Päivä oppimisen maailmassa, paljolti median ulottumattomissa. Kaukana kavala maailma, ja täällä pakolaisvirran rannalla kuitenkin.
Myrskyisän, sateisen yön jälkeen aamukin valkeni, tosin hyvin vaisusti, vielä kovin tuulisena, sateisena. Ei puhettakaan, että olisin mihinkään aamulenkille lähtenyt.
Vetäydyimme Lappian suojiin, ja aamu alkoi liike-kuvien arvioinnilla. Minun junakuvani: viikon puskissa seisomisen tuloksena kaksi kuvaa arvioitavina. Ei niistä sitten paljon ollutkaan sanomista. Tai ei ainakaan sanottu. Kuvaparina olivat ok, eikä muusta huomauttamista, jos kohta ei erityisiä mainesanojakaan tullut kuulluksi. 😉
Puolenpäivän jälkeen oli tarkoitus, paitsi pitää ruokatauko, lähteä ulos kuvaamaan. Ei ollut pakko mennä ulos, osa kuvailikin koululla, mutta kun kerran olin varustautunut Meidleillä ja vedenpitävillä ulkokamppeilla, lähdin minäkin kuvaamaan alkuperäistä kohdetta: Tornion Rantakatu oli valotettava kameran kennolle parhaalla mahdollisella tavalla.
Rantakatu on pieni lyhyt pätkä Aineen taidemuseon takana, IKEAn Suomen puoleisella rannalla. Åströmin kauppakartanon lisäksi muutama 1800-luvun lopun, 1900-luvun alun kaunis puutalo koivikon reunustaman puistoalueen reunassa. Onhan se kesällä tai vaikka kirkkaana kevättalven päivänä varmasti idyllinen miljöö, mutta tänään! Varsinkin kuvaussession alussa, tuulen pieksäessä, sateen vihmoessa katupahasen kulttuurihistoriallinen viehätys ei avautunut, ei mielelle, eikä kameralle.
Enkä keksinyt teemaa, jota kuvaisin: viisi kuvaa oli tarkoitus ottaa… Ehkä kuvasarja tunnissa räpsityistä kuvista voisi olla ”Rantakadun koivut”? No, huomenna muokkailemme kuvia luokassa….
Täällä Vandrar-motellissa on melkoinen hulabaloo menossa. Itkeviä lapsia, joku ruotsalainen urheilujoukkue, ja alakerrassa reippaasti keskusteleva pariskunta, mutta joskopa tästä meno rauhoittuisi…
Myöhäinen lauantai-tervehdys täältä etelästä! Valokuvat ovat ihania, mutta en pysty ymmärtämään kaikkia niiden arviointeja. Hyvä kuva on mielestäni sellainen, että se sykähdyttää…tavalla tai toisella! Ymmärrän (tai näen) toki, jos joku kuva on epätarkka tai pää puuttuu, mutta muuten kuvan tarkoitus on mielestäni avata/ muistuttaa jostain paikasta/ tapahtumasta/ ihmisestä. Se, että kuva kertoo katsojalleen jotakin tai se tekee katsojaan vaikutuksen on mielestäni tärkeintä. (En aliarvioi kuvaamisen opetusta/ opettelua!!!)
Ajattelen tällä hetkellä, että lasteni lapsuutta olisi pitänyt dokumentoida enemmän, jotta itsekin saisi kiinni ajan kulusta.
Oikein mukavia kuvailuja Sinulle ja koko ryhmälle sinne pohjoiseen!
Anneli
Kiitos, Anneli. Näinhän se on: kauneus on katsojan silmässä. Me jokainen katsomme kuvia oman perspektiivimme, elämämme, kuvaamisemme kautta. Kuvan tekniset ominaisuudet (tarkkuus, valoisuus, värit, sommittelukin) ovat opittavia, mitattavia asioita, mutta sitten loput onkin tunnetta, tietoa, tulkintaa, tarinaa … Ja on keinoa ja monella kykyäkin saada nuo kaikki osa-alueet kohdilleen. Sitä täällä opiskelen.
Ja edelleen – ihan kuten opettajana niin nyt opiskelijana olen sitä mieltä, että vain palautteen kautta voi oppia. Palautteen antaminen ja sen vastaanottaminen ovat taitolajena…. Niitäkin täällä opetellaan.
Levollista, kynttilöin valaistua talven alkua Sinulle!
Anneli, olet aivan oikeassa. Kuva on hyvä, jos se (a) näyttää hyvältä katsojan silmään, ja/tai (b) herättää positiivisia muistoja.
Mopo vai tahtoo karata käsistä siinä vaiheessa, kun hommaa on harrastanut (liian) kauan.
PS: Omien lasten kasvuvaihe tuli onneksi tallennettua vähintäinkin tyydyttävästi, ja siitä olenkin Itseäni kiitellyt.
Jarin, ja Anneli. Mutta: se että ”saa kuvan näyttämään kuvan hyvältä katsojan silmään” täytyy osata jo jotain. 😉
Meillä on myös onneksi lapsista molemmat Pehtoorin kanssa otettu kuvia, ja minusta ja sisaruksista kuvaamisen jo 60-luvulla äitimme piti aika hyvää huolta. Meistä on enemmän kuvia kuin monista muista tuona ajan lapsista, mikä on iso ilo.