2015

Tulipahan todistettua, että on ihan tolkuttoman vaikea puhua ja vastailla kysymyksiin, jotka koskevat asioita, joihin olet viimeksi paneutunut noin kymmenen vuotta sitten. Huolimatta, että vähän olet kerrannutkin [omaa väikkäriä TAAS luin eilen iltasella aika pitkänkin tovin] asiaa. Ja kun et yhtään tiedä, mitä toimittaja aikoo kysyä. Onneksi ei sentään ollut suora lähetys. Paitsi, että minun mielestäni nauhalle ei ole tehty mitään. Vaikka suotavaa olisi ollut. No oli se pätkäisty kolmeksi kymmenen minuutin osaksi, joista ensimmäinen tuli jo alkuillasta ulos. Huoh!

Mutta myönteistäkin (joskin hyvin, hyvin kallista) on tänään tapahtunut. Minä olen saanut hampaat! Minulla on kolme uutta hammasta. Vajaan tunnin kesti asennus ja nyt tuntuu hyvälle, en ole enää lommoposki, ja on hyvin aikuinen olo kun on kaikki hampaat paikallaan, olkootkin sitten ruuvattuja. 😀

Aamupäivän hammaslääkärireissun ja radiohaastattelujen jälkeen tein sellaista, mitä harvoin: lähdin Linnanmaalta kotiin, pistin ovenpieleen lapun ”etätöissä koko päivän”. Oli pakko. Torstaiksi pitää saada kasatuksi valmiiksi esitelmä ”Vuotuisjuhlat arjen katkaisijana – Vapun, joulun ja juhannuksen sekä muiden vuotuisjuhlien historialliset juuret”. Aika pitkälle sitä jo mökillä kokosin, mutta duunissa ei ole ollut hetken rauhaa keskittyä mihinkään tuommoiseen, joten sitten tänään. No melkein valmis on.

Ensimmäinen luento on siis ylihuomenna Oulussa, ensi viikolla vuorossa Raahe ja Ylivieska ja sitten vappuviikon keskiviikkona Kuusamo. Tällaisesta rundista voi jo jäädä hiukan tienestiäkin: yhdellä luennontekemisellä, matka- ja päivärahojen jälkeen huolimatta sivutuloveroprosentista saattaa jonkinlainen korvaus työstä tullakin. Mutta jos tämmöisellä ”leipä on murusina maailmalla” -hommilla pitäisi maksaa vaikkapa vain aamuinen hammaslääkärilasku, niin päivittäisesti ja ympärivuotisesti saisin pari vuotta Pohjanmaata kierrellä. No tämäkin on näitä loppurutistuksia.

Sehän tässä taas on ollut tulppana, että olisi niin paljon tekemistä, ettei tiedä, mistä aloittaisi ja minkä suosiolla jättäisi pois, joten lopultakin aika vähän on tulosta tullut.

Satunnaisten kotitöiden, apteekki- yms. asioiden ja äidin luona käynnin jälkeen, kauppareissu(je)n seurauksena, kuitenkin saatiin parsakausi avatuksi; lounaaksi uusi tapa tarjota parsaa. Kunhan teen toisen kerran, niin sitten ohje ja kuvat. Nytkin oli erinomaista, mutta ei vielä oikein esteettistä. 😉

Ja sitten Limoncello di Casa tekeytymään. Ylivuotistakin on vielä jäljellä, mutta sitä ei taida olla tarpeeksi alkukesän kekkereille, joten uutta tekeytymään.

Viime vuonna tein tuohon Absolut Vodkaan, ja kyllä siinä makua on enemmän kuin Finlandia Limessä, jota en edes löytänyt tänään, joten uusikin satsi Absolutilla.

Ohje on täällä KLIKS. Se on kyllä niiiin helppoa ja nopsaa, että ihan ehdottomasti suosittelen tekemistä. Käyttöä on monellakin tavalla. (ks. ohje)

Vielä iltapäivällä emme olleet ihan varmoja lähdemmekö bileisiin, joihin oli kutsu käynyt.

Ihan erilaiset 50 v. – juhlat olivat tiedossa…

JP:n erinomaisen onnistuneissa kesteissä on oltu ennenkin. KLIKS

Siellä – kuten tänäänkin –  oli tämä auto…

Tänään Super Parkissa oli sali saatu juhlavaksi, tänään siellä soitettiin sellaista rockia, joka meistä kuulostaa ainoalta oikealta.

Olihan mukava nähdä paljon tuttuja; meidän tutut enimmäkseen paistinkääntäjiä kuten juhlakalukin. …

Suurin osa liki tuhanteen nousevasta vierasjoukosta olivat enemmän sankarin rocki- kuin ruokaystäviä, mutta eihän se menoa haitannut. Päinvastoin.

Varsinkaan niinä hetkinä kun sankari itse heittäytyi rumpujen taakse tai vieraiden joukkoon.
Varmastikin juuri nyt siellä on meno ylimmillään, mutta me jo kotiuduimme.
Tylsiä olemme, mutta vanhat ei nyt vaan jaksa….

– Hyvinhän se meni. Mutta kyllä minä vielä laitan lähetteen ultraan. Ihan vaan varmuuden vuoksi. Kun keski-ikäisellä on tällaisia oireita niin hyvä se on vielä ultralla varmistaa… [huom. paino sanalla ”keski-ikäisellä”, – siis ei ”ikääntyvällä”, ei ”seniorilla”, ei ”iän karttuessa”, ”väistämättä kremppojen vähitellen lisääntyessä”, vaan keski-ikäisellä! Keski-ikäinen on lähempänä nuorta kuin vanhusta!]

– Sitä paitsi ultralla näkee todella tarkasti. Voidaan sitten eliminoida kaikki muutkin pois: varsinkin kun olet noin hoikka niin ultrassa saadaan todella tarkka ja hyvä kuva. [huom. paino sanalla ”hoikka” – pikkuisen kyllä mietin, että olisiko keski-ikäisellä tai ehkä jo ikääntymisen alussa olevalla mieslääkärillä sittenkin syytä harkita rillien hankkimista?]

Olin aamulla vatsan tähystyksessä. Väistämättä se oli edessä, sillä pari kuukautta tässä on näiden dyspepsia oireiden (ylävatsakivut) kanssa elelty. Minä joka en koskaan – juuri koskaan – sairasta mahallani mitään, olen mahakatarrin (gastriitti, dyspepsia, ei refluksi, vaan ”tavis” ;))  vuoksi käynyt aamulla nielemässä letkun ja selvinnyt siitä – ymmärtääkseni, ehkä – hieman tavallista helpommin.

Eihän se mikään riemullinen kokemus ole, mutta ei se kauan kestä, eikä aiheuta kipua. Verrattuna moniin, moniin hammasremppoihini niin melkein pikkujuttu. No ei sentään, mutta ohi on. Ja mikä parasta: nou hätä. Ei löytynyt, ei näkynyt mitään erityistä. Epikriisin mukaan kaikki oli ”tavallista”, ”normaalia” tai ”ei-poikkeavaa”. No biopsioiden (koepalojen) tulokset ovat vielä tulossa, ja sinne ultraan vielä mentävä, mutta ei mahahaavaa, ei palleatyrää, ei mitään näkyvää häikkää. Ihan tavallinen mahakatarri tai siis dyspepsia – kuten kuulemma nykytermi kuuluu – se on.

Kirjoittaessaan lausuntoa lääkäri katseli näyttöä, josta näkee, että työterveyden lähetteellä olen vastaanotollaan, ja kysyy: ”Olet yliopistolla. Missäs tutkit ja opetat?” – Historiahan se minun juttuni on. – Ai humanisteillakin niin kiire, että stressiä on vatsaan asti.”

No ihan stressin syyksi tätä toistakaan [helmikuussa 2012 lievempi versio tästä] mahakipuilua ei voitane pistää. Ja minkä stressin? Jo helmikuussa työterveyslääkärin kanssa tulimme siihen tulokseen, että pääasiallisin syy pötsin ongelmiin on ollut runsas särkylääkkeiden käyttö. Sehän sattui nyt nimittäin peräjälkeen, että hammasremppojen (= implanttiruuvien asennus) ja lievän aivotärähdyksen (muistatteko kaaduin tilhiä kuvatessa) takia jouduin syömään Buranaa (= ibuprofeenia), joka minulta oli jo kolme vuotta sitten samojen mahaoireiden vuoksi kielletty. Eikä mitään lasten 200 mg Buranaa, vaan 600 ja 800 milligrammaisia, ja taas minä napsin niitä melkein kuin karkkeja, ainakin muutamia viikkoja. Minä kun en osaa sairastaa ja töistä pois olla, joten sitten siis syödään Buranaa. Ja se ei ole hyväksi keski-ikäiselle hoikalle naisihmiselle. 🙂

Tässä on nyt ruokaremppaa tehty: välillä jätin kahvin kokonaan pois, nyt sitten vain se yksi pakollinen aamukahvi, sitrushedelmät ovat liki pannassa, Sodastream on käyttämättömänä, kovin rasvaisia safkoja meillä ei ole harrastettukaan, eikä väkeviä, Buranan tarvetta ei onneksi ole enää ollutkaan.

Ruokaremppaan on kuulunut myös syömisen lisääntyminen: kun mussuttaa banaania ja juo jukurttilitkuja parin tunnin välein, niin katarri ei ärsyynny. Mutta eihän tuommoinen jatkuva pahan olon välttämiseksi syöminen erityisen hoikentavaa ole: päinvastoin! Joten se siitä lääkärin kommentista.

Viiniä nautin tässä välillä hyvin rajallisesti, mutta! Ette ehkä usko, mutta minulla on vankkaa empiiristä tutkimustietoa: punaviini relaksoi mahakatarria. 😉 Ne aamut, jotka herään aamuneljältä/viideltä ylävatsakipuihin [”kuin nyrkki olisi rinnan alla”], eivät ole koskaan olleet punaviinin nauttimisen jälkeen. Kipuherätykset ovat olleet arkiaamuisin. Eikä niitä ole ollut ihan vähän.

Tässä iässä, näillä eväillä… helpotushan tuo juttu oli  …  siitäkin huolimatta, ettei ”nollatulos” mitään parantanut – ei se kipu mihinkään ole hävinnyt. Vain huoli on hävinnyt.

Perjantai joka ei mennyt ihan niin kuin olin ajatellut.

Suunnaton sämpläys, että löytyi sopivat kamppeet hammaslääkäriin ja töihin lähtöön. Hammaslääkärissä implanttien muottien otto. Ei se satu. Mutta sattui olemaan niin, että lääkäriltä erinäisiä työkaluja tai jotain tarpeita puuttui, – no ei se minua haitannut. Mutta iltapäivällä iskenyt särky toi muistoja kaikista vuosien aikana olleista hammaskivuista,… Lopultakaan ei iso juttu. Jos se kipu tähän jäi.

Ja ajoissa olin töissä, jossa ei tosin juuri muita. Olikohan meitä 5/25 tänään duunissa? Sehän takasi ennen kokemattoman työrauhan. Ensi viikon ja pääsiäisen jälkeisiä puheita, esitelmiä, infoja kasasin.

Eksyin välillä uutissivuille. Kuinka ahdistavia ovatkaan. Lentopelko ei todellakaan ole iskenyt, … mutta mietin ihmisiä ja mielipiteitä, vanhempia, ex-tyttöystäviä, kavereita, firmoja ja niitä, jotka ovat valmiita heittämään ensimmäisen kiven ja niitä, jotka menettivät rakkaansa. Mietin maailmaa. Ihminen on ihmiselle susi. On.

Suljen silmät. Ja palaan työhön. Senhän olen niin monta kertaa ennenkin todennnut auttavan …

Ja kesken työpäivän dekaanin kanssa käytimme aikaa toistemme tsemppaamiseen, ja menneiden muisteluun. 😉

Vähän oli aikeena, että lähden tänään muuttopuuhiin minäkin, mutta enpäs ehtinyt, eikä minua juuri kai tarvittukaan. Tänään appivanhemmat pääsivät takaisin kotiinsa, pääsivät pois ”vankilasta” kuten anoppini Metsolan-seniorikotiaan nimitti.  Ja se oli kuitenkin monien, monien asiaa kokeneiden mielestä yksi Oulun parhaista, jollei paras.

Puoli vuotta siinä meni, – siinä, että vesiboilerin ”räjähdyksen” jälkeinen vesivahinkoa (= koko talon ja perustuksien peittyminen veteen) on kuivateltu ja kaikki pinnat lattiasta kattoon, seinästä seinään, on uusittu. Talvi siinä on mennyt ja Pehtoorilla ja sisaruksillaan riittänyt puuhaa rempan tiimoilta.

Ja kuinka anoppi-reppana onkaan kärsinyt ”diasporastaan”. Vaikka palvelutalossa oli ihan hulppeat olosuhteet, vaikka molemmat pojat kävivät siellä vuorollaan vähintään kerran viikossa, tai suunnilleen joka toinen päivä, huolehtivat kaikesta arjesta, vaikka tytär soitti joka päivä vähintään kerran, kävi kun töiltään pääsi. Vaikka kaikki lastenlapset kävivät usein, – ja miniätkin joskus. Silti anoppi tunsi koko ajan asuvansa ”vankilassa”.  Sanoikin sen moneen kertaaan.

Mutta tänään pääsivät takaisin omaan, täysin remontoituun, (paljolti vakuutusyhtiön piikkiin) rempattuun kotiinsa. Onnen päivä on ollut anopille ja apellekin.

Kun Pehtoori illansuussa muutosta kotiutui, tuntui, että perusasiat, liki raamatulliset, ovat nyt hyväksi: siis leipää ja viiniä.

Leipää.

Viiniä.

Erinomaisen paljon suosittelemme La Secateuria.
Kyllähän se pääsiäisen lammaspaistin kylkeen sopii. Ja moneen muuhunkin.

Se on liki makeaa, mutta haitanneeko se? Valkosipulisen lammaspaistin  tai karitsapateen kanssa arvelisin täydentävän pääsiäisen päivällisen tunnelmaa. Ehkä joku haluaa avata toisenkin pullollisen. 😉

Yksinkertaisuus jatkukoon.

Perjantaita, ihmiset!