuan ja tunnenkin, että puhun ohi?

Ja toki on vielä paljon niitä, joiden kanssa puhumme ihan samaa kieltä.

Niitä näitä

Pieni juttu vain

Nyt on vaan niin väsy. Eikä ajatus enää kulje.

Töiden ja iltakokouksen jälkeen, olen tovin lukenut, vähän huomisia powerpointteja valmistellut, ja sitten opin uuden jutun!

Tuossa yläkuvassa oleva tuore appelsiinimehu-pirtelö on ”syvätty”. Siis kohde irrotettu taustastaan. Osaan tehdä tuon jutun Photoshopilla (täällä joskus tehtyjä aika hyviä harjoituksiakin… ) Mutta nyt löysin PowerPointista maailman nopeimman tavan tehdä tuommoisia. Kerron joku päivä. Nyt on vaan niin väsy…

Historiaa Oulu

Pokkitörmän historiasirpaleita

Tänään on 25 vuotta siitä kun sain virkanimityksen Oulun yliopistoon. Sitä ennen olin ollut siellä jo monta vuotta töissä.

Kun minä nyt tänään taas vähän menneessä pyörin, sekä omassa elämässäni että töissä, niin tähän ”Lyhyt oppimäärä Pokkitörmän ja lähitienoon historiasta”.

Tulva Oulun torilla 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.

klikkaamalla kuvat suurenevat

Ja sama maisema eilen.

En ole koskaan pitänyt ”Vaakunan” (nyk. Radisson Sas) rakentamista tuolle paikalle kovin onnistuneena ratkaisuna.

Toinenkin ennen – nyt -kuvapari eilisen Pokkisella kameran kanssa kulkemisen jälkeen.

Parhaillaan isossa julkisivuremontissa olevan Kolmio-talon (vas.) paikalla

oli 1800-luvulla tuollainen puinen talo, josta en kyllä tähän hätään tiedä mitään…

Oulu oli tuolloin vielä selvästi merellinen kaupunki.

Nyt kun talvisodan Ouluun kohdistuneista pommituksista on liki tarkalleen (21.1.1940 viimeinen kolmesta isommasta) 75 vuotta ja kun Laura joku viikko sitten tuolla kommentissa kertoi, että ”Muistan, että tehtiin yläkoulussa kiertoajelu/-kävely Oulussa. Siitä retkestä muistan vain pommitusten jäljet jonkun rakennuksen kivijalassa.” niin piti sitten eilen käydä ne jäljet kuvaamassa. Lyseon voimistelusalin kivijalassahan ne pommin sirpaleiden jäljet on.

Tuosta samaisesta paikasta Franzenin talon pommisuojaan juoksemaan lähtenyt tanskalainen vapaaehtoinen sotilas haavoittui, ja kuoli muutamaa päivää myöhemmin.

Tammikuun viimeisen pommituspäivän tuhot kaupungissa olivat aineellisesti aika isot (mm. Ainolan kauniin kansallisromanttisen kirjastorakennuksen palo), mutta Mathias oli ainoa kuolonuhri.

Lopuksi vielä Oulun linnan raunioille 1890-luvulla rakennettu Merikoulun tähtitorni,
ja siinä nykyisin toimiva kahvila: ”ei ole talvikunnossapitoa”.

Varsinainen Merikoulu oli siinä, missä tuo ylläoleva Lyseon voimistelusali nyt on.

Sota-aikana siellä oli Lotta-kahvila.

10915255_797131030354196_232929144823954158_n

Niitä näitä Oulu Ruoka ja viini Valokuvaus

Laskiaiswhoopie

Pullaa piti leipomani tänään. En leiponut pullaa. Mutta jotain helmikuista halusin silti jälkkäriksi tehdä. Joku pieni talviherkku? Laskiaispullien päivitys? Uusi laskiaisherkku? Pieni talvihyvä. Whoopie marsipaanitäytteellä? Siinä se on!

Laskiaiswhoopiet

4½ dl vehnäjauhoja
1 tl ruokasoodaa
1 tl suolaa
120 g voita
1,5 – 2 dl hienoa sokeria
1 muna
1½ dl turkkilaista jukurttia

Täyte:

Vihreää marsipaania, kirsikkahilloa tai lemon curdia
Tömäkäksi vispattua Luomu Vispikermaa

Laita uuni lämpiämään (180 C).
Vaahdota pehmeä voi ja sokeri. Lisää muna.
Sekoita kuivat aineet keskenään, ja lisää ne sekä jukurtti vuorotellen taikinaan.
Pursottele pellille halkaisijaltaan kolmen sentin nokareita,
ja paista vaaleanruskeiksi (noin 12 minuuttia).
Jäähdytä ja kokoa.

Leikkaa marsipaanista viipaleita, ja täytä whoopiet niillä (tai hillolla tai lemon curdilla) ja kiinteäksi vatkatulla, vaniljasokerilla (1 tl) maustetulla, vispikermalla.

Meillä kaikki kolme täytevaihtoehtoa saivat kaikilta maistajilta puoltoääniä. Itse pidin marsipaaniversiosta eniten. Italialaisille ja jenkeille ja pikkulapsille maistuisi varmaan Nutella-täyte ylitse muiden.

Paljon muuta mainitsemisen arvoista tänään ei ole tullut tehdyksikään. En voi väittää, että olisin nauttinut lenkillä olosta. Pyrytti, tuuli ja tuiskusi, jalkakäytävät nietoksien peittäminä. Kovin musta-valkoisia, merkillisesti graafisia ovat tämän päivän kuvaotokseni. Kuvausiloa heikensi havainto, että eilisen kaatumisäksidentin jäljiltä vakio-zoom-linssini oli sittenkin hieman vaurioitunut. Se lonksuu. Ihan kuten vielä pääni, niskani, ja kaulanikin! Miten kaula voi tulla niin kipeäksi jos jymähtää suorilta jaloilta selälleen!

Lenkille lähdin kaupungille, – ajatuksena oli kuvailla jotain sää-maisemakuvia.

Mutta ”ei-niin-mukavassa-kelissä” jämähdin näille vakioreiteille.

Martti on ihan sen näköinen, että lumi lämmittää.

Laaniskassa lumesta kauniit kehykset.

Oulu Valokuvaus

Erilainen lauantai

Merkillinen päivä.

Ettekä usko, mutta taas olen ollut lintukuvaamassa!

Näiden tilhien kuvaaminen oli koitua kohtalokkaaksi: otin ja liukastuin oikein todella pahasti, ja ”vedin lipat”. Ilman Icebugeja olin liikkeellä. Kun ei muka pitänyt olla liukasta. Ja olin lähtenyt liikkeelle ajatuksena käydä ennen kuvaus/ulkoilu/lenkkeilysessiota kaupassa ja äidin luona, joten ajattelin, että sisätiloissa (vaikka sitten vain kaupassa ja kerrostalon käytävillä) ikävästi napsuvat nastakengät jätän kotiin. Ja sitten tietysti se yksi kohta Intiön kävelyreitin varrella oli liukas. Ihan hiton liukas. Vieläkin särkee päätä, vaikka olen jo ollut erinomaisella päivällisellä ja viiniäkin nauttinut.

Harvoin opettajaa kutsutaan kenenkään opiskelijan kotiin syömään. Minut oli väitösohjattava vaimonsa kanssa kutsunut. Jo ele on hieno, ja hirvivorschmack ei hevin unohdu. Opin paljon uutta.

Ja oli todella mukava istua valmiiseen pöytään, olla ihan vain vastaanottavana puolena. Ja onneksi oli nälkä. Pari tuntinen kameran kanssa ulkona oli taas hoidellut tämän asian kuntoon…

Lähettäisiköhän tuon kuvan YLEN sääkuviin?

Puistonpenkki.

Minun hautausmaa-kirjani talvikuvasetti täydentyi olennaisesti.

Satumetsältä näyttää.

Kahta kuormaa, marjoja ja lunta, pihlajat ei kanna —

niinhän sitä väitetään… Mutta kyllä kantaa. Ainakin tänä lumisena talvena.

Niitä näitä Ruoka ja viini Yliopistoelämää

Rauhallisen työpäivän jälkeen erikoisillalliselle

Jäätyneessä räntäsolskeessa, punaisissa liikennevaloissa kuuntelen Ed Sheeranin ”Thinking Out Loud” -biisiä ja hämmästyn, kun huomaan, että lumipenkat todella yltävät auton ikkunoiden alareunaan asti. Todellakin hanget, korkeat nietokset. Hanget ovat vielä valkoisia, maisema kaupungissakin kuin Muumilaakson talvessa, tai Hangasojalla. Pehmeitä, pulleita kinoksia.

Työpaikan isolla parkkipaikalla mietin, että taaskin olisi mieluisampaa lähteä kuvailemaan, olemaan ulkona, kuin mennä sisälle työhuoneen uumeniin. Näin siitäkin huolimatta, ettei tälle päivälle mitään erityistä, hankalaa, töisevää juttua ollutkaan tiedossa.Kiltisti nousin kolmanteen kerrokseen, hiljaisen, aution käytävän varren työhuoneeseen menin. Tulihan niitä muitakin, mutta aika levollisesti pakertelin hommia menemään, rauhallinen päivä oli. Olisi yliopistolla ollut kaikki puoluejohtajatkin arvopalaverissa keskustelemassa, mutta enpä minä moiseen lähtenyt kuuntelemaan. Ihan oman oppiaineen ”arvopalaveria” maanantaille järkkäilin. Uusien ihmisten ja uusien opetussuunnitelmien ja uusien tavoitteiden ja uusien tulosperusteiden vuoksi on reivattava myös arviointiperusteita, ohjeistusta ja määriteltävä vaadittava taso. Sitäpä sitten yritämme maanantaina keskustella tiettäväksi.

Nyt suurin ongelma, mitä laittaisi päälleen. On nimittäin sattunut sellainen tapaturma, että meidät on vahingossa, tahtomattamme ilmoitettu, ”Sisälmysiltaan”. Yksi tutuntuttumme järjestää silloin tällöin yhteisillallisia, joilla on jokin tavallisuudesta poikkeava ruokateema. Olimme pari vuotta sitten ”Äyriäisillassa”. Ja hieno ilta olikin. Nytkin tämäniltainen houkutti, mutta kun minulla on huomenillaksikin kutsu illalliselle, ja muutoinkin olemme vähän koettaneet pitäytyä kaikista kesteistä näin tammi-helmikuussa, niin oltiin päätetty ettei mennä. Mutta kun sellaista ei järjestävä osapuoli ollut osannut ollenkaan ottaa vakavissaan, ettemme tulisi, niin olemme ilmoittautuneiden listalla. Ja kun arvelen ja tiedän, ettei tällaisen erikoisillallisen ennakkotilauksia niin vain kuluitta peruta, päätimme uhrautua, ja lähteä sittenkin. Eikä taida nyt iso uhraus olla. Menu ainakin vaikuttaa erinomaisen mielenkiintoiselta ja ennakkoluulottomalta.

Alkuun pieniä maistelupaloja

Muikunmätiä ja pikkublini, smetana ja sipuli
Lintuterriini
Vasikan kateenkorva friteerattuna
Karitsansydäntä
Vasikan poskea

Pääruokana
Samppanjamunuaisia (lampaasta)
Vasikanmaksaa
Fenkolirisotto

Jälkihyvä
Limepannacotta, kookoskastike ja kaurasuklaapitsi

Otan kameran mukaan. Jollen jo illallisen jälkeen niin huomenissa liittelen mukaan kuvat ja kommentit.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Lauantaiaamu klo 8.00

Ihan ensimmäiseksi saimme pienet ankanmaksaleipäset kuohuviinin kera – hienostunut tervehdys keittiöstä. Ja sitten pikkublini, joka oli tämän kauden paras.

Kuten kuvasta näkyy annoskuvat on on otettu kännykkäkameralla. Pikku Makella ( = digipokkarilla) en osaa vieläkään ottaa kunnollisia lähikuvia. Mutta ruoka? Vasemmalla ylhäällä on karitsansydäntä, joka on yllättävän paljon pihvin makoista. Lihashan se sydän on kuten pöytäseurana ollut biologiystävä kertoi. Että se sitten siitä romantiikasta, joka sydämeen liitetään. 😉 Sen alapuolella frittikateenkorva. En ole ennenkään ymmärtänyt kateenkorvan päälle, eikä käsitys muuttunut. En vieläkään ymmärrä, mikä siitä tekee niin suuressa maineessa olevan herkun. Etualalla vasikanposkea, joka oli erinomaista ja oikealla kahden linnun terriini; sisällä metsäkyyhkyfile ja sitä kiersi peltopyy. Terriini olisi vaatinut ehkä kastiketilkan tai pienen hillokenokareen; vähän makea karpalo olisi minusta voinut mehevöittää.

Toisin kuin yleensä pidin pääruoasta enemmän kuin alkupaloista. Lampaanmunuaiset olivat saaneet konjakkiliekityksen. Ja ne olivat kyllä tavattoman hyviä. Maksan ystävänä syön usein ravintolassa maksaa; vaikka tämä oli paistettu hieman roseeta tummemmaksi, oli se mureaa ja makoisaa. Porkkanoista pidän aina, jollei niitä ole ylikeitetty, näitä ei oltu. Ja takana näkyvä fenkolirisotto oli taivaallista. Juuri oikean kypsää, olematta puuroa.

Pannacotta on joskus sellaista lirua, useimmiten vähän hengetöntä, mutta tässä oli ”oikea tytinä” kuten pöytäseurueen sattuvasanaisin sitä luonnehti.

Kaikkinensa mukava illallinen. Puhetta ja pulputusta riitti. Uusiin ihmisiinkin tuli tutustuttua, ja lopuksi vanhojen tuttujen, viinikerhoystävän ja vaimonsa, kanssa lähdimme vielä ”yhille” = juomaan neljästään pullollisen amaronea viinibaari Voxiin. Olipa mukava istua, jutella, leppoisaa seuraa, – viikonlopun tuntu.

Niitä näitä

Leffassa

Miepä kävin elokuvissa. Tuosta vaan keksin ruoan jälkeen lähtä leffaan. Pehtoori ei jaksanu, halunnu. Menin yksin. Ei siellä montaa ollut. Ostin irtokarkkejaki. Stariin menin; se on mukava, perheyritys, leppoisa, familiääri, ei Finnkinon särmää eikä suuruutta, mikä on hyvä asia. Star on lähellä, kymmenen minsaa meiltä. Tosin tiet ihan luokattoman huonossa ja vaarallisessa kunnossa. Eihän se leffa nyt suuria tunteita herättävä ollut, eikä pitkäksi aikaa mieleen jäävä. Olihan lämminhenkinen kesäkuva. Harmiton. Välillä turhaa kohellusta, välillä kelpo dialogia. Johanna Vuoksenmaan ”Viikossa aikuiseksi” se siis oli.

Olinpahan pari tuntia pois koneelta, ajattelematta mitään. Vastasi tarkoitustaan.

Ja nyt sitten täällä powerpointtisetti odottaakin työstäjäänsä. Enpä taida viihtiä enää. Ehdinpä huomennakin. Tai jollen ehdi, niin sitten en.

Aika rehvakkaana olen. 🙂 ♪ ♪ ♪ ♫ ♫ ♪

Historiaa Yliopistoelämää

Paikallishistorioista vielä

Jos viikossa tulee tusinan verran vastauksia kommenttilaatikkoon, voisin arpoa tuolta varastosta sen viimeisen seinäkalenterin, joka on jakamatta ja jossa on ottamiani kuvia Oulusta.

Näinhän minä tuon ”Oman kunnan historian” -postauksessa lupasin. No ei tullut kuin viisi vastausta. Niistä kiitän kauniisti, ja niistä sain hyvää tietoakin. Ehkäpä siis vielä jemmaan kalenteria, ja järjestän piakkoin jonkin uuden kyselyn, veikkauksen tai arvonnan jossa se sitten on palkintona.

Mutta palaanpa noihin kommentteihin:

Kaakkuri kirjoitti, ”koulun vieressä asui innokas kotiseutuharrastaja, joka kävi kertomassa koululaisille paitsi oman kylämme historiasta, mutta myös entisajan elämästä ylipäätään” – tällaista minusta voisi käyttää enemmänkin. Miksei kouluun ala-asteelle tai yläkouluun pyydetä useamminkin ”eläviä esimerkkejä” historiasta, miksei hyödynnetä muistitietoa. Tai miksei oman paikkakunnan tapahtumien kautta avata Suomen tai maailmanhistorian tapahtumia laajemminkin. Liki joka kylässä, pitäjässä tai kaupungissa on jonkun paikallisen merkkimiehen patsas: eikö kotiseudun oman suurmiehen tai elinkeinoista kertovan teoksen kautta voitaisi – vaikka opetussuunnilman puitteissakin – tehdä historiaa läheisemmäksi ja siten ehkä kiinnostavammaksi?

Koivun vastaus oli minulle melkein odotettu: kouluopetuksessa ”puunilaissodat jäivät nimenä mieleen”. Kertoo hyvin paikallishistorian opetuksesta koululaitoksessa, varsinkin jokunen vuosikymmen sitten. 😉

Katri H:n – liki ammattimainen analyysi 😉 – oman kotiseudun paikallishistorioista on minulle hyödyksi luennonpidossa. Erityisesti pidin luennehdinnasta: ”Ne ovat myös positiivisia, ”maksaja on oikeutettu edustavaan muotokuvaan” -tyyppisiä teoksia.” Tuo on niin totta: useat paikallishistoriat on joskus kirjoitettu siten, että jää vaikutelma, että ”sen lauluja laulat, kenen leipää syöt”. Paikallishistorioista (tai yritys- tai vaikka urheiluseurahistorioista) toisaalta toivoisikin, että ne olisivat sellaisia kuten Katri H. kirjoittaa: ”Ne antavat ylivieskalaisille paikallistuntemusta, muokkaavat identiteettiä ja luovat tunteen yhteisestä menneisyydestä.” Antaisivat varmasti vielä enemmän kun niistä tehtäisiin elämänmakuisia, ihmisläheisiä ja niistä olisi tieto ihmisillä.

Sadulle kiitos Kouvolan tilanteen kertomisesta. Siellä tuo historiaharrastuneisuus kuulostaa hyvin samankaltaiselta kuin Rovaniemellä on, tai ainakin on ollut.

Se että Haukiputaalta käytiin Oulussa ”historiallisella” kävelyllä, kuten Laura kertoi, on minusta oivallinen tapa, miten historiaa voisi tehdä tiettäväksi. Ja se tuo mieleen, mitä meidän (Pehtoorin ja minun) italian kielen opettaja Kansalaisopiston iltatunneilla jokunen vuosi sitten kertoi, kun kyselin, miten Italiassa opetetaan historiaa. Ensinnäkin siellä kouluopetus keskittyy Italian (ja antiikin Rooman) historiaan. Euroopan historia nähdään antiikin, renessanssin ja nationalistisen Italian kautta. Ja sitten tämä nuori italiatar kertoi, että tavallista oli, että historian tunneilla mentiin ulos kiertämään. Katsomaan niin kuin nyt vaikka sitä missä Gaius Julius Caesar piti Forum Romaniumilla puheitaan tai sitä missä Garibaldi ja paavin joukot taistelivat. Rooma on historia.

Historiikki vai historia? Näiden käsitteiden ero ei ole kovin yleisesti hahmotettu, mutta akateemisessa maailmassa niillä on vissi ero. Historiikiksi nimitetään usein aika suppeaa, tapahtumat ja päivämäärät kronologisessa järjestyksessä luettelevaa tai kertovaa esitystä. Se voi perustua alkuperäisiin asiakirjoihin, mutta tutkimuksellisuus, kontekstualisointi on usein kovin vähäistä. Katri H:ta lainaten historiikeistä voisi todeta, että ”Ne ovat ”totta”, niissä on lähdeluettelo, mutta niitä ei ole nootitettu. – – analyysi ja keskustelu aiemman tutkimuskirjallisuuden kanssa on vähäistä.” Historia taas on (yleensä ammattilaisen) tekemä, lähdeviittein, historiantutkimuksen metodein tehty analyysi. Useimmat kaupunki- ja kuntahistoriat ovat juuri historioita.

Nyt paikallishistoriallinen paatokseni tässä blogissa tokenee toviksi.

Niitä näitä

Ei väkisin

Tiedättekös, historioitsija on ihan itse, isompia tutkimatta ja teoretisoimatta hoksannu, että kaikki muuttuu! Ja moni muuttuu hyväksi, – moni ei todellakaan.

Nyt on vähän vaikea päivä ollut. Ehkä huomaattekin. En oikein jaksaisi sulattaa kaikkea, joten käännänpä katseeni ja ajatukseni hyvään.

– Lunta. Sitä on ja se on valkoista, puhdasta ja kaunista. – Mutta tarviiko sitäkään sentään NOIN paljoa olla!

– Tein erinomaista pastaa: sitruunapastaa. Uudesta sitruunavoista. – Mutta otinko kuvia ruoasta? Kirjasinko ylös mitä kastikkeeseen laitoin? No EN.

– Pastan lisäksi muutakin herkkua ruoalla: Ben & Jerryn Frozen yogurttia jälkkäriksi. Tiistaina. 😉 – Ihan niin kuin ei muutenkin olisi turhaa tullut syödyksi viime aikoina.

– Työpaikalla ilmastointiremontti on siirtynyt toiseen tiedekuntaan, ja meteli ja häiriö on meidän käytävältä ohi. – Ja kaikesta remontointipölystä johtuen (?) allergia pahempi kuin yhtenäkään talvena aiemmin. Minä vain niiskutan. Ja silmät kirvelee. Ja niiskutan.

– Luento meni hyvin. – Mutta siellä oli opiskelijakato? Ainakin neljännes oli pois. Miksi?

– Sain vihdoin tietää ja sain neuvot, miten yksi tietojärjestelmäongelma, joka on minulla kauan ollut tulppana muutamien asioiden hoitamiselle, hoidetaan. – Mutta en silti saanut sitä toimimaan!

Ei tämäkään nyt oikein toimi. Valitan, … palaan huomenissa paremmalla tuulella… Tämä mielensäpahoittajan roolikaan ei nyt ole oikein kunnossa, eikä tarpeeksi sarkastinen. Tämäkään ei siis mene kuten Strömsössä…

Niitä näitä

Työnhakua seuratessa

On kuulkaa työnhakuprosessit aika mielettömän rankkoja. Tässä on nyt joulu-tammikuu seurattu kun tytär on Meksikosta palattuaan hakenut duunia. Jo Meksikossa ollessaan lähetteli muutamiin yrityksiin cv:nsä ja motivaatiokirjeen ja/tai selonteon omasta osaamisestaan. Muutama yhteydenotto tuli jo Meksikoon, yksi skype-haastattelukin hoitui sieltä käsin, minkä jälkeen firmasta halusivat live-haastattelun kun tyär kotimatkalla pysähtyi Helsinkiin pariksi päiväksi. Samaan saumaan tuli yksi toinenkin haastattelu-juttu, – sekin silloin joulukuun alussa Helsingissä. Ja taisi olla kolmaskin. Siis ihan erilaista kysyntää kuin ennen Meksikossa hankittua reilun vuoden työkokemusta.

Joulun alla tuli useammastakin paikasta ilmoitus ”onneksi olkoon, olet päässyt jatkoon” ja sitten tehtäviä, skype- ja puhelinhaastatteluja. Yksikin Skype-haastattelu kesti tunnin ja kakskymmentä minuuttia kun kaksi rekrytointi-ihmi Amaryllis-2 stä haastatteli, tai oikeammin ”grillasi, eikä paljo hymyilty”. Tämän jälkeen kauppatieteen maisterimme eteni vielä tehtävä-vaiheeseen, ja sitten oli vielä jokunen puhelukin, kunnes aika loppumetreillä tipahti pois skabasta.

Ennen joulua ainakin kahteen paikkaan piti tehdä itsestä kolmen minuutin videoklipit suomeksi ja in english ja osoittaa olevansa on-line-markkinoinnin ammattilainen. Ja toiseen näistä piti tehdä vielä – viikonlopun opiskelemisen ja työstämisen vaatinut – ko. softafirman markkinointi- ja myyntipowerpoint-setti, joka oli kohdistettava yhdelle tietylle, isolle, globaalille firmalle. Siis ota ensin selvää softafirman tuotteet, sitten sen asiakasfirman tarpeet ja myy heille tuote. Kaksi kellonympäri-päivää esikoinen teki tuota projektia, mikä ei sitten ollut kuitenkaan riittävän vakuuttavaa jälkeä työpaikan saamiseksi. Noh, softafirma sai kuitenkin (ilmaiseksi!) yhden myyntisetin.

Tytär ei ole tyytynyt hakemaan vain paikkoihin, jotka ovat avoinna, vaan lähettänyt työtarjouksia ja hakemuksia firmoihin, joiden on arvellut tarvitsevan kaltaistaan on-line markkinoinnin ammattilaista. Enin osa hakuprosessin kohteena olevista firmoista on Helsingissä, Tampereella muutama ja Oulussa yksi. Ihan täyspäiväistä puuhaa on koko tammikuun ollut tuo työnhaku. Hyvää palautetta ja erinomaista kokemusta on tähän mennessä tullut, eikä kaikista ole vielä tullut mitään päätöstä.

Ja tällä viikolla on sitten taas haastatteluja etelässä. Eilen tytär ajoi Tampereelle, ja tänään aamulla yhdeksältä alkoi ryhmähaastattelu, jonka jälkeen puolelta päivin tuli tekstari:

”Noni, ensimmäinen haastattelu-urakka takana. Kulku oli tämä: 1. 1h 15 min yritys- ja työntekijäesittelyä. 2. tauko ja juttelua/kysymyksiä 3. Mieti 1 minuutti miten esittelet itsesi ja suurimman elämäsi suorituksen/onnistumisen tunteen. Esittele nämä 3 minuutissa muiden edessä. 4. Ryhmätehtävä: 4 hengen porukoissa mieti miten 4 yrityksen eri päättäjää voi hyödyntää meidän tuotetta. Esitelkää se 3 minuutissa. 5. Mieti puoli minuuttia miten myyt minuutissa jonku intohimon aiheesi muille. Pidä minuutin sales pitch siitä. Niin ja mieti puoli minuuttia kenet haastattelukavereistasi valitsisit pomoksi ja miksi?”

Tuohon paikkaan oli tullut 75 hakemusta, joista 26 kelpuutettiin puhelinhaastatteluun ja niistä 16 tuohon tämänaamuiseen ryhmähaastatteluun. Tunti sen jälkeen ilmoitettiin, miten kävi. Jos pääsi jatkoon niin ”Iltapäivällä tai illalla on sit yksilöhaastattelut”. Tytär ei päässyt. Huomenna on Tampereella vielä toinen tavallisempi haastattelu, ja sitten loppuviikosta Hesassa pari.

Eikä tässä voi muuta kuin luottaa ja kannustaa. Ja ajatella, että minusta ei ikinä olisi ollut tuollaiseen…

Niitä näitä Ruoka ja viini

Bliniviini ja muuta maistuvaa

Tammi- ja helmikuu ovat blinien aikaa. Miksikö? Niiden ”historiallisesta syystä” olen joskus kirjoittanut Kalevaan kolumninkin. Ohjeita niiden tekemiseen on ollut täällä blogissani useamminkin kerran. Erilaisia. Eilisiä blinikestejä varten olin valinnut sen perinteisimmän, yön yli kuplimista vaativan. Lopultakin ehkä parhaan. Ainakin meillä kokeilluista paras. KLIKS

Vielä kun eilinen paistajapoppoo olisi ollut vähän rauhallisempi, niin olisimme saaneet täydellisiä, nyt vain erinomaisen hyviä. 😉 Pojan kanssa kimpassa paistelimme, – kaksi säheltäjää, tulos sen mukainen. Mutta ei porukka valittanut. Isosta taikinasta paistellut humahtivat kaikki. Enempikin olisi ehkä mennyt. Paistamisen onnistumisessa, siinä, ettei rasva maistu, eikä roisku, olennaista on kirkastettu voi eli ghee.

Kuvassa näkyy, kuinka sakka on valunut lasin pohjalle, ja juuri sitä ei käytetä. Ghee eli kirkastettu voi (Valion sivulla ohje) on oivallista myös kun paistaa kuhaa tai muuta kalaa.

Meillä siis oli tuota voita. Blinit hyviä, melkein loppuivat kesken, mutta onneksi oli ”vararavintona” rosamunda-uuniperunoita, joille blinilisukkeet sopivat tavattoman hyvin.

Lisukkeena tietysti perinteiset roscoff-sipulihakkelus, vatkattu smetana ja siianmäti, sekä Myrttisen kurkut ja hunaja. Usein on ollut sienisalaattia, mutta tänä talvena viimeiset suolasienet söimme jouluna. Savuporolastujakin on joskus ollut. Vuorotellen-kirjassa tammikuun kohdalla on hyvä poromoussen ohjekin, mutta nyt tein uudenlaisen, ehkäpä entistä paremman.

Poromousse blineille tai uuniperunoille

100 g savuporolastuja
1 dl ranskankermaa
2 rkl ruohosipuli-Viola (tms)-tuorejuustoa
loraus kermaa
1 rkl silputtua persiljaa
parin sentin pätkä pieneksi silputtua purjoa
2 rkl puolukoita
mustapippuria

Sekoita aineet keskenään ja anna tekeytyä tovi jääkaapissa.

Onhan niitä ehkä helpompiakin herkkuja, mutta tiedä häntä, onko sydäntalvella parempia… Meidän nuori (12 v.) vieraskin, ennen blinejä syömätön, tykkäsi. 😉

No sitten: mitä blinien kanssa juodaan? Vettä tietysti. Mutta blinit taitavat olla viinillisesti yhtä vaikea kuin parsa. Vuosia, vuosia sitten olimme Pehtoorin kanssa Stockan Alkossa ja päätimme (vastoin tapojamme) lähestyä henkilökuntaa kysyen neuvoa ”Mikähän olisi hyvä viini blineille?” – Myyjä katsoi meitä hieman oudoksuen ja kysyi ”Mitä ne blinit olikaan?”

Noh, olemme tehneet jos jonkinlaisia kokeiluja, viinikerhon kanssa päätyneet siihen, että samppanja on paras, mutta jos haluaa jotain edullisempaa ja ihan hyvää, niin eilen testaamamme, jonkun lehden (Hesari?, Viini-lehti?) viini-ruoka-arviosta bongaamani ja eilen äkkiä Välivainiolta hakemani saksalainen Grauer burgunder (saksalainen Pinot gris) todettiin kahden hengen tuomaristollamme oikein kelvolliseksi.

Jälkiruoaksi oli kahvia ja viime viikonlopulta jääneitä Rocky Roadeja, perjantaisia konvehteja sekä kaupan Runebergeja. Kolmen eri leipomon skaba: Antell, Huovinen, Pullapirtti. Selkeää voittajaa ei ollut. 😉

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tänään ei ollut ”Oma paikallishistoria” -kisan arvontaa. (ei onnettaria: Esikoinen lähti ajelemaan Tampereen kautta Helsinkiin, nuoripari ”palauttamassa” nuorta vierasta Revonlahdelle. Joten arvonta siirtynee huomiseen tai tiistaille. Siis vielä aikaa osallistua. Mahdollisuudet voittoon aika hyvät, sillä osallistujia vasta kourallinen. Katsohan täältä.)