Koko päivän on soinut päässä Tomaso Albinonin ´Adagio´. Ei, ei ole ollut hautajaisia, eikä mitään erityistä surupäivää. Tosin olen ollut hautausmaalla tunteroisen aamuyhdeksän aikoihin, ja reilun puoli tuntia iltaviiden jälkeen.
Adagiosta on paljon hyviä ja huonoja esityksiä, sovituksia, sanoituksiakin. Saija Varjus ja Lara Fabian jääkööt unholaan, mutta Andrea Bocellin versiosta pidän, ja ehkä hienon kuulemani Adagio on Youtubesta löytyvä herkkä, silti koskettava ja kauniisti soiva urkuversio. https://www.youtube.com/watch?v=OL1oSGgrEuk
Tänään olen kuitenkin ollut Jarkko Aholan version tunnelmissa.
”On kaikkialla lunta
Vain kylmää, kylmää lunta
On yhtä taivas ja maa
Muu kaikki pois katoaa
Ei muuta jäljelle jää
Vain jää, vain jää … ”
Tämä on klikattava isommaksi. Ja yhtäaikaa pitäisi soida Aholan komea ääni.
”Musiikki kuvaksi” –haastetta vartenhan kuvia olen ollut ottamassa. Päivän saldo 100 kuvaa, mutta ei yhtään sellaista kuin olisin halunnut. Aamulla alkanut räntäsade voisi olla hyvä syy selittää, mutta illansuussa ei ole selityksiä.
Olen tässä opiskellut tuosta Albinonin Adagiosta mielenkiintoisia juttuja. Ensinnäkään se ei ole 1700-luvun alussa eläneen ja säveltäneen venetsialaisen Albinon sävellys, vaan se on syntynyt vasta toisen maailmansodan jälkeen. Remo Giazotto julkaisi sen vuonna 1958. Giazotto on kertonut teoksensa kuitenkin pohjautuvan Albinonin teoksen fragmenttiin, joka oli löytynyt Dresdenin pommitusten jälkeen maakuntakirjastosta.
Julkaisuvuoden lisäksi teokseen liittyy hassu, tai siis minulle hassu, yhteensattuma: ”Kappaletta on myös sovitettu monille eri soittimille. Se soi mm. Peter Weirin ´Gallipoli´-elokuvassa.” Ja minähän olen tehnyt ensimmäisen yliopistollisen opinnäytteeni Gallipolin taisteluista, jotka käytiin I ms:n aikana Ison-Britannian ja Turkin välillä. Kaikkea sitä. 😉
Hautausmaan kuvaushetkien lisäksi olen viettänyt päivää tohtoriopiskelijoiden parissa: toisen kanssa perinteisellä joulukahvilla ja vähän asioistakin puhumassa ja toisen seurantaryhmässä yrittämässä luoda uskoa ja auttamassa rajauksien teossa. Nämä oljenkorteni, pienet sidokseni yliopistoon, ovat juuri sopivia – niidenkin vuoksi lukukauden lopetus- ja tervehdyskäynnillä oli hyvä syy piipahtaa. Ja ihan mukavakin. No hard feelings. 🙂
Kaupungillakin ehdin kuljeksia, jouluostoksilla ja allergialääkkeet (pakkanen on repinyt sormeni ja kämmeneni pienille haavoille, uuh!) uusimassa. – Kun ei ole enää työterveyslääkäripalveluja, on tämmöinen juttu vähän kuin isompi tapahtuma. Ja ainakin hinta on olennaisesti eri!
Joulukalenterikuvassa panoraamakuva hautausmaalta (vähemmän hevi kuin tuo haastekuvaksi aikomani), ja siinä näkyy kuinka pikku kappelin viereen on tänä syksynä valmistunut uusi kellotapuli, joka mielestäni kyllä kauniisti tasapainottaa maisemaa.
Ja huomenna, vihdoin huomenna joulun viinisuositukset!
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Tomaso Albinonin Adagio sai uuden merkityksen/ulottuvuuden ollessamme vieraina kaksissa unkarilaisissa häissä. Molemmissa soitettiin tuota kappaletta virallisen vihkimisen yhteydessä, eli valtion virkamiehen suorittamassa tilaisuudessa. Siihen asti se oli minullakin liittynyt tuohon Suomessa perinteiseen kaavaan.
Kerronpa minäkin omasta ensikosketuksestani ko. kappaleeseen, joka tapahtui lukion viimeisenä keväänä.
Adagio soi koulumme aamunavauksessa, jossa käsiteltiin juuri edellisenä päivinä tapahtunutta Lapuan patruunatehtaan räjähdystä.
Kappale teki tuolloin sellaisen vaikutuksen, että minun oli heti mentävä levykauppaan Fazerille. Sieltä ostin Rollerball-elokuvan soundtrackin, joka sisältää mm. tuon kappaleen.
Tuolla se vinyyli on vieläkin hyllyssä. Onhan se hieno kappale. Tosin nykyään, kun pitää soittaa oikein tunteisiin vetoavaa klassista, laitan CD-soittimeeni Gabriel Fauren sielunmessusta osan Pie Jesu Barbara Hendrixin laulamana.
Oho! Häiden yhteydessä? Ei sitten kyllä tuo minun hevi-kuvani oikein siihen sovi. Mielenkiintoista kyllä.
PS. Hienoja kuvia, ja tuo harmaasävynäkemys sopii kyllä oikein hyvin tuohon toteutukseen. Täytyy vielä kuunnella tuo mainitsemasi kappale.
Jarin, kiitos. Nimenomaan tuo harmaasävy on se hevi-versio.
Ja että noin sinunkin nuoreen mieleesi on tuo klassisen musiikin klassikko jo lukioiässä vaikuttanut? Enpä tiennyt että se Rollerball-leffan soundtrackilla. Hämärästi muistan ko. elokuvan, jonka silloin sen ilmestyessä kävin katsomassa (liekö James Caan ollut syynä moiseen erheeseen). Ja että se oli minusta inhottava. En todellakaan pitänyt.
Täytyypä etsiä tuo Fauren sielunmessu; on minulle täysin tuntematon…
Kävinkin jo kommentoimassa Reijan hevikuvitusta kuvahaastesivulla. Minusta kuvan ja Aholan yhteisvaikutelma oli aika hyytävä!
Siksi pudottaudun nopeasti arkisten asioiden pariin: talvenkuivettamille käsille erinomainen voide on nimeltään BioBzz. (Hankala nimi, viittaa voiteen ainesosana käytetyyn mehiläisvahaan.)
Kiittää voidevinkistä myös hän, jolla niinikään kädet tahtovat näillä keleillä ”haavoittua”!
Hyvä jos oli hyytävä, hevi-tunnelmaa yritin saada kuvaankin. 😉
Ja kiitos BioBzz-vinkistä. Sekin on joskus kokeiltu. Minulla ei ole kyse ihan vain talvenkuivettamista käsistä, vaan atoopikon avohaavoille rapsahtelivista karheista sormista ja niveltaipeista, kynsien alle aukeavista haavoista, peukalonhangan kipeästä haavasta… Pahannäköistä ja tuntoista on. 🙁 No nyt on kolmea erilaista voidetta ja tekoihoa paketillinen, joten eiköhän tästä taas talven yli päästä. 🙂