Joulua on vielä jäljellä…

Miltä joulun pitäisi tuntua, että se tuntuisi joululta?
– En tiedä. Mutta minusta on tuntunut ja tuntuu joululta.

Huolimatta siitä, että eilen paistoi aurinko!

Hautausmaalla oli väkeä enemmän kuin koskaan.

Menimme jouluaattohartauteen ”Joulun sininen hetki”
– Linnanmaalla on mukava käydä kuuntelemassa joululauluja.

Kampuksen kappelissa juuri sellainen aattohartaus jollaista toivoin.

Kotona söimme. Aika perinteisesti, vallan hyvin. Ja äiti-poika -toteutuksella väliruoka (Heikkisen Kallen rose vuodelta 1999 ja home made -vaahtikset) oli onnistunut. Samppanja oli yksi parhaista ikinä. Jostain Ranskanmaalta oli Juniori sellaisen tilannut. Hyvin nämä viihtyivät yhdessä.

Oikeesti pojan tuoma samppanja oli vielä parempaa kuin tyttären tuoma punaviini; Strassburgin vaihtarikeväältä Chateneuaf-du-Pape oli kestänyt kaikki muutot ja epämääräiset säilytysolosuhteet: reilun kympin punaviinistä oli kehittynyt pieni rubiini joulupöytäämme. Voisi luulla että seitsemän kuukauden ikäinen ei paljon lahjojen päälle ymmärrä, mutta kyllä Aapeli osasi iloita paketeistaan vähintään yhtä paljon kuin me aikuisetkin. 🙂

Tulette vielä kuulemaan, mitä meidän lapset ovat meille hankkineet! Huhtikuun lopussa on huikean hienon lahjan lunastus! 😀

Joulupäivä on kulunut perinteisin menoin.

Ehkä tavallisesta poikkeavaa meidän kolmestaan nauttimamme päivällinen: eilisiä alkupalapöydän kala-antimia, joiden kanssa uuniperunoita ja sitten tein – tyttären iloksi – lohicevicheä, joka oli kyllä hyvää.

Valkoista joulua, ”Valkoinen valkoisella” (Kazimir Malevitš) oli tämän päivän jälkkäri. Minä en kaipaa suklaata, en karkkeja, en kakkuja, mutta kun tällaisen juustopalasen pöytään laitoin, oli se menoa. Eikä siinä uusi, sisarelta lahjaksi saatu Luuppi ehtinyt laskea uusia kalorilukuja, kun ison osan tuosta otin haltuuni. Tai siis tässä parhaillaan siitä ja Nirvanasta (= portviini, ks. viinisuosituksista) nautiskelen.

Nautitaanpa vielä joulusta, vielä lomakaudesta.  Huomenna jo ulkoilukelikin…