2015 – Sivu 13 – Tuulestatemmattua

Käännekohdassa

Tällaisena iltana, jolloin on vuoden tähänastisesti lämpimintä ja jolloin ei ole muuta ihan välttämätöntä juttua tehtävänä, on ihana olla ulkona. Tuoksun vieläkin ulolle. Pehtoorihan on jo melkein kaiken haravoinut ja pensaiden juuret putsaillut, joten minä saatoin keskittyä pienimuotoisempaan siivoilemiseen. Ja sisäviherkasveja purkitin uudelleen, yrttitaimia jaoin ja sen sellaista. Sellainen tuntui tänään oikein hyvälle.

Kuten myös pyöräily töihin. Ja hyvä oli olla töissäkin tänään. Ja päivän lopuksi vielä hyvä tieto: seuraajani on valittu ja nimetty. Hakijoista ehdottomasti paras. Ja minun kannaltani hyvä sikälikin, että tuleva seuraajani oli sijaiseni vuorotteluvapaani aikana ja viime vuonna minun hoitaessani professuuria. Hän on siis jo pari vuotta hoitanut isoa osaa niistä hommista, jotka minulta ”perii”. Joten paljolti jo tietää mitä tulee tekemään, mikä tarkoittaa, ettei minun tarvitse yrittääkään ihan kaikkea selittää alusta asti täysin uudelle ihmiselle. Hyvä juttuhan se on.

Niitä näitä

Keväthankintoja ja sisustussuunnitelmia

Aamulla töihin mennessä näin parkkipaikalla västäräkin. Tänään otin viimeisen Mini-Sunin (D-vitamiini), ja uskon vakaasti, että nyt jo pärjää ilman. Allergialääkitystä on pitänyt vähän lisätä. Äsken kävin pesemässä pyörän ja aion vielä tälle illalle etsiä tennarit esille. Bannerikuvan vaihdoin: Nallikarin uimarannan kuva sekin ennakoikoon kesää kohti menemistä.

Kävimme myös Bauhausissa: mökille vähän yleishuoltotarpeita (kahvoja, katuharja, maalipurkkeja, vanhaan mökkiin ei uutta suihkuverhoa löytynyt, olenkin tässä miettinyt jos tilaisi netistä: oisko tuo Marimekon Kaiku liian naiivi?), savustuspönttöön muruja ja hiiligrilliin jotain spesiaalihiiliä. Yksi mehikasvi ja yrttimultaa lähtivät myös mukaan.

Katselin myös ruukkuja pihalle; jo viime syksynä päätin, että tänä keväänä heivaan lohjenneet, säröilleet tai muuten repaleiset saviruukut yhteen läjään, pilkon palasiksi ja saan niistä hyviä salaojituskappaleita. Vielä en moiseen ole ryhtynyt, enkä kyllä minä vielä mitään uusiakaan löytänyt, – en mieluisia. Enimmäkseen sellaisia töknöösejä betonilta näyttäviä vain oli, tai muovisia, – en tykkää.

Suihkuverhon lisäksi mökkikylppäri kaipaa uutta mattoa. Ja siihen minulla on vaihtoehto jo olemassa.

Mutta kun nuo Pappelina-matot ovat kovin hintavia; mökin vessan matoksi vähän turhan kallis on. Kotona meillä on Pappelina-matto ollut kylppärissä suunnilleen vuoden verran. Ja olen kyllä tykännyt. Se on pehmeä, pysyy paikallaan, sietää kosteutta, on tyylikäs, pysyy puhtaana.

Nyt etsimään niitä tennareita!

Lomaselta palatessa uusia lomasuunnitelmia

Mukavalta pikku lomaselta on palattu kotiin. Lähdettiin mökiltä hyvissä ajoin, oltiin kotona hyvissä ajoin.

Ei tarvinnut lähteä sinisen taivaan tai auringonpaisteen alta (”joka toinen päivä paistaa, joka toinen sataa” piti paikkaansa tänäänkin), sillä märkä lumi/räntäsade, jota oli kai kestänyt jo koko yön jatkui aamusella, mikä helpotti lähtöä.

Pehtoori ajoi koko matkan, minä luin ja tarkastin sivuainepääsykokeen paperit, selailin kalenteria ja laskin jäljellä olevia töitä ja työpäiviä.

Pohdin mihin, milloin, kenen kanssa seuraavan kerran reissuun. Vaikka työt eivät enää tule kovin paljoa reissuja säätelemään, on tietysti läheisten elämänmenossa juttuja, jotka meidänkin menemisiä säätelevät. Vanhemmat ja lapset (ja tuleva Pikkuinen!) tietysti vaikuttavat omalta osaltaan meidänkin reissaamiseen.

Niinpä ajateltiin, että kesällä voi olla kotonakin. Enimmäkseen. Kun on sitten se Pikkuinenkin olemassa, ja kastajaisetkin. Ja Esikoinen Helsingistä pääsee jossain välissä, juhannuksena kai ainakin?, kotikotiin käymään. Ja kesällä voi olla mökillä, ja elokuussa on tiedossa kotimaan rengasmatka. Elokuun lopussa on Lahdessa Paistinkääntäjien kapituli, ja sinne on melkein ”pakko” mennä, sillä vuoden päästä kapituli on Oulussa ja meidän järjestäjien ja minun pressenä on mentävä katsomaan mallia tai oppimaan virheistä… Ja ajatuksena on, että Lahteen matkataan Lounais-Suomen (Naantalin ja Turun? ja Helsingin (Porvoonkadun) kautta. Ja kesäkuun alussakin on viikonloppureissu Helsinkiin.

Siis ei kesällä ulkomaille, ei ainakaan kovin kauas. Tosin vakaana aikeena on, että lähtisimme seuraavalta mökkireissulta ajelemaan Norjan puolelle, – Nordkapp, Hammerfest, Alta, Trömsö? Onko kokemuksia? Missä kannattaisi yöpyä, missä käydä, missä syödä, mitä reittiä ajella?

Näin ollen vuoden patikkamatka tehdäänkin vasta syksyllä – ei, ei Itävaltaan vaan – Italiaan. On jo varattu! http://www.temamatkat.fi/Matkavalikoima/Eurooppa/Italia/Vaellus-Liguriassa/

Kun kerran syyskuussa, jolloin tavallisesti uudet opiskelijat, arkistoekskursio ja kandiseminaarin rästisuorittajat ovat hieman olleet esteenä minun maastapoistumiselleni, eivät enää sitä tee, voimme lähteä Italian syyskesän lämpöön vaeltamaan!! YouTravelsilla olisi ollut samoille seuduin vielä paremman oloinen (ja halvempi) reissu, mutta missasin sen varauksen ajoissa. Mutta Liguriaan, Italian merimaisemiin, maaseutukyliin ja vuorille patikoimaan, ja syömään hyvin siis lähdemme. Mitäpä sitä muuta lomaltaan toivoisi!

Lappi Niitä näitä

Tämä hyvä päivä

Jos mökillä herätessä kamarin verhoissa on tuollainen helmirivi, se tarkoittaa, että sälekaihtimien aukoista siivilöityy auringon valo…

Auringon!

Ja eiliseen verrattuna näky ulko-ovelta erinomaisen mukava: sää houkutti ulos jo varhain!

Pitkälle iltapäivään oltiinkin aurinkoisten hankien keskellä, touhuten ja tepastellen.

Enkä siis mennyt tänäänkään mäkeen: ei hissit edes pyörineet. Siis ensimmäinen talvi piiiiiitkään aikaa, kun ei ollut yhtään rinnepäivää. Hiihto on houkuttanut enemmän. Ikäkysymys?

Täällä on ohjelmassa ollut myös uusien linnunpönttöjen asennus.

Pirtin pöydän äärestä ikkunasta näkyy yksi. Eihän täällä vielä paljon muuttolintuja näy tai kuulu, – sentään joutsenia ja kurkia tulomatkalla nähtiin. Ei juuri muita.

Mutta minä vuoleskelin (sain perheeltä joululahjaksi uuden hienon puukon!) linnuille viitan kohti uusia, tyhjiä asuntoja mutta Pehtoori mokoma vain naureskeli viitalle, vaikka tiedän satavarmasti, että linnut heti tietävät tuosta, mistä on kyse ja osaavat suunnata kohti uusia asuntoja.

Mieheni kuitenkin suhtautui tuotokseeni samanlaisella arvostamattomuudella, liki myötähäpeää tuntien, kuin on suhtautunut kerta toisensa jälkeen jo kuuluisaan design-lapas-lankkuuni. 😀

Tänään ei notskilounasta, vaan terassilla lohileipiä ja rose-lasilliset (Beringerin Zinfandel on oikein hyvää, mutta sopisi paremmin mansikoiden kuin lohileipien kanssa).

Kerrankin kuva vedenottopaikalta ”toist puolt” puroa.

Tänään kehittelin uuden pastakastikkeen: pasta carbonara, jossa pekonin korvaavat pikkusen parsat (Sodankylän K-kaupasta tuollaisia ennen näkemättömiä etelä-afrikkalaisia pieniä löytyi). Ui-jui. Oli hyvää.

Jo päivällä sellainen hiljainen sisäinen fillis, että lapsellinen itkupotkuraivari voisi olla paikallaan ja tehdä hyvää: en halua huomenna lähteä Ouluun. En. Yritän kuitenkin käyttäytyä aikuismaisesti, ja nautin vielä tästä illasta täällä. En ajattele huomista.

Lappi Niitä näitä

Yhdenlainen työnjuhla

Todellakin erilainen vappu. Liki kymmenen tunnin yöunien jälkeen olin aamulla täynnä tarmoa: valmiina ladulle, valmiina mäkeen tai valmiina kapuamaan Kaunispäälle… MUTTA, aamuseitsemältä tuli pikkuisen reippaasti lunta, joka kymmenen aikoihin muuttui rännäksi ja ennen puoltapäivää vedeksi.

Enkä minä oikeastaan pitänyt ollenkaan huonona vaihtoehtona, että oli aikaa ryhtyä Tuulentuvan (= kuvassa, siis vanha ”pikkumökki”, jossa vieraat ja nuoret majoittuvat tänne tullessaan) siivoukseen. Olin ajatellut, että sitten juhannuksen jälkeen, jos/kun tänne jäämme joksikin aikaa, tuota teen, mutta miksen aloittaisi jo tänään, kun kerran sää ei ulkoilua suosi.

Vanhoja, littanoita tyynyjä, koppuroiksi kovettuneita, kulahtaneita froteepyyhkeitä (joista osa kihlajaislahjojamme!!) ja lituskoja peittoja oli kaapeissa pienen armeijakunnan tarpeisiin asti. Miksi? – No ei ole enää. Eikä kuivuneita maalipurkkeja eikä muutakaan turhaa.

Sitten kaapeissa oli epälukuinen määrä lakanoita: kerran pari käytettyjä,… Minulla kun ei ole niin järjestelmällistä ”vuosikertalakanakiertoa” (ks. täältä mitä tuo tarkoittaa) kuin äidilläni täällä huushollatessaan oli tapana ylläpitää. 😀

Ja kun meillä kerran on täällä pyykkikone ja mankelikin niin pesin kaikki! Kotonahan se nykyään on Pehtoori, joka meillä lakanapyykin sekä myös mankeloinnin (hänelle se on must-juttu!) hoitaa, mutta täällä möksällä se kuuluu minun työkalenteriini. Vappuhan on työn juhla!

Mukava vappu on ollut. Ja sellainenkin täysin uusi juttu, että me kävimme vappubrunssilla ravintolassa! Emmepä ole kai koskaan ennen käyneet. Onneksi olin tehnyt pöytävarauksen Kaunispään Huipun brunssille. Ei sinne olisi päässyt ilman varausta.

Siivouksen ohessa lämmittelin saunan, sitten pesu ja tukka kondikseen ja yhden kieppeissä brunssille. Joillakin oli ylioppilaslakitkin, meillä tietenkään niitä täällä ole. Eikä kuohuva nyt virrannut; autolla kun menimme, emmekä mäestä tai tien kautta kävellen kuten alkuperäisajatus oli ollut. Mutta vappubrunssi kuitenkin.

Etelän immeisiä siellä, – meidän näkökulmastammekin etelän … siis Etelä-Suomesta olivat varmaan ne sata brunssivierasta. Eipä ollut tuota tapahtumaa hinnalla pilattu (24 euroa) ja buffet-pöydän alkuruokien joukossa muutama helmi; ravintolan omassa kodassa savustettu poronpaisti ja chili-kesäkurpitsat maistuivat erinomaisilta. Eikä valittamista muutoinkaan.

Nuorten kanssa whatsappeiltu ja muutoin hiljaiseloa vietetty. Sopii meille.

Lappi

Wahlborgin aattona Lapin auringossa

Aamun lumisateiselta Rukalta lähdimme Kemijärven kautta Pelkosenniemelle ja kohti Sodankylää ja sitten mökkiä. Ruka – Kemijärvi – Pelkosenniemi väli oli näin kevättalvellakin, varsinkin kun aurinko hiljalleen pilvien takaa alkoi paistaa, kaunista katseltavaa.

Vaaroja, tuntureita, Kemijokivartta… Joki vielä jäässä, mutta Kitinen, jota säännöstellään, virtasi jo sulana.

Ja poroja! Niitä oli ihan hirmu paljon, tokkia, parttioita, — varmasti pitkästi toistasataa poroa nähtiin matkalla. Mutta rekkoja vähän. Ja Sodankylän ja mökin välillä liikennettä ihan olemattomasti: olisikohan reilun 100 kilometrin matkalla nähty parikymmentä autoa. Eikä nelostien liikenteen ääni kuulu mökin pihaankaan.

Pehtoori ajoi liki 400 kilometrin matkan, joten sain hoidella sähköposteja ja lueskella. Vaikka suurimman osan ajasta vain katselin. Vähän sellainen lomameininki edelleen…

Aurinko paistoi jo siniseltä taivaalta kun mökin pihaan kaarsimme.

Vuosikymmeniin emme ole näissä maisemissa Vappua viettäneet. Emmekä näin lumisissa maisemissa. Täällä on vielä puoli metriä lunta.

Kunhan pienet lumityöt oli tullut tehdyksi, tein ihan omin pikku kätösin luomucoolerin samppanjalle.

Maljat Walborgille [ja 60-vuotispäiviään viettävälle ystävälle, jonka synttäreitä yleensä olemme vappuaattoa juhlimassa ja joka nyt on paossa tasavuotisjuhliaan] nostimme.

Englantinen Walborg oli veljensä seuraaja miesluostarin johtajattarena 700-luvun Baijerissa. Joten ei mikään turha syy juhlia tätä pyhimystä! Työn ja työväenjuhlan juuret taas juontavat 1880-luvun Yhdysvaltoihin, jossa moving day´na esitetyt kahdeksantunnin työaikavaatimukset johtivat mellakoihin, joissa kuoli ainakin 10 työläistä, mikä on ollut yksi syy viettää juuri vappuna työväen juhlaa… [Vähän jäänyt päälle tuo luentokiertueen ”Vuotuisjuhlien historialliset juuret … ” jutut].

No me vietämme kaksistaan tätä Vappua. Näissä maisemissa. Aurinkoista Vappua kaikille!

Niitä näitä

”Nyt kutsuu mua Kuusamo … ”

Aamulla varhain kutsui Linnnanmaa, ja oli kutsulle vastinetta. Turhaan en aamupäivää Linnanmaalla viettänyt …

Puolelta päivin liukenin: ”konsernin autonkuljettaja” kuten Pehtoori tänään ilmoitti olevansa, oli minua hakemassa: ajelimme Kuusamoon, matkalla pysähdyimme Taivalkoskella, Jalavan kaupassa tietysti, kahvilla.

Esilelmä meni jo rutiinilla … Pehtoori joka pääsi/joutui sen kuuntelemaan, sanoi pysyneensä ihan helposti hereillä ja se on paljon se!!!

Kuusamosta ajelimme tänne Rukalle. Paistinkääntäjä-kaverin hotelliin (Rukatonttuun) majoituimme. Melkein tuntui kuin olisi loma!

Juuri ”koitiuduimme” syömästä jja keilaamasta!! … nyt hillitön väsy, univaje näyttää jälkensä .. palaan huomenna asiaan …

Ruka kuittaa: kaikki hyvin. Kohti Walborgia!

Valokuvaus

Kaksi erilaista kaupunkiretkeä

Sunnuntaina tehtiin pieni luontoretki, parin tunnin patikointi Kalimeenlammen ja Sanginjoen, Lemmenpolun, maisemissa. Kyllä kannatti. Ja on huomattava, että nuo maisemat ovat Oulun kaupungin alueella.

Jätimme auton jonkun kilometrin päähän Kalimenlammesta ja kävelimme sunnuntaiaamuisen mäntymetsän keskellä, honkien humistessa. (Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.)

Kalimeenlampi oli vielä jäässä.

Pitkospuilla kävellessä ympärillä oleva ohut jää ritisi. Ei sopinut horjahtaa.

Tarkoitus oli kiertää kauemmaskin, mutta …

Eipä tuosta enää menty.

Rutskuilla oltiin… (ks. täältä mitä on ”olla rutskuilla”)

Kalimeelta tepasteltiin takaisin autolle, ja ajeltiin Lemmenpolulle, jonka nuotiopaikoilla oli perheitä aamupäiväretkellä paistamassa makkaroida, ikääntyviä termoskahveilla.

Videoklippi on juuri sieltä. Joessa vesi korkealla, ja aurinko taivaalla.

Kertakaikkisen mukava pikku retki tuo oli.

Ja sitten eilen cityretki. Oli historiatieteiden palautepäiväretken aika. Eilen ei paistanut. Ei todellakaan. Meri vielä jäässä.

Palautepäiväretket ovat aina olleet minun työvuodessani tärkeitä, sellaisia syklisesti toistuvia, aikanaan pitkästi toistavuosikymmentä minun järjestämisvastuulla olleita. Niillä on keskusteltu, kehitetty ja kehitytty. Eilisen sekä virallisessa palautteessa että ohi varsinaisen ohjelman saamistani kommenteista jäi hyvä mieli; tuli sellainen olo, ettei ole ihan turhaan luentoja, seminaareja ja infoja rakennellut. Mietin vähän, että olikohan jo sellaista jäähyväisjargoniaa, ja Pehtoori totesi iltasella, kun kerroin päivästä, että varohan, ettei tuollaisesta jo nouse pissa päähän. Varon toki. 🙂

Palautepalaveri pidettiin Kemin kaupungin hyvin ”yleisliittolaisessa” valtuustosalissa. Ja päästiin kaupungintalon katolle. Minun kamerani tai paremmin objektiivi (se, joka sittenkin taisi kärsiä tammikuisesta kaatumisesta) reistaili, eikä kuvaamisesta tahtonut tulla mitään. Merenrannassa hyytävää. Huomenna taas uusiin maisemiin…

Vanhemmuus

Odottavan aika

Nyt on enää suunnilleen kuukausi …
Aika on mennyt hurjan nopeasti. Ainahan se.
En tiedä, kuka meistä on tässä ajassa muuttunut ja kasvanut eniten.
Mutta on ollut ihan hurjan hienoa, ainutkertaista, näin äitinä, nähdä, kuinka Juniori on kasvanut. Juniorikin.

Jo lokakuussa, ennen kuin lähdettiin nuoren parin kanssa patikkareissulle Mallorcalle, saimme tietää. Jolleivät olisi kertoneet, olisimme ehkä aavistelleet… Olemme hyvin iloisia, että kertoivat. Se oli tämä päivä. Muistan sen – aina. Tai ainakin luulen muistavani.

Vain kerran elämässä saa ensimmäisen kerran kuulla ensimmäisestä lapsenlapsesta!

Minusta tulee mummi! Ja Pehtoorista pappa. Ihan pian!

Kaikki on mennyt hyvin. Miniä, lapsenlapseni tuleva äiti, on voinut mainiosti. Yhtenä aamuna silloin lokakuun patikkareissulla aamupahoinvointi pakotti kuitenkin jäämään hotellille. Ja ennen ja jälkeen reissun muutamia pahoinvointiaamuja, mutta muutoin kaikki ok. Tulokkaan sukupuolikin on jo aika varmasti tiedossa, mutta ei kerrota :).

Nuttulangat ostin jo ennen joulua. 😉 Kuvien villapukua en ole nyt neulonut, vaan Esikoista odottaessa. Tyär oli syksyn vauva, ja kovin pienenä pysyi kauan (koliikki), joten hän tuota piti paljon enemmän kuin veljensä, joka on syntynyt maaliskuussa. Kevätvauva oli syksyllä jo sen verran pulska poika, ettei tuo enää kunnolla mahtunut. On siis vielä ihan hyvä uudelle Pikkuiselle.

Hämmentävähän ajatus ensin oli. Onhan tässä tullut takaumia omista raskausajoista, Esikoisen ja Juniorin vauva-ajoista. Olen katsellut mietteissäni poikaamme, kuunnellut Miniän rauhallista raskautta. Melkein jo ääneen juttelen vauvalle, vielä syntymättömälle.

Nuorenparin kanssa uudesta tulokkaasta ja elämänmenosta Pikkuisen syntymän jälkeen on juteltu. Nauroivat nuoret, että helpottavat minun töistä poisjäämistäni: on sitten paljon muutakin ajateltavaa ja tekemistä eikä tule ikävä töihin!

Ja minusta tulee oikein hyvä mummi. Niin olen päättänyt. Ja Esikoinen on päättänyt, että hänestä tulee maailman paras täti: opettaa kuulemma veljenlapselle karkinsyönnin ja pleikkarin pelaamisen! Nämä asiat ovat niitä juttuja, joita pikkuveli opetti isosiskolle.

Vauvauutisen kertomisessa marraskuussa Meksikoon oli vähän dramatiikan aineksia. Juniori halusi soittaa sisarelleen Monterreyhin ja kertoa uutisen puhelimessa. Ei mitään whatsapp-viesteilyä, jota yleensä harrastavat, vaan jutellen. Ensin Juniori kuitenkin lähetti viestin: varmisti, että numero on oikea ja että voi soittaa. 1-vuotiskuvat

Tyär oli ihm 1-vuotiskuvat-2 etellyt veljensä viestiä, jossa ”ei ollut mitään tavanomaista sarkasmia, ei päänaukomista, pelkkä asiallinen kysymys”. Ja tyär oli hivenen ollut huolissaan, että mistä nyt on kysymys. Ja sitten Juniori oli vielä aloittanut puhelun: ”No eihän tähän ole kuin yksi tapa kertoa tämä…. ” – Minkä jälkeen tytär oli säikähtänyt, suunnilleen valahtanut tuolilta ja ollut ihan varma, että veli soittaa suru-uutista kotoa. Mutta mikä riemu sitten oli ollutkaan, kun oli tämä täti-asia selvinnyt!

* * *

Meidän yksivuotiaat olivat kovin tuuheahiuksisia. Saapa nähdä, miten on lapsenlapsella hiuksia? 🙂

Bloggailu

Eilinen – vierotusoireita

Eilen tapahtui jotain, mikä aiheutti pahoja vierotusoireita.

Yritin monta kertaa päästä päivittämään blogia. Yritin kerta toisensa jälkeen. Ja aina tuli ilmoitus: ”Tietokantayhteys ei toimi”!

Ja minulla olisi selvästikin ollut jotain kuvia, kirjoitettavaa, omasta mielestäni hyvinkin tähdellistä kirjoitettavaa.

Ja kun viimeiset seitsemän vuotta olen joka päivä jotain tänne Temmattuun kirjoittanut, oli illalla todella kummallinen olo kun en päässyt ollenkaan mitään blogiin laittamaan. Ja palveluntarjoajalle (sjr.fi) eräänkin sähköpostin lähetin, yritettyäni itse moneen kertaa monin tavoin ratkaista yhteysongelmaa. Ja NYT. Nyt toimii. Voisin tietysti laitella kuvia ja tunnelmia tämän päiväiseltä hienolta patikkareissulta, mutta laitan ne joku päivä tulevalla viikolla…

Mutta nyt vielä eiliseen, jolloin Kärpät muuten voitti Suomen mestaruuden, jolloin oli myös Limoncellon valmiiksi saattelemisen aika. Ja kuin tilauksesta Amerikan serkulta tuli loppuviikosta postissa pirteä parkkikukkaro ”If live gives you lemons, make limoncello” – I did!

Nyt on läksäreihin limoncellot tekeytymässä.

Eilen myös kauppahalli ja lenkki cityssä. Uhkaavia olivat pilvet; muutama lumihiutalekin putosi.

Hallista vielä ruokakaupan kautta äidin luo. Ja kun oli hänelle Stockalta tiettyjä herkkuja haettava, kävin samalla vihdoin ostamassa itselleni sen uuden kevättuoksun. Siitä vaan lenkkarit ja verkkarit päällä Stockalle. Ihan sama. Ja kuinka ollakkaan: Giorgio Armaani. Tai siis Armani. Taas kerran. Uuden tuoksun nimi – ja väri – on Turquoise. Hyvälle tuoksuu…

Helpottuneena tietokantayhteyden palautumisesta.

Niitä näitä Ruoka ja viini Yliopistoelämää

Älä valita!

Olen tässä pari tuntia hokenut itselleni, että olen ansainnut tämän. Että olen tehnyt tarpeeksi, – ja enemmänkin. Ettei tarvitsisi niuhottaa, ja silti tahtoo tunkea jostain takaraivosta ajatusta: no ehditkö lukea ne kandiaihiot, jäikö se kypsäri sittenkin tarkastamatta, entäs ensi viikon sivuainepääsykoe – oletko edes lukenut koko pääsykoekirjaa? (- En, en ole, vielä. Onhan tässä viikonloppu aikaa…, sori), voitko väittää tutustuneesi kaikkeen kokousmateriaaliin, joka aamun koulutustoimikunnassa oli esillä?

Aina on huono omatunto! Aina!

Mutta sitten — keskiviikkoiltana Yliveskasta kotiin ajellessa vatvoin juuri noita ja monia muita asiota. Tunsin riittämättömyyttä. Ja sitten. Liki välähdyksenomaisesti! Mitä hittoa minä taas oikein valitan!? Kaikki on hyvin. Enemmänkin. Kuuntelin isolla kun radiosta tuli Egotripin uusi biisi: Uusi aamu. https://youtu.be/0Ej0UdmSPnc

kun nyt uusi aamu nousee
kääntyy uusi lehti vihdoinkin
– – –
ja olin niin epätoivoa täynnä
olin valmis luopumaan
seisoin yksin risteyksessä
mietin onko minusta jatkamaan
mutta nyt katson ikkunasta
ja näen jotain kaunista
on uusi aamu, uusi aika
verhojen raoista tulvii vaan
se tulvii huoneesta huoneeseen
ja kun mä katson ympärilleni
uskon pieneen ihmeeseen – – –

Kaikki on hyvin. On syytä olla iloinen, kiitollinen. Onnellinen ystävistä, siitä että on vara valita, työstä, omasta miehestä, keväästä. On syytä lopettaa urputtaminen. Terveys, lapset, viikonloppu, sittenkin päälle mahtuvat farkut, Esikoisen kaverin tapaaminen Linnanmaan käytävällä ja juttuun jääminen, kollegan samanmielisyys, opiskelijan sähköposti ”tarvisin sua vielä”, yhteinen nauru jatkokoulutettavan kanssa, parkkipaikan asfaltti (versus liukkaus ja talvi), kokouksen nauru ja uudelleen nauru (”me ollaan hyviä”), musiikki youtuben kautta, Manuaalin toimitustyön loppuunsaattaminen – sittenkin, aurinko töistä lähtiessäkin. On niin paljon hyvää, lopeta urputtaminen, ihminen!

Lopetin. Tulin kotiin. Pehtoori avasi kuohuvan, ja tein mieleiseni päivällisen. Pitkän aikaa on tehnyt mieli äyriäisiä. Pakasteestahan ne on täällä(kin) etsittävä. Jättiscampeja ja kampasimpukoita (vihdoin alan osata niiden paistamisen… ;)) laitoin.

On turha kysyä, miten nuo tein… ei voi muistaa, soveltaminen on se juttu, The Thing.

Jotensakin näin: kulhoon oliiviöljyä, pari murskattua valkosipulikynttä, pieneksi pilkottu chilipalko, yhden sitruunanmehu, korianterin puutteessa silekälehtistä persiljaa, suolaa (kai?), vähän pippuria myllystä, soijaakin. Puolisen tuntia marinadissa, ja sitten pannulle: kuumaa oliiviöljyä, ja minuutti, pari puoleltaan paistamista. Ja sitten flambeeraus. Kun ei ollut Pernodia tai muutakaan anisviinaa avattiin muutaman (neljän?) vuoden takainen Alsacen ostos: Framboise Riquewihristä.

Sehän on ihan silkkaa viinaa. Ja juuri siksi meillä jäänyt juomatta ja siksi mitä oivallisin flambeerausaines. Neljä senttiä riitti oikein hyvin. Myös Koskenkorva tai Pernod käyvät. Pernod (tai Pastis) parempi. 😉 Joka tapauksessa flambeerus viimeisteli ruoan. Ohessa pari kampasimpukkaa, ohrattoa, parsaa ja hollandaisea (hyvä on, se oli valmistavaraa, mutta gourmet-sellaista).

Siinähän se perjantai-ilta meni. Perjantai. Se on tänään oikein hyvä sana.

Niitä näitä

Työmatkoilla

Tänään iltapäivällä kohti Raahea. Pehtoori lähti kuljettajaksi – meni samalla käymään sisarensa ja tämän miehen luona. Minulla siis mahdollisuus lueskella mennen tullen. Oltiin niin hyvissä ajoin, että ehdin piipahtaa Museonrannassa. Siellä oli markkinat. Aurinkoista, mutta kylmä. Meri hohkaa vielä kylmää. Reilun vartin ehdin kierrellä, – edes vähän raitista ilmaa haukata. Välitunti. 🙂

Vanha Raahe on kyllä miellyttävä, kuten muutkin Pohjanmaan rannikkokaupungit, puutalokaupungit. Ja nimenomaan sellaiset, joissa niitä puutaloja ei ole 1960- ja 1970-luvulla poltettu kuten Oulussa.

Luentoni oli Raahen Kauppa- ja porvarikoulun tiloissa.

Tuon komean päärakennuksen (1882) takana olevassa pikku auditoriossa sama setti kuin eilen Ylivieskassa. Alan osata sen jo. Kuusamoon ei varmaan tarvitse ottaa enää muistiinpanoja mukaan, pelkät slaidit riittävät. Aihe on kiinnostanut kuulijoita. Ja keskusteluakin on syntynyt. Kumma tunne että suurin osa kuulijoista on eläköityneitä opettajia, mutta mistäpä minä tiedän.

Eiliseltä reissulta Ylivieskasta vain yksi kuva: Siikajoessa jäät lähteneet ja vesi korkealla.

Kotimatkalla oli sitten pari kertaa pysähdyttävä.

Kurkipari pellolla huilaamassa. Klikkaamalla kuvat suuremmiksi voi jotain näistä kaukaa otetuista kuvista nähdä.

Oulaisten jälkeen… oliskohan tuo ollut Piipsjärven seutua. Joka tapauksessa tulvaa ja pajunkissoja. Nyt vasta. Eikä vielä edes aavistusta mistään vihreästä.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Kilpi-illallisella

Myöhästyminen on minusta kertakaikkisen kurjaa. Jos joku myöhästyy, saatikka jos itse myöhästyn, se on minusta hermostuttavaa. Joskushan vaan niin käy. Ja minulle kävi eilen. Kertakaikkinen töpeksintä ja vieläkin nolottaa.

Kävipä nimittäin näin: tulin eilen töistä viiden pinnassa, ja Pehtoori kysyi jo eteisessä: ”Moneltako se Puistolan kilpi-illallinen alkaa?” , johon minä vastaan: ”Vasta seitsemältä, en kyllä ymmärrä, miksi niin myöhään ja minulla on sitä paitsi sietämätön nälkäkin”. Pehtoori vielä kummastelee, että ootko varma, että vasta seitsemältä. Ja minä tupisen, että kai minä nyt tiedän, koska olen itse Paistinkääntäjien tiedottajan ominaisuudessa kutsut ko. tilaisuuteen laatinut ja lähettänyt. Hyvänen aika, kai minä nyt tiedän, moneksiko sinne mennään.

Ja vielä kun voutimme soittaa kymmenen yli kuusi kysyen: ”missä te oikein olette, kun teitä ei näy? Eihän ole mitään sattunut?” – Vielä hänellekin selitän, että sehän alkaa vasta seitsemältä!

No niin, arvaatte loput. Kaikki muut olivat siellä kuudelta, odottivat meitä ja minua erityisesti kuvaamaan kilven luovutustilaisuutta. Ja minä vielä tukutan puhelimessa vastaan, että eihän siellä vielä kuulu olla.

Pehtoori hälytti pojan viemään meidät heti! eikä vasta puolen jälkeen. Poika ajoi Pateniemestä vauhdilla, sillä aikaa minä julkaisin tekeillä olleen, vähän vielä kesken olleen blogipostauksen, vaihdoin vaatteet (onneksi olin jo muuten kuosissa ja laukku kameroinen pakattu valmiiksi) ja me olimme kaupungissa ja Puistolassa puolelta. Että nolotti!!!

Mutta sen jälkeen kaikki menikin hyvin, erinomaisesti. Saatiin nauttia erinomainen illallinen, ja olla hyvässä seurassa.

Puistola on ollut (ja erityisesti Pehtoorille sen Bistron lounas) ja on edelleen meille mukava ja mieluinen ravintola. Ja ravintoloitsijapariskunnan kanssa jo kestiystävystyttykin. Muitakin tuttuja tietysti, ja pöytäseurana pääsin tutustumaan myös Suomen nykyiseen valtavoutiin. Kaikkinensa oikein mukava ilta.

Mutta kyllä tänään aamulla ennen kuutta noustessa, töihin lähtiessä ja tuossa tovi sitten Ylivieskasta luentomatkalta palauduttua tuntuikin, että eilen kotiuduttiin vasta yhdentoista kieppeissä. Arkijuhliminen ei enää suju jälkiä jättämättä. Erinomaisessa harrastuksessa on joskus pieniä heikentäviä sivuvaikutuksia.

Menu kuten muutkin kuvat suurevat klikkaamalla…

Lampaankieli, upeine lisäkkeineen sekä sen kanssa tarjottu Cotes du Rhone olivat minulle makoisin annoskokonaisuus. Ihan ylivertaisen hyvä.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Lopun alkua: töiden loppuessa niitä on paljon!

Juuri loppui oppiainekokous, jossa tuntui yhdeksänkohtaisesta esityslistasta enemmän kuin puolet johtuvan siitä, että minun tekemiseni yliopistossa alkavat olla loppusuoralla; piti jakaa töitä, ”edustuksia” eri hallintoelimissä, vastuita, säädellä kuka tekee mitäkin, kertoa (hämmästyneille kollegoille? :)) mitä hommia on ollut. Ja sitä paitsi uusi virka on vähän erilainen kuin minun.

Pari kuukautta vielä olisi tehokasta duuniaikaa jäljellä. Virallisesti viimeinen päivä on vasta 9.8., mutta kyllä minä lopetan jo juhannukselta.

Miksi siis tuo 9.8.? Se on ihan omasta pyynnöstäni noin. En aio elokuun eka viikkoa, kesäloman jälkeen olla töissä, vaikka palkan siltä saankin. Ajatuksenani ja sovittu on, että menen elokuussa sopivaksi katsottuna ajankohtana muutaksi päiväksi duuniin, ja menen nimenomaan sitten kun seuraajani on aloittanut. Ja hänen työnsä alkaa 10.8. Tällä järjestelyllä haen ikään kuin sellaista sujuvaa töiden siirtoa, että ehdin jakaa hiljaista tietoa, taitoa ohjaukseen, opettaa tietojärjestelmiä ja sen sellaista.

Nyt jo tuntuu, että yritän tehdä ”kaiken alta pois”, saada pöydän puhtaaksi, saattaa hommat valmiiksi. Tosin yhteen asiaan osasin kokouksessa sanoa: Ei! En enää tee, en ehdi! – Vasta viime metreillä moiseen opin. Enkä ehdikään. On kyllä ollutkin sellainen olo, mihin yksi kollega viittasi jo viime kuussa, edellisen oppiainekokouksen jälkeen: ”Me rutistetaan sinut rusinaksi ennen kuin lähdet”. Rusina-olo tässä on alkaa pian ollakin.

Eilen päättyi haku virkaani: vain kuusi hakijaa. Varmasti ”arktisuus” tutkimusalana ja hallintopainoitteisuus työnkuvassa ovat syitä siihen, ettei hakijoita ollut enempää. Suomessa kyllä ”toimettomia” historian tohtoreita riittäisi. Oppiaineen toiseen avoinna olevaan yo-lehtorin virkaan (tutkimusalana kulttuurinen ja kansainvälinen vuorovaikutus ja enemmänkin opetus- kuin opintohallintovirka) oli 17 hakijaa (samoja tietysti kuin edellisessäkin).

Mutta minä yritän pysyä tyynenä.

Ja yritän olla jämähtämättä, vaikka kummasti ajatuksissa on pyörinyt, mitä Thotmes, Sinuhen ystävä, tälle sanoo…

Sinuhe, ystäväni, me synnyimme outoon aikaan. Kaikki liikkuu ja muuttaa muotoaan, niinkuin savi savenvalajan levyllä. Vaatteet muuttuvat, sanat ja tavat muuttuvat eivätkä ihmiset enää usko jumaliin, vaikka pelkäävätkin heitä. Sinuhe, ystäväni, ehkä synnyimme elämään maailman päivänlaskun aikaa, sillä maailma on jo vanha, kun tuhat ja kaksituhatta vuotta on kulunut pyramidien rakentamisesta. Kun ajattelen sitä, tahtoisin kallistaa pääni käsivarsieni varaan ja itkeä kuin lapsi.

Niitä näitä

Päiväseltään luontoretkelle?

Kevät-4

Haluaisin lähteä jonnekin ”kotiseuturetkelle” ensi viikonloppuna. Sillä edellytyksellä, että on lämmin ja että minulla ei ole kovin paljoa ”kotiläksyjä”. Haluaisin jonnekin lähelle, luontokohteeseen. Hailuodon säästän touko-kesäkuulle, jolloin Luotsiravintolassa on uusi tuttu keittiömestari aloittanut. Koiteliin en nyt halua, se on ehkä enemmän syksyn kohde minun mielestäni. Liminganlahdella on nyt niin paljon lintuharrastajia, etten sinne halua. Sangille? Siellä ei ole tullutkaan käytyä piiiiitkään aikaan.

Mutta mitä muita niitä on? – Ei kovin kauas Oulusta, sillä tässä on viikon sisään tiedossa päiväseltään reissut jo Ylivieskaan, Raaheen ja vaihteeksi Kemiin. Mutta tästä läheltä joku paikka, missä voisi tepastella ja kuvailla? Ehkä eväsretkeilläkin? Jos saisin Pehtoorin mukaan.

Mies on tosin aloittanut puutarhatouhut. Oli tämä oma pääpuutarhuri tänään meidän Huvilan vierustalta pensaat pistänyt matalaksi. Ks. eilinen kuva: siinä oikealla pensaat ovat nyt mennyttä… Olivat kyllä jo rankamaisia, kuivia, notkollaan. Joten voi olla, että puutarhahommat on ykkösjuttu ja ettei innostu pihalta mihinkään lähtemään. Mutta jos olisi hyvä kohde ja erinomaiset eväät? Kertokaapa jos tiedätte, mihin voisi mennä. Vesielemetti (joki, järvi, meri) olisi arvokas lisäplussa. Ja tunturi, tai edes vaara, tai pieni mäki… edes. 🙂

Vappubrunssipaikka on jo valittu.

Niitä näitä

Huhtikuinen kevätsunnuntai

Aamulla, taas kerran turhan varhain, merenrannassa lenkillä: jäät olivat lähteneet. Tuosta vaan. Poikkeuksellisen aikaisin, usein vasta vapulta, myöhemminkin, mutta nyt, nyt ne olivat jo lähteneet. Hyvähän se on. Todella toivoin, että olisi ollut aikaa ajella systerin tykö Iijokivarteen katsomaan jäiden lähtöä joesta. Sovimme, että sitten ensi vuonna menen. Ensi vuonna pitäisi olla aikaa…

Tänään ”ylimääräistä” aikaa tuli siitä, että nuoripari ei tullut syömään, joten tyydyimme Pehtoorin kanssa eilisiin rääppiäisiin. Muutoinkin hieman poikkeuksellinen sunnuntai: vasta tänään (tavallisesti lauantaina) kävin äidin luona. Eilisen pavlovan rääppiäiset maistuivat muutoin jo kovin ruokahaluttomalle äidille, pitkään höpöttelimme kaikenmoista. Varmaan se, että on isäni syntymäpäivä, olisi täyttänyt 84 v., sai äidin muistelemaan …

Minä kävin jo eilen isän haudalle viemässä synttäriruusun, vähän siivoilemassa siellä, harjailin kiven, juttelin tietysti, kuulumisia kerroin kuten tapanani on, ja talven jäljiltä vähän roskia, lehtiä ja oksan kappaleita keräilin …

Ja samaa tehtiin Pehtoorin kanssa eilen kotipihallakin: meidän tontin toistakymmentä koivua ovat talven myrskyjen aikana pudottaneet oksia, paljonkin. Niitä keräilimme. Levittelimme lunta. Meillä pohjoisen ihmisillä on sellainen tapa: levittää lumikasoja, jotta sulaisivat nopeammin. Ja sulavathan ne. Tänään melkein kuuli kun nuo eilen kuvaamani mökkylät muuttuivat vedeksi.

Tänään iltapäivällä oli piazzalla niin lämmin, että pari tuntia siinä tarkenin vilttiin kietoutuneena istuksia ja lueskella arvioitavana olevia artikkeleita, kandiaihioita. Keväthän se!

Toisella puolen taloakin enää vähän lunta. Olisipa Huvila jo siivottuna, sinne voisi vetäytyä lukemaan loppuja nippuja… Mutta ei voi niin ei.

Ensi viikolla taas kaikenmoista uutta koettavaa, elettävää, – – elämme jännittäviä aikoja. Ja viimeisiä työkuukausia. Siihen liittyen ja muusta jännittävästä juttuja ensi viikolla; pysykäähän linjoilla. 😉

Niitä näitä Ruoka ja viini

Olipa ilo tehdä ruokailta…

Ensin parsojen keitto (suolaa ja ripaus sokeria) al dente, sitten valutus ja seuraavaksi kastaminen voisulaan, pyöräytys pecorino/parmesanraasteessa, prosciuttoon kääriminen, sitten vuokaan, pinnalle vielä juustoa ja voisulaa ja sitten uuniin (225 C, noin 10 min.). Alkuperäisohjeessa (”Intohimona Italia” -kirjassa) kehotetaan laittamaan kääröt paahtoleipien päälle. Siihen en ryhtynyt, vaan meillä oli ohessa tarjolla pataleipää. Ei valittamista, kenelläkään.

Pannierin samppanja (2002! Blanc de Noir) hupeni ohessa ja puolen vuoden tauon jälkeen alkoivat ”tilapäivitykset” eksnaapureiden kanssa. Oli korkea aika tavata. Ja edelleen on vaikea uskoa, että ovat 77 v. Mietin, että sekö että pitää kunnostaan huolta (3 x 2-3 t./vko salilla tai pitkiä kävelylenkkejä) vai positiivinen elämänasenne pitävät noin nuorena… . Olisi otettava mallia… Luulen että sekä asenne että fyysinen huolenpito ovat SE juttu. …

Parsojen jälkeen pääruokana hiiligrillatuja entrecote-suikaleita yrttiöljyssä ynnä monia lisukkeita ja jälkkäriksi pavlova (kermavaahto oli baileys-vaahtoa), – pavlovasta tuli liian laaja ja merkillisen sitkeä, mutta se oli ihan tavattoman hyvää…

Pieni juhlailta oli …

Ruoka ja viini

Viiniasiaa

Verraten topakan työviikon jälkeen on aika viinille. Olen taas keräillyt viinikokemuksia ja kuvia…

Ensinnäkin tälläinen – – erinomaisen hyvä prosecco, joka kuuluu kyllä tilausvalikoiman tuotteisiin, mutta silti sitä on ollut mm. Stockan Alkon hyllyssä. Tavattoman hedelmäistä, olematta makea. Maku viipyilevä. Ja hinta vähän toistakymppiä. Bueno!

Sitten – kun vähän ollaan haeskeltu läksäreissäni (sellaiset kuitenkin päätin järjestää) tarjottavaa valkkaria – palasimme maistamaan vanhaa, hyvää tuttavuutta. Olkoonkin, että samainen viini oli Juniorin lakkiaisten ruokaviininä, se on hyvää. Kokeile vaikka. Muista että sen pitää tarjotessa olla KYLMÄÄ! Jo etiketti on hauskan eeppinen, tai vähän melankolinen. Sopii siis läksäreihin.

Ja sitten äsken syödessämme nautimme uuden uutukaista punaviiniä, Barbaglio, josta pidimme hyvin paljon. Siitä ”Viinihullun päiväkirja” -blogissa kirjoitetaan näin:

Koska viini on vain laatikoittain tilattava, monet kuluttajat ovat vähän sen armoilla, onko lähi-Alko sattunut ”löytämään” viinin ja ottamaan sen hyllyynsä. Viinin laadun ja suosion puolesta sen kyllä soisi olevan perusvalikoimassa – harvoin nimittäin löytyy yhtä luonteikkaita ja ihastuttavia viinejä näin kohtuulliseen hintaan.

Kyllä allekirjoitan tuon ihan kokonaan. Tämä Italian saappaan korosta (Apuliasta) tuleva vuosikerran 2009!! viini on ”Täyteläinen, tanniininen, kypsän karpaloinen, viikunainen, kevyen lääkeyrttinen, mausteinen, hennon tamminen” eli se on hyvin hyvää, ja maksaa 14 euroa. Mutta se, mikä jäi meitä mietityttämään oli, että laatuluokituksen kohdalla luki Indicazione Geografica Prodetta. Se ei siis ole IGT-viini (Indicazione Geografica Tipica = typical regional wine), joita on erityisesti Toscanassa, vaan IGP! Mitä tarkoittaneekaan. No mutta, niin tai näin: jos kohdalle sattuu, niin osta ja nauti pois.

Ja sitten vanha, kunnon, aina niin miellyttävä, Peppoli is Back! Nykyisin tämän Chiantin klassikkoviinin hinta on arveluttavan korkea (liki 20 euroa), mutta onhan se lihakastikkeisen pastan kanssa edelleen ihan ylivertainen viini.
http://www.alko.fi/tuotteet/400897

Ja muista viinilöydöistä on vielä mainittava Etelä-Afrikassa KWV:llä tehty Tawny. Se on vallan edullinen (14 €) ruoka-, juusto-, suklaakakku-, lohtu-, lasillinen-vain- viini. Ei liian makea, mutta lasillinen on oiva pikku jälkkäri. Juuri nautin. 🙂 Tämä säilyy avattuna viikkoja. Siinä on lämpöä ja makua, välittämistä ja juhlan tuntua. Ei ihme että se on valittu vuoden 2015 jälkiruokaviiniksi.

Niitä näitä

Säästäväisyyttä?

Eihän se nyt mennyt ihan niinkuin Strömsössä. Töiden jälkeen piipahdin äkkiä kotosalla, vaihtamassa vaatteet ja vähän syökäisin, otin kauppakassin ja hurautin kaupunkiin. Auto Stockan parkkihalliin – valmiiksi. Ja sitten nopsasti pitämään ikääntyville luentoa.

Kuulijoita kourallinen (15?) mutta kiinnostuneita olivat, ja olipa kyllä taas mukava luennoida. Unohdan ajan, ja vain kerron historiasta, kerron tarinoita, kerron siitä, miten historiatietoa tuotetaan ja mistä kuvamme menneestä muodostuu. Kristillisten ja pakanallisten, kaupallisten ja valtiollisten, elinkeinoihin ja työhön liittyvien juurien nivoutumisesta vuotuisjuhlien viettoon. Siitä miksi vietämme Lucian päivää, tai miksi Vappua. Saan jopa keskustelua aikaiseksi. Ihan kaikkea, mitä olin aikonut en ehdi, mutta toisaalta saatoin hyppiä pätkien yli kenenkään huomaamatta. Aihe oli armollinen siinä suhteessa. Oli mahdollisuus luennoida, mitä halusi ja ehti. Ja puolitoista tuntia humahti. Kävivät vaatenaulakolla kyselemässä, mistä ensi syksynä tulisin puhumaan? 🙂

Se siis meni ihan ok. MUTTA.

Kun oli suunnitellut, että näin tilipäivän jälkeen, huolimatta ihan hirmuisesta hammaslääkärilaskusta, menen lopetettavalle Stockalle, jossa oli tänään 10 %:n alennus kanta-asiakkaille.

Olin jo odottanut tätä alennuspäivää tulevaksi, että saan ostaa itselleni uuden kevättuoksun, ripsivärin, ehkä jonkin jakun, joka EI ole musta tai harmaa, lautasliinoja, ison kukkakimpun viikonlopuksi, ja paljon herkkuja. Semminkin kun lauantaina saamme ruokavieraita.

Mutta!

Luennon jälkeen mennessäni kauppaan hoksaan, että – tämän yhden, tämän ainoan kerran ikinä – minulla on se kanta-asiakaskortti kotona. ARGH! No sitten, siis, lopultakin … taisin säästää. Ostin vain tarpeelliset herkut ja se oli siinä. Ei mitään humputteluja.

Vaikka kyllä minua harmittaa. Oikeesti.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Monenlaisia kulttuuriharrastuksia

Jokainen itseään kunnioittava oululainen seuraa parhaillaan Kärpät – Tappara -matsia. Minä en. Kyllä minä – periaatteessa – ihan mielelläni lätkää katson. Varsinkin MM-otteluita tulee joskus seurattua, mutta liigaa en juuri katso. Suunnilleen tiedän Kärppien sijoituksen, mutta siinä kaikki. Viimeksi olen käynyt Raksilassa katsomassa ottelua reilut 10 vuotta sitten. Pitäisi varmaan joskus mennä. Ehkä sitten ensi talvena sellaistakin voisi kokeilla.

Ja nyt menisi monta elokuvaakin, jotka kiinnostaisivat: ”Armi elää”, ”Tuhkimo”, Asterixia mieluusti lähtisin katsomaan . Ja Galleria Kajasteessa olisi J.-P. Metsävainion huikeita avaruuskuvia. Se on onneksi vielä ensi viikollakin, ja Juniorin kanssa on suunniteltu kimpassa menevämme katsomaan.

Kulttuuririentoja en siis ole saanut varatuksi, mutta lentoliput Helsinkiin kesäkuun alkuun varasin: mennään paitsi tyttären luo, myös ystäväperheen tyttären häihin.

Tänään meidän esikoisella on ensimmäinen hieno työillallisjuttu. Ja illan ohjelmaan kuuluu kuulemma myös viininmaistiaiset. Eilen naureskeltin porukalla, että tyärhän voi kertoa omaavansa pitkän viininmaistamiskokemuksen, sillä jo kesällä 1995, kun oltiin Kataloniassa pariviikkoisella vuokrataloreissulla, kävimme myös Torresin viinitilalla, lapset tietysti mukana.

Voi noita vyölaukkuja!

Ja siellä markkinointi oli viety varsin pitkälle. Myös lapset otettiin huomioon: sekä meidän pikkuisille että ystäväperheen tyttärelle (juurikin sille kesäkuussa avioituvalle) tarjoiltiin alkoholitonta rypälemehua ja annettiin sarjakuvakirja ”My First Winebook”, jossa kuvien kera oli selitetty, miten viiniä valmistetaan.

Lapset saivat myös Torresin pikkuiset mustat härät sieltä matkamuistoiksi. Niinpä käynti viinitilalla jäi muksuille hyvin mieleen, ja kun olin saman vuoden joulun alla neljä ja kuusivuotiaan kanssa Alkossa hakemassa joulupöytään tarjottavia, mutikaiset Rasavillin toppahaalareissa ja Kuoma-kengissään tepastelivat Alkon hyllyjen välissä ja kuinka ollakkaan tunnistivat jotain ennen nähtyä ja ilahtuneena kailottivat: ”Äitiiiii, täällä on niitä Torresin härkiä!” – Just. Jotta kokemusta on.