2015 – Sivu 11 – Tuulestatemmattua

Joku voisi kutsua työpäiväksi …

… minä en.

Suven sunnuntai, aamu ihanan aurinkoinen. Pihalla ja puutarhassa tekemistä, sisällä siistimistä, järjestelyä ja touhuamista. Ei ruoanlaittoa, eikä virtuaali-viininmaistiaisen raportointia (teen sen huomenna), mutta lähdin pyöräillen kohti Pikisaarta hyvissä ajoin. Nallikarin kautta. .. Olin siellä tovin. Auringosta, hiljaisuudesta, tyvenestä, kesästä kuitenkin, nauttien.

Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.

Ja tietysti – pitkästä aikaa – piipahdin Ilokivillä. Olin jo kymmenen jälkeen ilokivillä ja Nallikarissa kuvailemassa. Eihän se mikään lämmin ollut, mutta kesältä näytti.

Olisin voinut jäädä sinne istuksimaan, miettimään…

Mutta oli jatkettava.

Puolelta päivin oli tarkoitus aloittaa paistinkääntäjien kapitulin workshoppi, ja aloitettiinkin. Ja oikeasti tehtiin hommia monta tuntia. Työpäivän verran. Ja kun on paistinkääntäjistä kyse, on ruokatunnilla merkityksensä. Arkkitehtikillan talolla on pihapiirissä tulipaikka, ja siinä paisteltiin nyhtöpossua hampurilaisiin…

Minustahan ei paljon selfieitä näillä sivuilla yleensä näy, mutta tässä nyt tulee! 😉

Ja koskapa tämmöinen workshop tehdään yhteistyössä ravintoloitsijoiden kanssa, oli meillä jälkkäriksi vallan erinomainen mutakakku, jonka totta puhuen ajattelin ensin jättää väliin, ihan viime metreillä vasta kävin palaseni hakemassa. Onneksi kävin!!

Tätä kirjoittaessani maistelen Gewurtztramineria Alto-Adigesta… hmmm. Huomenna viiniarvioita ja juhannusviinisuosituksia. Huomiseen, ystävät!

Isovanhemmuus

Tärkeä vieras

Kesä on jo näin pitkällä….

Vaikkei se siltä tunnu. Eikä oikein voi sellaisia puuhailla kuin tähän aikaan kuuluisi, haluaisi.

No vapaalauantai on silti kulunut hopusti. Ison osan on vienyt ruoan hankkiminen, valmistaminen ja nauttiminen. Pikku perhe kun tuli jo tänään syömään, sillä minulla menee huominen paistinkääntäjien ”workshopissa”. Rotissöörien vuosittainen suuri juhla ”kapituli” on vuoden päästä Oulussa, ja 300 – 400 hengen kolmipäiväistä tapahtumaa on jo hyvinkin ryhdyttävä järjestämään. Siispä huominen niissä merkeissä.

Mutta tänään aikaa tehdä sapuskaa. Risotto (alla milanese) kyllä onnistui erinomaisen hyvin. Pehtoorin grillaukset samoin. Jälkkäriksi ei sittenkään mansikkalappapuuroa vaan mansikkarahkaa mini-vaahtokarkeilla, Meksikon vaniljalla ja marengeilla. Ja huom. pieni marsipaanirusetti! Ensimmäinen ”koevedos”. Suunniteltiin tänään samalla myös kastajaisia, ja silloin tarvittaneen marsipaani-rusetteja.

Nuoret pyysivät jo joku viikko sitten, josko kastajaiset voitaisiin järjestää meillä. Josko? – Iloa ja elämäähän se sellainen on. Joten meillä pidetään Tahvon kastajaiset! Eikä sankaria itseään voisi vähempää kiinnostaa. 😉

Kova poika haukottelemaan. 😉

Tässä seuraavassa kuvassa on enemmän isänsä näköinen kuin koskaan ennen…

Jossain välissä kuitenkin vähän osallistui keskusteluun… Ja silmistään on niin äitinsä näköinen.

Mutta vähän epäillen katseli mummia, joka koko ajan katselee, ja välillä vielä räpsii kameran kanssa.

Niinpä kun isänsä ehdotti kotiin lähtöä…

… pojanpoika osoitti hallitsevansa some-kielen ja peukutti kotiinlähdön puolesta.

Onni on. Onni on tuo lapsi.

Ja moni muu asia.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Pienistä jutuista tulee iso ilo

Tälle päivälle monta erinomaista asiaa. Ei isoja mutta ilahduttavia, elämänlaatua nostavia juttuja. Pieniä iloja, joista kannattaa nauttia, muistaa, ja tehdä ne näkyviksi.

– En mennyt tänään töihin. Lintsasin. Ihan tuosta vaan: en mennyt töihin. Enkä tehnyt mitään töihin liittyvää kotonakaan. Tuosta vaan. Enkä edes selittele asiaa itselleni enkä kenellekään. Lintsasin ja sillä hyvä. 😉

– Muistin, kuinka touko-kesäkuu 1991 olivat ihan yhtä kylmiä kuin tämäkin kesänalku on ollut. Silloin meillä oli vauva, Pehtoori oli töissä 12 t/7 (lakko, jolloin päällikkötaso joutui tekemään lakkoilevienkin duunit/vuoroja). Vauvan ja puolitoistavuotiaan kanssa mietin, että haluaisin lämpöä, vähempää pukemista, enempi ulkoilua, aiottua yhdessäoloa, unta, —

Ja tänään hoksasin Stockalle mennessä, että siellä ihan ensimmäisenä suuntaan lastenvaateosastolle: Tahvolle alesta pöksyt ja body. Ja samalla kauppareissulla etsin itselleni Converseja. Vaaleanpunaisia.

Ei löytynyt, ja mustathan minulla jo onkin, ja Tahvollakin on omansa. Ostin ne – silloin vielä syntymättömälle – jo maaliskuun Helsingin reissulla… Mutta tänään, koskapa minulla jo on mustat, niin eihän se haitannut, vaikka pinkit jäi ostamatta. Ja sitä paitsi pinkin T-paidan löysin ja sen ostin 😉

– Ja tänään löysin itselleni myös hupparin, – mökkielämää varten. Ja monia pieniä herkkuja huomista ja juhannusta varten.

– Tytär viesteili ilouutisia töihinsä liittyen.Onnea, lapsi!

– Alkukesän vihreä on liki päällekäyvä. Tämä valo ja vihreys ovat niin hienoja juttuja!

– Kaksi viikkoa vanha krysanteemi jaksaa olla reipas!

– Äidin luo mennessä, Caritaksen pihassa, unikkoja!! Ihania, punaisia, kauniisti (kylmässä) auringonvalossa kukkivia unikkoja.

– Söimme kaksin karitsan kyljyksiä ja maistoimme viikonlopun viinipruuvin Passimon.

– Lopultakin on tullut liikuttua aika lailla.

– Perjantai tuntuu lerppuilusta huolimatta perjantaille. (enkä sano että tuntuisipa kesältäkin… En nyt urputa säästä kun kerran aika lailla muutoin kaikki hyvin.)

Niitä näitä Ruoka ja viini Yliopistoelämää

Mansikkaa ja raparperia ja kaikkea siltä väliltä

Tämä päivä alkoi raparperipiirakalla (ja mansikoilla), jotka vein koulutustoimikunnan kokoukseen. Enhän minä tiennyt, että kokoukseen tulivat myös koulutusrehtori delegaatioineen, enkä sitä, että koulutusdekaani halusi pitää minulle puheen. Mutta sitäkin suuremmalla syyllä oli mukava, että minulla oli raparperia ja mansikoita tarjottavaksi. Sain allekirjoituksin mukavan valokuvaushistoriaan ja Turun historiaan liittyvän kirjankin. Aika hyvä valinta kirjalahjaksi tässä minun elämäni risteyksessä…

Aamun – aamupäivän – kokouksen jälkeen en paljon muuta ehtinytkään. Tarkastelin kypsyysnäytteitä, kirjailin suorituksia, tein illaksi powerpointeja. Ja iltapäivällä sitten tohtoriopiskelijan kanssa tapaaminen. Minulla on elokuun jälkeenkin sidos yliopistoon; yksi tohtorikoulutettava vielä minun elämässäni, mikä edesauttaa vaiheittaista siirtymistä pois yliopistomaailmasta, pieni säie vielä kiinni.

Illansuussa sitten ihan erilainen ”koulutustilaisuus” Nallikarissa: olin luvannut pitää tervetuliaisinfon uusille paistinkääntäjäjäsenille. Pidinkin. Ja sitten nautimme kelpo illallisen.

Ja sattuipa pöytäämme melkein kaikki uudet jäsenet. Ja mukavaa oli. Ei pysähtyneitä, vaivaantuneita tuokioita. Ruoka – ja viini – yhdistävät kummasti. Meillä riitti hyvin neljä tuntia keskustelua ruoasta. ”Ajattelemattomuus” on hyväksi.

Ja kuinka ollakkaan ilta päättyi siihen, mistä päivä oli alkanut: mansikkaa ja raparperia.Mansikkalappapuuro! Minä ainakin aion kokeilla, – kokeileeko joku muukin?

Joka tapauksessa. Nallikariin kannattaa mennä.

Ja muistattehan että on virtuaalipruuvi viikonloppu! ks. testattavat viinit täältä KLIKS

Bloggailu Niitä näitä Ruoka ja viini Yliopistoelämää

Työnjako

Illan tullen menin takapihalle ja aika hyvänkokoiseksi kasvaneen raparperin katkoin ja silppusin. Piirakan tein. Ison piirakan. Vien huomenna töihin. Tiedekunnan koulutustoimikunnan (minulle viimeinen) kokous on huomenna. Ajattelin keitellä ennen kokousta kahvit ja tarjota sitten piirakkaa, ja kokouksen jälkeen tiedekunnassa muillekin.

Nämä päivät ovat pieniä ja isoja jäähyväisiä, viimeisiä kokouksia, viimeisiä vastaanottoja, viimeisiä palavereita. Hyvästejä ja heippaamisia. Luopumista. Kiitoksia. Edelleen hämmästelen monia kommentteja, lähtönikö se saa ihmiset sanomaan sellaista, mitä en ikinä olisi uskonut, en tajunnut.

Maanantaina oli ”työnjako” professorin kanssa. Tohtoriopiskelijoiden ohjausvastuun siirtoa (yhtä poikkeusta lukuunottamatta, – tulette vielä kuulemaan) ja maisterivaiheen opiskelijoiden opinto- ja ohjausasioihin perehdyttämistä. Eilen oli vuorossa kollegalle kandiseminaarin ”siirto”. Kahdentoista vuoden kokemuksen koetin kiteyttää pariin aaneloseen ja pariin tuntiin. Jo käytäntöjen ja materiaalin siirtämiseen meni rutkasti enemmän aikaa.

Ja tänään sitten seuraajanikin kanssa iltapäivällä aloitimme työhön perehdyttämistä. On niin tavattoman hyvä, että hän on ollut jo kahteen kertaan tekemässä isoa osaa niistä jutuista, jotka hänelle nyt minun lähtiessäni kasautuvat. Eniten hiljaista tietoa on siirrettävänä opinto-ohjausasioissa. Ja niissä opsien ja jatkuvasti muuttuvien käytänteiden opettamisessa, joita hänen ei esim. toissavuonna sijaistaessaan tarvinnut hoitaa, koska professorina ollessani vastasin niistä ihan kuten aina ennenkin. Mutta luottavaisin mielin pestini hänelle jätän.

On tässä paljastettava sellainen juttu, että seuraajanikin pitää blogia, eikä ihan mitä tahansa blogia. Hänen postauksensa eivät ole sellaista satunnaista sekamelskaa kuin nämä minun päivittäiset höpinäni. Ja on turha etsiä blogistaan juttuja yliopistoelämästä tai historiasta. Reissupostauksia siellä kyllä on, mutta nekin – kuten koko blogi – ovat ruokapainotteisia. Ja ”Rosmaniinin” postauksissa ei olekaan kyse mistään pienimuotoisesta kotiköksäilykokeilujen kirjaamisesta kuten Tuulestatemmatun sivuilla, vaan hänen bloginsa on edelleen yksi Suomen suosituimmista ruokablogeista eli Pastanjauhantaa. 😉

Tähän on liitettävä läksiäisruno, jonka latinan lehtorimme viime viikon läksäreissäni esitti… Runon toisen variantin suomennoksessa nimittäin vahingossa viitataan myös seuraajani nimeen…

Reiïa, Te svavem colimvs hoc carmine parvo
libera qvae fies – ingeniosa satis!
Reija, vaalimme sinua viehättävää tällä pikkurunolla,
kun tulet vapaaherrattareksi – kylliksi kekseliäs!

ja vain vähän varioimalla siihen tuli myös viittaus tulevaan ”toimenkuvaani”.

Reiïa, Te svavem colimvs hoc carmine parvo
libera qvae fies – ingeniosa avia!
Reija, vaalimme sinua viehättävää tällä pikkurunolla,
kun tulet vapaaherrattareksi – mummona kekseliäs!

Nämä pienet latina-tuulahdukset ovat olennainen osa historiatieteiden virallisia ja epävirallisia juhlia, ja sellaisina mukavia, akateemisia, humanistisiakin. Olen aina kovasti pitänyt niiden mukanaolosta.

~~~~~~~~~~~~~~

Mutta siitä raparperipiirakasta piti vielä sanomani. Sen ohje ei ole Pastanjauhantaa-blogista, vaan omasta ensimmäisesta keittokirjastani. Vähän varioin tuota vanhaa ohjetta, ja käytin mm. kookossokeria (puolet) pohjaan, joten siitä tuli tumma ja maku on voimakkaampi ja minusta parempi kuin pelkästään tavallisella sokerilla.

Kookos-raparperipiirakka
(piirakkavuoka, kaksinkertainen annos uunipellillinen)

Pohja:
2 munaa
1 dl sokeria (½ kookossokeria)
1 dl sulaa margariinia
1 dl kevytkermaa
2 dl vehnäjauhoja
1½ tl leivinjauhetta
1½ tl vaniljasokeria
½ litraa raparperipaloja

Kuorrutus:
1 muna
½ dl sokeria
2 rkl voisulaa
2 dl kookoshiutaleita

Vaahdota munat ja sokeri.
Lisää sula rasva ja kerma.
Lopuksi jauhot, leivinjauhe ja vaniljasokeri.
Taikina piirakkavuokaan ja raparperipalat päälle.
Uuniin 200 Co noin 15 – 20 minuutiksi.
Sitten kuorrutus päälle,
ja toiset 15 – 20 minuuttia uunissa.

Ruoka ja viini

Virtuaalipruuvi II – ensi viikonlopuksi viiniostoksille?

Nyt olisi aika virtuaalipruuvi kakkoselle. On tässä kaikenmoisessa tuoksinassa unohtunut sen järjestäminen, vaikka niin tuossa kevättalvella lupailin. Mutta tässä siis tulee.

Valitsin testattavaksi punaisen ja valkoisen italialaisen kohtuuhintaisen viinin. Toinen tulee pohjoisesta, toinen etelästä.

Valkoisena on kauan Alkossa ollut Mezzacorona Gewürztraminer, jota monikaan ei taida tuntea. Rypälekin on ehkä aika vähän tunnettu, ja Italiassa sitä ei kovin paljoa tuoteta. Alko toteaa nettisivullaan näin: ”Vivahteikas, ryhdikäs. Kuiva, hapokas, hedelmäinen, kypsän sitruksinen, litsiluumuinen, kevyen ruusuinen, mausteinen.” Mezzacorona viini maksaa 12 euroa.

– – ja sitten punaviiniksi Passimo. Tämä Apuliasta eli Italian saappaan korosta tuleva viini on valmistettu Appassimento-menetelmällä, mikä tuo viiniin makeutta ja intensiivistä makua. Alkon luonnehdinta on ”pehmeä ja hedelmäinen. Keskitäyteläinen, keskitanniininen, makean marjainen, kirsikkainen, hennon mausteinen. Kahden rypäleen (Negroamaro, Sangiovese) viini kannattaa ehkä tarjota vähän viilennettynä. Se ei maksa kuin yhdeksän euroa.

Katselin, että näitä pitäisi olla aika monessa Alkossa, ”maallakin”.

Viikonloppuna – ja juhannuksena – ajattelin pitkästä aikaa koettaa jotain uutta sapuskaakin. Ruokalehtiä ja yksi keittokirjakin on tuolla hyllyssä ihan ”korkkaamattomana”, joten voisi hyödyntää vaikka niitä. Katsellaan ja maistellaan. Testaillaan viiniä tahoillamme, josko vaikka kommenttilaatikkoon viikonloppuna mielipiteitänne laitatte, ja minä kirjoittelen meidän makukokemukset sunnuntai-iltana. Cin-cin.

Niitä näitä Valokuvaus

Kameraostoksilla

Ajattelin kevättalvella että ostan itselleni ”läksiäislahjaksi” Loopin. Sellaisen aktiivisuusrannekkeen ”joka saa minut liikkeelle”. Liikkumista kun olen ajatellut lisäillä tässä duunien huvetessa. Ja tuollainen trendilelu (?) voisi olla hyvä patistaja. Jossain vaiheessa annoin kuitenkin itselleni luvan ryhtyäkin säästämään uutta järkkäriä varten; siis uutta kameraa rupesin säästämään. Kummasti löytyi motiviaatiota tehdä iltaisin ja viikonloppuisin niitä varsinaisen työn ulkopuolisia esitelmiä ja luentoja Kemin valtuutetuille, Kuusamoon, museopäiville, viime viikon Pudasjärven keikalle, Ikääntyvien yliopistoon jne. kun oli ”kamerarahasto”, johon noista tulleet liksat laitoin. Ja kun vielä ilokseni, sain vallan harvinaisen ”kannustuspalkkion” yliopistolta, niin kameraa varten oli rahat tienattu.

Olen pitkin kevättä lukenut lehdistä arvosteluja, valokuvasivustoilta ja -blogeista (mm. Lepolandian Pasin) kommenttja ja kokemuksia. Nostattanut kamerakuumetta ja perustellut – itselleni – miksi ja millaisen kameran haluan. No viime torstaina kun urakan viimeinen luento oli pulkassa, minulla oli ”lupa” vaihtaa viisi vuotta vanha, hyvin palvellut, muutaman satatuhatta kuvaa ”tuottanut” kamerani uuteen. Olisin tietty voinut jo aiemmin tilata kameran verkosta, mutta halusin säästää uuden kameran oston Helsingin reissulle, jotta pääsen käymään Rajala Pro Shopissa (Postitalossa siinä Marskin patsaan vieressä), koskapa se on vähän sellainen valokuvaajien ykköspaikka. Ymmärtääkseni.

Halusin ostaa sieltä, jotta saisin asiantuntevaa palvelua ja että voisin keskustella isosta ja kalliista ostoksestani myyjän kanssa ja että tulisin vakuutetuksi, että juuri tähän minun kannattaa rahani laittaa. No? Perjantaina sitten kävelin Rajalan Pro Shoppiin valmiina kyselemään ja keskustelemaan – ja valmiina ostamaan.

M (minä): Hei, olen ajatellut hankkia uuden kameran.
A (”asiantuntija”): Millaisenhan? Digipokkarin vai järkkärin?
M: Canonin järkkäriin olen päätymässä…
A: no niin. ….
M: Olen kovasti miettinyt ja vertaillut, että olisiko se 7D Mark II vai 6D… Kumpikahan olisi parempi, mitäs suosittelet?

Ja tässä vaiheessa odotin myyntipuhetta, suostuttelua, kameroiden vahvuuksien esittelyä, ehkä kysymyksiä siitä, millaiseen kuvaukseen kameraa olen harkinnut, ja mikä on ollut edellinen kamerani, ja ehkä jopa suostuttelua myös uuden linssin ostoon… Ja mitä tekee tämä myyntitykki? – Toteaa, että kyllähän tämän hintaluokan kameroilla on kuvan laatu jo vallan hyvä. Ja ryhtyy kädessään olevasta iPadistä etsimään hintoja ja sanoo, että ei sellaista 7D Mark kakkosta taida ollakaan, ja että kuus deetä ehkä on varastossa ja että nettiyhteys on niin huono, ettei hän saa sivuja auki, että voisi nähdä hinnat. Siinä vaiheessa minä kerron hänelle, että molempia kameroita on heillä varastossa ja kerron niiden hinnat, ja senkin, ettei kumpikaan ole digiviikkojen tarjouksessa…

Vielä tovin uskon, että voisimme keskustella, mutta kaveri aikansa vain tupisee huonosta nettiyhteydestä, minkä jälkeen sanon, että olen kyllä lukenut näistä aika paljon ja että otan sen kuus deen. Menemme kassalle, eikä tämä onneton myyjä tajua myydä edes muistikorttia saatikka mitään muutakaan. Ostan kameran ja kortin ja kävelen ulos.

Nyt minulla on uusi kamera (ja Juniorilla vanhani, kävivät äsken Tahvon kanssa hakemassa 😉 ). Miksikö päädyin tuohon kutoseen, enkä seiskaan? – Koska se on kevyempi, sen pitäisi olla parempi hämäräolosuhteissa ja se on vähän halvempikin kuin 7D Mark II.

Olen ihan varma, että siitä tulee yhtä hyvä ”liikuttaja” kuin Loopistakin olisi tullut.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Helsingissä helppo sunnuntai

Juhlien jälkeisenä aamuna onnistuimme nukkumaan liki kahdeksaan. Kun kerran paistoi, lähdimme Pehtoorin kanssa aamukävelyllle etsimään kahvia ja ehkä jotain pientä brunssia. Tyär jätettiin elpymään …

Kiertelimme Kalliota, Tokoin rantaa, Hakaniemen torille…

Ja sunnuntaiaamuna heti yhdeksän jälkeen se kuhisi elämää, ja me löysimme kahvia ja muurinpohjaletut aamiaiseksi. Juhlaviikonloppu jatkukoon!

Iltapäivällä minä lähdin vielä yksikseni kiertelemään kameran kanssa Töölöön ja etsimään Tahvolle tuliaista.

Illansuussa menimme sitten porukalla taas syömään; tänään ravintola Juuri Korkeavuorenkadulla koettavana. Erityisen hyvää olivat sapakset (vrt. tapakset, lapakset).

Väsynyttä mutta mukavaa meillä oli ..

Luin jostain etukäteen, että annokset on aika pieniä, ja se olikin syy, miksi niitä sapaksia kaikille tilaisimme… kannatti. Yhdessä riittivät viemään nälän. Maut hyvin intensiivisiä, ei mitään kastikejauheita, eineksiä, puolivalmiita … Rento palvelu ja hyvät ajoitukset….

Leppoisa, kävelevä, nautittava sunnuntai alkaa olla paketissa. Aamulla kotiin. Ja töihin.

Niitä näitä

S + M

Hääjuhlassa eilinen

Johanneksen kirkkoon kello kahdeksi kokoontui yli 100 hengen ystävien ja sukulaisten joukko.

Kauniissa kirkossa Melartinin Prinsessa Ruususen juhlamarssin soidessa, hyvän ystävämme saatellessa kauniin tyttärensä kohti vihkialttaria, komean sulhasen isän toimittaessa ja pitäessä ehkä kauneimman vihkipuheen, mitä olen koskaan kuullut ja lopuksi avioparin kävellessä Mendelsohnin Kesäyön unelma -häämarssin pauhatessa oli väistämätöntä, että silmät täyttyivät kyynelistä.

Kirkosta kävelimme (myös jalkansa murtanut tyttäremme kainalosauvojensa kanssa) pienessä tihkusateessa Merisatamanrantaan, jossa oli kylmä. Pienellä vesibussilla menimme Boathouseen, jossa hääillallinen ja -juhla odotti.

Kauniita, koskettavia ja hauskoja puheita, hyvää pöytäseuraa, erinomaista ruokaa, mainiot bändit, puolenyön jälkeen morsiamen oma räppi ”pienissä häissä”, paljon tanssimista, uusiin ihmisiin tutustumista ja ystävien kanssa kuulumisten vaihtoa. Mekin jaksoimme reilusti yli puoleen yöhön ja tytär, joka oli muiden nuorten kanssa lähtenyt vielä jatkoille, kotiutui puoli neljältä. Oli kyllä mukavat häät. Oikein mukavat ja kauniit.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Tervehdys Porvoonkadulta!

Tänne lennähdimme aamupäivällä. Tyttären tykö tulimme. Minilomanen on hyvin alkanut. Ei ehkä ihan odotusten mukainen päivä ole ollut, sillä tyttärellä on jalka paketissa. Kävelylenkit ei oikein onnistu! Tai no tänäänkin viitisen kilometriä sauvojen kanssa.

Pikkusen oli meillä tyttären kanssa täydennettävää huomisen hääjuhlan garderobiin: huivia, toppia, sukkia, korua… Ja täsmäostoksien jälkeen illansuussa syömään. Pöytävaraus Pastikseen oli tehty jo pari viikkoa sitten. Jo vain kannatti.

Alkuun kaikille parsaa, ja sitten pääruoaksi kalaa eri tavoin.

Minulla kalakvenelejä, bouillabaisea ja ruillea.

Olihan se ihan tavattoman hyvää. Ja ruoalle aina hyvä mauste on nälkä ja hyvä seura. Tänään molemmat mausteet olivat kunnossa. Ja jälkkäriksi oli pakko ravintolan nimen ja huomisen hääjuhlan vuoksi (morsian ja vanhempansa ovat osa pastismuistoja ;)) nauttia tilkka pastista.

Taas kerran tuli todettua että Helsinki on hieno kesäkaupunki. Täällä on kesä! Ja täällä on tytär. Ja nyt lomanen. Epätodellista on.

Historiaa Niitä näitä Yliopistoelämää

Onnikkahistorian parissa

Viimeinen kahdeksasta viimeisen parin kuukauden aikana tekemistäni yliopiston ulkopuolisista luentokeikoista on nyt tehty. Kiinnostuneita kuulijoita ja asiantuntevia kommentoijia enemmän kuin yhdessäkään edellisistä. Olisikohan ollut melkein lähelle sata Pudasjärven Koskenhovin isossa pirtissä ja porstuassa.

Vanhaan tutkimusaiheeseni sain palata … Sikäli sattui tämäkin hyvin tähän lähdön tunnelmaani: olen näet vahingossa ja tarkoituksella tullut tässä kerranneeksi menneitä projektejani, kirjoittamiani juttuja ja tutkimusteemojani. Liikenteen historiaahan minä olen yhden kirjan ja ainakin kymmenen artikkelin verran tutkiskellut. Siis onnikkaliikenteen historiasta raataitiltiin paikallisen 80 v. liikennöitsijän kanssa. Sellainen kahden hengen paneelikeskustelu se oli. Olisihan meillä juttua riittänyt vaikka iltamyöhään, mutta saatiinpa pysymään kuosissa. Ikinä ennen en ole tuon muotoista ”asiantuntijakeikkaa” tehnyt, mutta järjestävän osapuolen kommenteista ymmärsin, että ei se ihan pieleenkään mennyt.

Sitä paitsi pudasjärveläisen Nevakiven linjat -yrityksen 90 v. -juhlassa oli paljon tuttuja, joiden kanssa oli lohensopan äärellä mukava tavata ja jutella.

Yrityksellä on hieno TT-Ford (huom. ei A-malli), joka on entisöity museoautoksi.

Se on ajalta jolloin ensimmäiset auto-omnibusmobiilit tehtiin kuorma-autojen lavoille.

Aluksi nämä moottoroidut kulkuvälineet olivat niin pelottavia, että esimerkiksi Oulussa niillä oli lupa ajella vain öisin, kun ei ollut hevosliikennettä. Joten ei ihme, että Temmeksellä, kun ensimmäiset auto-omnibusmobiilit aloittivat liikennöinnin, muorit totesivat, että ”Maailmanloppu tullee ku mökit liikkuu…”

Kuorma-autoista rakennettujen autojen rinnalla oli myös ”oikeita” auto-omnibusseja. Eroa kuorma-autosta kyhätyn kulkuvälineen ja ”oikean auto-omnibusmobiilin” välillä ei ole kovin helppo tehdä. Aikalaisille eron tekeminen ei ollut vaikeaa, sillä Suomen Kuvalehdessä oli opastava artikkeli vuonna 1925: Siinä todettiin

linja-auto on vaunu, joka on rakenteeltaan sellainen, että se kykenee matkustajalle antamaan ensiksi täyden kulkuvarmuuden, on nopea ja sellaisilla mukavuuksilla varustettu, että matkustus sillä ei käy työksi, vaan huviksi, ja että pitemmänkin matkan tällaisella tehtyään ihminen vielä on työkykyinen ja reipas …

Samassa jutussa todettiin, että kuorma-auton alustoille tehdyissä

vaunuissa ihminen ellei juuri kolhiinnu niin pahoin, että sairaalaan tarvitsisi viedä, kuitenkin väsyy ja tulee työhaluttomaksi joiksikin tunneiksi.

Paljon hienoja vanhoja onnikkakuvia täällä (rullaile sivun alareunaan). Tämmöisiä ja paljon muita juttuja tänään.

Ja tämä oli kyllä nyt niitä viimeisiä isosti, ohi normitöiden valmisteltavia juttuja tälle keväälle. Jotta helpotustahan tässä on ilmassa. 🙂 Nyt pakkaamaan. Minilomanen on alkanut!

Niitä näitä Yliopistoelämää

Eilisen juhlan jälkeen …

Eilen kolmen jälkeen meidän pihalle tuli 20 työkaveriani. Olisin halunnut kutsua vielä muutamia, kymmenen lisää?, mutta jostain oli vedettävä raja.

Kahdellekymmenelle on riittävästi astioita eri kattauksille ja ulkona tuoleja, ja tilaa kaikkien olla yhdessä tilassa yhtä aikaa. Siis siltä osin toimi hyvin.

Maanantaina satoi viheliäisesti, kuten tänäänkin, mutta eilen paistoi! Loppuillasta ei ollut enää kovinkaan lämmin, mutta aurinkoa riitti. Viimeiset vieraat lähtivät puoliyhdeltätoista. Sen jälkeen Pehtoorin kanssa siivoilimme, käytimme tiskikoneita, järjestelimme, pakkasimme safkoja.

Olin ohjeistanut piknikin nyyttäri-ideaa näin: ”Kun mietit, kuinka ison nyytin tuot, on hyvä tietää, että meitä on paikalla parikymmentä ja että jokainen tuo jotain. Siis tuo siten, että jokaiselle riittää, mutta muista, että tuomasi lisäksi pöydissä on ainakin 21 muutakin maisteltavaa. Siis riittävästi, mutta kohtuullisesti.” Oliko mennyt perille? EI! 🙂 Menu oli huikea!

(eikä tuossa ole edes ihan kaikki… kuva suurenee klikkaamalla)

Minä en eilen pitänyt – en ehtinyt – kuvata, joten nyt on sellainen juttu, että jälkkäripöydästä ei ole kuvaa… ;(

Olin tehnyt tietokilpailun, – osittain siksi, ettei kukaan keksisi ryhtyä mitään puheita pitämään, ettei joku haluaisi ikään kuin siten ohjelmaa järjestää. Noh, tietokilpailu(kin) takasi, että pönötyspuheita ei pidetty.

Eikä sitten ollut onneksi muuta kuin hieno läksäriruno latinaksi (siihen palaan vielä toiste) ja pieni lahjanluovutuspuhe, tai oikeastaan kaksi lahjanluovutuspuhetta: sain ihan lähimmiltä kolmelta, ”ent. SSH:n pojilta” ;), hienon punaviinin ja sitten koko läsnäolleelta porukalta ja suureksi yllätyksekseni myös parikymmeneltä muulta yliopistossa vuosia, vuosikymmeniä kanssani samassa työyhteisössä olleelta Taittingerin samppanjan 😉 ja lahjakortin ravintola Oloon! Yesh! Huippujuttu. Ihan kuin työkaverit tietäisivät, millaisesta pidän. Aalto-maljasta tai jostain bibliofiilisesta kirjaharvinaisuudesta olisin ollut iloinen, tästä olen ihan innoissani. Ja kyllä se tuntuu mukavalle kun niin moni oli mukaan lähtenyt.

Ajatuksena oli ollut ”viettää tiistai-iltapäivä ja ilta leppoisasti yhdessä, – ilmassa hiven lähdön tunnelmaa ja toivottavasti paljon lämpimiä auringon säteitä.” Ja niin se meni. Mukava lähtörituaali oli tuo.

Aamulla roudasin duuniin auton peräkontillisen rääppiäisiä, joista meille tusinalle riitti lounaaksi ja monelle pieniä dogibageja erikseen kotiin vietäväksi.

Päivällä töissä paljon piipahtelijoita, paljon tekemistä, paljon posteja, paljon väsymystä.

Illansuussa olen viimeisteillyt huomista ”keikkaa” – lähden Pudasjärvelle ihan uudenlaisen ”esitelmän” pitoon … sitten helpottaa …

Niitä näitä

Läksärit – mennyttä nekin…

Tänään on paistanut. Tänään on ollut minun läksärit. Nyt ne on ohi. Hassu tunne. Ohi. Onneksi ei pönötystä, onneksi hyviä hetkiä.

Nyt väsy. Ohi…

Kerron huomenna…

Historiaa Yliopistoelämää

Suwi Wirsi

Kesäkuun ensimmäinen, ja myrskyää kuin syyskuussa. Meillä ei ollut ainoitakaan lakkiaisia vierailtavana, saatikka kevätjuhlia, joissa olisi laulettu Suvivirttä. Sikäli ei oikein tunnu kesälomakauden alulta.

Minulla kuitenkin on lähtölaskenta töistä toden teolla alkanut, tein jo ovenpieleen ”aamukalenterin”, sovin yhden jos toisen työkaverin kanssa minä päivänä tällä ja ensi viikolla töitäni jakelen ja niitä ”ketjutan”, vähän kuin työhön perehdytän kollegoitani. 🙂

Sain joku viikko sitten postissa ”työuran lopettamisen muistoksi” Suwi Wirren sanat vuodelta 1701. Kiitos ja kumarrus Rovaniemen suuntaan. Mielenkiintoiset sanat ovat.

Suwi Wirsi (1701),

Jo joutu armas aica,
Ja Suwi suloinen,
Joll caunist caiken paican,
Caunista cuckainen.
Nyt armas Auring meitä,
Taas lähte lähemmäx,
Hän cuolleet hauto, heitä
Jäll teke eläwäx.

Ne nijtyn cuckat corjat,
ja Laiho laxosa,
Nijn ylpiät Yrtti tarhat,
Puut wehriät werasa,
Ne meillen muistuttawat,
Suurt hywytt’ Jumalan,
Jong caick ain nähdä saa
Juur ymbär Wuoden ain.

Nyt lindu äänell corjall,
Taas laula taitawast,
Eng me sijs mahdais Luojall,
Tääll weisat iloisest?
Mun Sielun HERra kijtä,
Nyt riemu-laululla,
Cuin iloitta ja täyttä,
Meit laupioill lahjoilla.

o Jesu Christe jalo,
Sä kircas paistehem,
Ain kylmä luondom haudo,
Ja asu tykönäm!
Sun rackaudes tuli,
Ann pala sydämmes!
Tuo meihin uusi mieli,
Pois murhet poista myös.

Sä Saronin caunis cucka,
Cucoistus laxosa,
Mun Sielun awuill Cruuna,
Tee taitawax tawoisa,
Sun castes händ Sionist,
Ain caunist castacoon,
Sitt cuin Ruusu Libanonist,
Hajuns hywän andawa.

Ann maa tääll caswons canda,
Wacons myös liota;
Meill tarpet tahdoisit anda,
Maan, meren siunata,
Ann Askeles tiucku raswast,
Suo maistam sit ain makiast,
Meit ruoki sanallas,
Nijn Sieu on autuas.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

”Työuran lopettamisen muistoksi” piipahteli tänään opiskelijoita, mansikoilla ja suklaalla, kukkasilla ja ennen kaikkea piipahtamisellaan muistivat. Hyvällehän se sellainen tuntuu: ”Ikinä ilman sua en syksyllä valmistuisi.” Tuollaisen jälkeen antaa itsensä uskoa, ettei ole ihan turhaan duunissa ollut. 🙂

Ja huomenna siis läksiäskekkerit. Juhla-piknik. Tai päättäjäiset niin kuin Pehtoori koko ajan höpöttää. Päättäjäiset? – No ei ole. Ja tuskin suvivirttäkään veisataan. 😉

Niitä näitä

Juhlaa tehden

Ihana, ihana kesäaamu ja peilistä katsoi liki levänneen näköinen minä. Pihatouhuja, kotitöitä, järjestelyjä.

Koskapa eilen en malttanut/ehtinyt äidin luona käydä, kävin tänään isomummulle näyttämässä kuvia Tahvosta. Ajatuksena oli ollut lähteä lenkille suoraan Caritaksesta, mutta rupesipa juuri silloin sitten satamaan. Tylsää. Lämmintä oli silti. Mutta siis paluu kotiin touhuilemaan. Harrastelemaan.

Päivä mennyt tiistain läksäreitä järjestellessä. Keväällä pitkään harkittuani päätin, että sittenkin voisin viettää läksärit. Läksäreiden ja monien kekkereiden järjestely on duunissa ollut usein minun vastuullani, ainakin niiden koordinointi jne. Mm. järjestelin pienimuotoiset, sellaiset läksiäiset kuin professorit suostuivat viettämään, silloin kun he vuorovuosina minua ennen eläkkeelle vetäytyivät. Ehkäpä työkaverit olisivat minulle jotain järjestäneet, mutta ehdinpä maaliskuussa ilmoittaa ensin itse, että pitäisin mieluusti piknik-läksärit. Meillä on pidetty kaksi kertaa ennenkin työporukalla piknik, viiden vuoden välein nämä ovat sattuneet. Ja nyt sitten Juhlapiknik-läksärit, joiden safka tehdään/tuodaan porukalla!

Ei pönötyspäivällisiä, ei mitään jäähyväiseminaariesitelmää, ei mitään pikaisia kermakakku-kahvikekkereitä tiedekunnan tai historiatieteiden porukalla, vaan piknik Rantapellossa: herkkuja, kuplivia juomia, ehkä perinteinen tietokilpailu – tässä se on tekeillä… -, toivottavasti aurinkoa, leppoisaa yhdessäoloa ja lähdön tunnelmaa. Ideana on, että vieraat tuovat ruoan, ainakin enimmän osan. 🙂 Ja aika huikea menu on kyllä tulossakin!!

Siis minulla ei paljon kokkailuja. Limoncellon, jääkellarin lohen ja saaristolaisleivät olen jo tehnyt, mutta kun vieraita tulee parikymmentä on astioita etsittävä, isolle pöydälle ja ”ruokailuryhmille” huusholli järjesteltävä, kattaukset tehtävä, juomat roudattava, – ja tästä kaikestahan minä pidän melkoisesti.

Vielä kun saisin tilatuksi aurinkoisen kelin.

Isovanhemmuus Niitä näitä Oulu

Vihreä Oulu – ja Pikkuinen käymässä

Ei paljon puuttunut, että olisin laulanut tänä aamuna lenkillä pitkin Oulun kauniita puistoja. Vihreää, aurinkoa, valoa, kesäistä, liikkumisen iloa, melkein lomatunnelma, hyvillä mielin…

Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla, ja luvan kanssa luontokuvia saat vohkia backgroundiksi.

Kotiin palattua yrttien istutusta, läksäreiden valmistelua, ruoan tekoa. Nuoripari, eikun pikku perhe, tuli syömään.

Tahvosta ensimmäinen vierailu isovanhempien luona oli kyllä pitkästyttävä!

Mutta lopultakaan pieni ei paljon piitannut siitä, mitä ulkopuolella tapahtui …

Ei olisi minulla/meillä aikanaan tullut pieneen mieleenkään lähteä yhtään mihinkään viisipäiväisen vauvan kanssa. Esikoisen kanssa olimme sairaalassa viikon, ja sen jälkeen monta viikkoa vain kotona. Ja Juniorin ekalla viikolla olimme kaikki kovin väsyneitä, kiireisiä, kipeitä, ehkä hieman hermostuneita…

Tämä uusi, pikku kirppunen on ihan eri maata. Nukkuu ja elämä maistuu…

Tahvo on vallan erilainen kuin isänsä ja tätinsä. Ketään ei hämmästyttäne, että minusta ihan erityinen pieni on tämä meidän Pikkuinen. 🙂

Isovanhemmuus Yliopistoelämää

Kirje opiskelijoille – entisille ja nykyisille

Vähän sellainen elämän viestikapulan vaihtopäivä tänään. Tänään laitoin opiskelijoiden postituslistalle jäähyväiskirjeen. Laitan sen tännekin, koska tiedän/olen kuullut, että Tuulestatemmattua lukevat monet entiset(kin) opiskelijat/ni. Teillekin jäähyväiset. …

Se viestikapula? Se liittyy siihen, että samalla kun luovun opiskelijoista, olen tänään saanut ensimmäistä kertaa nähdä ja pitää sylissä pojanpoikaani, tuntenut vauvan tuoksun, oikeasti tajunnut, että on elämää yliopiston jälkeenkin …

. . . ja samalla kipuilen ikävääni opiskelijoihin…

Tässä se jäähyväiskirje:

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Viimeinen seminaari-istuntoni oli eilen.
Myös infot ja luennonpito ovat nyt osaltani ohi.
On aika jäähyväisille.

Aloitin historian opinnot syksyllä 1978, ja sitten – – opiskelijasta monien vaiheiden jälkeen yliopistonlehtoriksi: ”Silloin se parasta on ollut, kun se työtä ja vaivaa on ollut.” Monen opiskelijavuosikurssin kanssa täällä ollaan taivallettu, opettaen, ohjaten ja oppien. Elämäntyönikö se on ollut? – Ehkä sittenkin enemmän elämäni työ.

Olen aina (no hyvä on, melkein aina) pitänyt työstäni. Ja parasta siinä ovat olleet ihmiset. Menneet ihmiset, tutkimuksieni vähäväkiset, mikrohistorialliset ja arjen historian ihmiset, työkaverit tietysti, ja varsinkin opiskelijat.

Iso osa minun työtäni on ollut olla tekemisissä opiskelijoiden kanssa, ja siitä olen pitänyt hyvin paljon. Siinä olen oppinut elämästä, olen oppinut opettamista, tiedon tuottamista ja opiskelijoiden kautta olen saanut nähdä, muistella ja myötäelää nuoruutta.

Kiitos bakkanaaleista, kiitos juttutuokiosta Humuksessa, kiitos seurasta arkistoekskursioilla, kiitos luottamuksesta ja kiitos ystävyydestäkin. Kiitos kriittisestä ja kiittävästä palautteesta vuosien varrella ja nyt näinä kuluneina, kiireisinä toukokuun viikkoina: tulevan ikävän jakaminen jo etukäteen, vk. -09 ;), ruusu, sähköpostit ja kuvat lapsista, ilouutiset työpaikan löytymisestä, juttelemaan jäämiset, arkistossa jaetut eväät. Ette ehkä tiedä, kuinka palkitsevaa onkaan ollut luennoilla nähdä, että olette olleet kiinnostuneita ja että kyselette, keskustelette, opitte, lähdette mukaan harjoituksiin. Seminaareissa on usein sellainen flow-fiilis; silloin työ tuntuu ihan erityisen hyvälle.

Ikävä tulee, mutta nyt minun on hyvä aika lähteä.

Asennetta ja oppimisen iloa toivon teille jatkossa.
Syventymistä ja oman osaamisen lisäämistä,
intohimoa historiaan ja sen opiskeluun.

Elastista ja Robinia pyysin tekemään teille biisin.
Monet luulevat, että se tehty muka MM-lätkäkisajoukkueelle,
mutta teille kaikille historian opiskelijoille se on tehty,
uskokaa pois!

Heittäydy täysii
Mitä ikinä teetkin
Ja elä nyt missä ikinä meetkin
Silmissä kipinän hetki
Heittäydy täysii
Siihen mikä on tärkee
Ja tee sitä missä sulle on järkee
Silmissä kipinän hetki
Tee mitä se vaatii – –
Tilanne haltuun
Tilanne haltuun
Älä päästä tilaisuuttas karkuun
Tilanne haltuun
Tilanne haltuun
Siihen täytyy vaan tarttuu
https://www.youtube.com/watch?v=DLAL7Sv-THM

Aurinkoista kesää, kaikkea hyvää toivon teille kaikille

– Reija

PS:
Olen kyllä vielä juhannukseen asti liki täysipäiväisesti duunissa, vastaanototkin ihan normaalisti olen paikalla, josko ohjausta opinnäytteissä tai opinnoissa tarvitsette.

Yliopistoelämää

Viimeinen semma

Tänään taisi olla viimeinen aamu kun menin töihin paljon ennen ketään muita. Paljon. Tänään oli viimeinen seminaari. Viimeinen opetuspäivä Oulun yliopistossa. Pidettiin viisi tuntia kandiseminaaria, ja tarjosin puolivälissä jätskit koko seminaariporukalle ja jaoin huoneesta muutaman sylillisen kirjoja. Ja vieläkin niitä on jaossa.

Seminaaritilanne on sikäli hyvä tilaisuus lopettaa opetus, ettei siinä ole helppo heittäytyä ääni väristen lopettelemaan, eikä juuri ole houtuksia ryhtyä pitämään mitään lopetuspuheita. Taisi kyllä olla tavallista enemmän sellaista ”muistakaapa sitten ensi vuonna” tai ”vastaisuudessa muistakaapa” ja ”nyt kun vielä voin muistuttaa…. ” mutta ei muuten mitenkään erityistä lähdön tunnelmaa. Mutta jossain sopukassa kuitenkin vähän sellainen olo, että voinko jo päästää irti, osaavathan nyt varmasti aloitella gradua, muistinhan neuvoa, enhän nujertanut, vaan palautteella saisin ylösrakennusta aikaiseksi vastaisessa. Ja että tämän minä kuitenkin osaan, nämähän ovat olleet tavattoman mukavia seminaareja, niiden aikana unohtaa muun. On vaan oppimassa ja opettamassa. Sellainen flow on noissa hetkissä.

Vajaassa kahdessa viikossa 17 kanditutkielmaa tarkastettu, arvosteltu ja seminaareissa käsitelty: ei paha loppurutistus.

Huomenna menen myöhään (tai siis normaaliaikaan) ja lähden aikaisin, josko Pikkuinenkin jo kotiutuisi (bilirubiiniarvot olivat äsken normaalit) ja pääsisimme näkemään pienen pojan. Voin, kunpa.

Ja viikonloppuna en enää tee töitä, en. Valmistelen läksäreitä ja teen kaikkea muuta mukavaa. Koko viikonlopun, sunnuntaikin kestää iltaan asti. Loppusuoralla siis jo.

Niitä näitä Ruoka ja viini Yliopistoelämää

Aikataulutonta pizzan nauttimista

Tällaiselle kaltaiselleni niuhottavalle aikatauluttajalle, jolla on kova pyrkimys saada asiat valmiiksi silloin kun niiden pitää olla valmiina, on tämä viikko ollut aika tiukkaa aikaa.Ensinnäkin itsellä on ollut kovasti tekemistä, että saan pidetyksi kiinni lupaamistani ja saamaan asiat ajoissa järjestykseen kuten tarpeen on. Ja samaan aikaan kun itse on yrittänyt kovasti pysyä aikatauluiisa ja on toisaalta koittanut olla joustava ja joviaali, mutta muutamat muut eivät sittenkään, pätkääkään välitä moisista sopimisista, on se aiheuttanut turhautumista, lisätekemistä, mielipahaa, pientä yksinäistä tupinaa tyyliin: ”joidenkin-olisi-aika-oppia-vastuulliseksi-ja-ajattelemaan-myös-toisia” … Ääneen en enää aio ryhtyä moisista nillittämään.

Ja minäpä ajattelin töiden jälkeen ihan vain itseäni: menin leikkauttamaan hiukseni ja tein ruokatreffit mieheni kanssa. Kävimme testaamassa uuden paluun tehneen Cantina-pizzerian. 1970-luvulla mekin kävimme Kirkkokadulla Patakukon alakerrassa olleessa Oulun järjestyksessään toisessa (Vesuvio Asemakadulla oli ensimmäinen) pizzeriassa, joka oli ensimmäinen Cantina.

Nyt sen juurilta ponnistaa Puistolan alakerrassa artesaani-pizzeria Cantina. Minä tilasin Frutti di Maren (mozzarellajuustoa, kampasimpukkaa, jokirapua, limeä, korianteria) ja Pehtoori Quattro Carnen (mozzarellajuustoa, mortadellaa, salamia, prosciutto crudoa, pancettaa), eikä meillä kummallakaan ollut valittamista. Minun merenelävä pizzani (ikinä ennen en ole pizzassa syönyt kampasimpukoita) tuoksui merenherkuille, ei tinatölkeille tai suolavedelle, vaan äyriäisravintolan ruoalle. Pohja oli ohut, ja siinäkin oli makua.

Miljöö on mitä miellyttävin. Kyllähän me mielellämme suosittelemme.

Isovanhemmuus Yliopistoelämää

Täysiä päiviä

Täysiä päiviä.

Minä muistan viime keväältä kun oppiaineen toinen professori eläköityi, niin hän rupesi jo hyvissä ajoin liukumaan, kevennetyin ottein hoiteli hommiaan, ei toki ollut kyse mistään hanskojen tiskiin löymisestä, mutta vähitellen teki lyhempiä päiviä, oli välillä jonkun päivän keskellä viikkoa kokonaan poiskin kampukselta. Ja kaksi vuotta sitten kun ”oma” professori eläköityi, – hänkin tyhjenteli huonettaan monta viikkoa, monta kuukautta! ennen viimeistä työpäivää. Ja jätti viime kuukausina jo kokouksia väliin, ja kaikin puolin hiljenteli ja hidasti työtahtia. Miksi se ei minulta onnistu? Työpäiviä on virallisesti enää alle 20, mutta mistään liukumisesta ei puhettakaan!

Mutta tänään sentään suoraan töistä kuitenkin ”yhille”. Meitä oli duunista puolen tusinaa naista viinibaari Voxissa: seuraajani ja yksi toinen vakipaikan tiedekunnasta saanut tarjosivat samppanjaa! Aina on aikaa samppanjalle.

Nyt vielä yksi huomisen kanditutkielma luettava, ….

Mutta missään vaiheessa ei ole ollut niin kiire, ettenkö olisi ehtinyt Juniorin lähettämiä kuvia ja Miniän viestejä katsella ja lueskella. Eikä niitä ihan vähän ole tullutkaan. Perhehuoneessa ovat ja uutta elämää opettelevat. Vauva nukkuu. Tykkää peittojen alle vetäytyä. Meidän lapsilla ei vauvoina, eikä vielä vuoden vanhoinakaan, ollut noin paljon hiuksia…

Torstaina päässenevät jo kotiin,… silloin näen. Sairaalaan ei saa mennä katsomaan, joten on vielä vähän odotettava. Enää kaksi yötä.