marraskuu 2015 – Tuulestatemmattua

Jo nyt joulua kohti

En varmaan koskaan ole ollut joulun kanssa näin ajoissa. Tänään kävin jo jouluostoksillakin. Minulla oli aamulla lääkäri (olkapään kuntoon saamiseksi – vaihteeksi) ja sitten jäin shoppailemaan. Se on kummallista maanantaina aamupäivällä. Eikä se nyt oikein simahtanut, mutta sentään nuorille sellaista, mitä oikeasti tarvitsevat, pieniä juttuja ja sitten papereita ja pakettikortteja ja lautasliinoja ja sen sellaista pientä.

Ostatko koskaan itsellesi lahjoja? Joululahjoja? Minäpä ostin ”pikkujoululahjan” tai noh, sillä nimellä se nyt menee. Olisin ostanut vaikka olisi ollut huhtikuu. Minä kun olen tuoksuriippuvainen: minulla on oltava Edt tai parfyymi. Paraskin allergikko, mutta silti. Ostin poikkeuksellisen kukkaisen, eikä Giorgio Armania kuten aika usein minulla on, vaan Dolce Gabbanaa. Italiasta pitää tuoksut ja käsilaukut, niin ja pastat ;), olla.

Sitten etsin lehteä, Digikuva-lehteä. Mistä Oulusta nykyisin saa ostaa erikoislehtiä kun meillä ei enää ole Akateemista? Kävin Suomalaisessa, nope! Stockan lehtihyllyllä, Kirkkokadun Ärrällä… Nope.

Kävin Taitoshopissa, rautatieaseman vieressä, ja siellä oli tuotteita uudella ”brändillä”. ”Oulu Western Capital of Siberia.” Mikä on kyllä aika mainio parodia ”Visit Oulun” paljon palautetta ja hämmästystä saaneesta, muutaman vuoden takaisesta lanseerauksesta ”Oulu – Capital of Northern Scandinavia”. Sitä nimittäin ihan vakavissaan käytetään Oulun matkailumarkkinoinnissa ja -mainonnassa, ja se on kissankokoisin kirjaimin lentokentän seinillä ja paikallisbussien kyljissä. Nämä uudet ”Siberian läntisen pääkaupungin” -logoilla varustetut hupparit, pipot, tarjottimet, teet ja kahvit ovat tietääkseni aika uusi juttu. Kaikkea sitä.

Noh, Oulun hyvistä puolista tähän vielä muutamia kuvia viime viikon Valoa Oulu -jutusta. Arkkitehtuurin opiskelijoiden Kiikelinsaareen rakentama puinen HILA-paviljonki oli sekin valaistu.

Ja sekin vaihtoi väriä.

Tuiran suuntaan avautuva näkymä jotenkin ulkomaisen näköinen?

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Etsin Bülowin lakritsijoulukalenteria. Myöhässä olin sen asian kanssa; sekä Puistolassa että Stockalla totesivat niiden jo loppuneen. Suklaista en ostanut, vaikka toinen toistaan hienompia oli tarjolla, yritän vältellä suklaata minäkin.

Joten on tehtävä oma kalenteri! 😀 Huomenna avautuu Tuulestatemmatun kuudes joulukalenteri: joka päivä yksi jouluinen kuva.

Tässä viime vuotisen kalenterin luukut kollaasina.

Klikkaahan isommaksi…

Ensimmäinen adventti ja sen päivällinen

Ensimmäinen adventti, ja maa on paljas. Lämpöasteita. Silti halusin joulua kohti jo mennä.

Aamupäivän lenkillä soi mielessä – ilman nappikuulokkeita – Valot pimeyden reunoilla. Minä se aina vaan tykkään Apulannasta. Vaikkei ehkä kuuluisi – tässä iässä.

Sitten tänään … Paitsi että nuoripari (ja Aapeli tietysti) tulivat syömäään, saatiin sisareni ruokapöydän ääreen, mikä oli minulle hyvä syy tehdä vähän enemmän, vähän parempaa kuin tavallisena sunnuntaina. Alkuun eilisen possunfileen jämät (alla) ja Västerbottenin piirakan yksi uusi versio (joka on syntisen hyvää!)

Pääruokana jotain niin proosallista kuin sisäfilepihviä, punaviinikastiketta ja uunijuureksia. Yksinkertainen on parasta. Kauppahallin Lihamestarilta erinomaiset pihvit ja sitten pientä piperrystä noiden juuresten kanssa (hunajaa ei saa unohtaa, – tuli mieleen, että jos joulunakin lanttulaatikon korvaisin uunilantuilla?).

Osanhan tämän päivän tarjottavista tein jo eilen, mm. hillapannacotta, joka tänään oli vielä parempaa kuin eilen (siis kannattaa tehdä päivää ennen). Sitten se varsinainen, The Jälkiruoka. Ohjeen olen poiminut Hesarin Ruokatorstaista aika päiviä sitten … enkä sitten nytkään tehnyt ihan alkuperäisohjeen mukaan, mutta tässä minun versioni. Jonka onnistumista itse kyseenalaistin loppumetreille asti, mutta hyväksi sitä pöytäseurue kehui, ja tykkäsin kyllä lopulta itsekin.

Omenaterriini ja muscovadojäätelö

Terriini:
2 Granny Smith -omenaa
1 dl Loimu-glögiä
3 dl omenamehua
3 rkl sokeria
pari kanelitankoa, ½ tl kardemummaa
3 liivatelehteä

Kuori omenat, poista kota ja leikkaa omenat lohkoiksi. Kuumenna omenamehu, mausteet, glögi ja sokeri.

Lisää joukkoon omenat, hauduta varovasti noin 10 minuuttia, kunnes omenat pehmenevät hieman. Varo, etteivät omenat hajoa. Poista omenat liemestä ja anna jäähtyä. Laita liivatelehdet kylmään veteen.

Siivilöi omenalientä 2 desilitraa. Kuumenna liemi ja liuota siihen kuiviksi puristetut liivatteet.

Vuoraa terriinivuoan (ihan tavallinen leipävuoka minulla oli) pohja kelmulla. Nostele omenat vuokaan, kaada päälle liivate-omenaliemi. Anna hyytyä muutaman tunnin ajan viileässä.

Muscovadojäätelö:
noin 3 dl vaniljajäätelöä
3 rkl muscovadosokeria

Anna jäätelön hieman pehmetä. Sekoita muscovadosokeri jäätelön joukkoon. Pistaarirouhe ohessa maistui hyvälle.

Terriini vaatiin ehdottomasti tuon jätskin seurakseen. Tai edes Aino- tai Mövenpick -jätskin. Mutta jotain pitää olla ohessa.

Viiniäkin oli pöydässä. Viikonlopun virtuaalitaistingin viinit on nyt maisteltu. Ja? Ensinnäkin valkoinen Adam Pinot Gris tiedettiinkin erinomaiseksi, siinä on hedelmäisyyttä, helpoutta, mutta myös karaktääriä, voimaa ja se kyllä pärjää varmasti monien ruokien kumppanina. Ei ole mikään ”lipittelyviini” vaan vaatii ruokaa seurakseen.

Ja sitten tuo eilen testattu australialainen Gabernet Sauvignon. Hinta-laatu-suhteeltaan vallan kelpo viini, ja jos joulupöydässä on kinkku laatikoineen niin tämä ei ole ollenkaan huono vaihtoehto. Terve, tasapainoinen, ei mitään epämiellyttäviä makuja, ei napsumista hampaissa, ei raaka eikä etikkainen. Perus-cabernet, jossa ei huomauttamista, ei edes hinnassa (alle kympin), mutta … mutta ei se kyllä mitään suuria (myönteisiä) tunteitakaan herättänyt. Tuskin jää makumuistiin pitkäksi aikaa; ei hyvässä eikä pahassa. Vähän hengetön se on. Mutta esimerkiksi joulun buffet-pöytään oikein hyvä valinta.

Perheessämme on tietysti ilolla otettu vastaan tällainen (Kauppalehden!!) uutisoima asia; http://www.kauppalehti.fi/uutiset/patkiiko-muisti-juo-samppanjaa/ziM6CsZH Tyär onkin jo kohta vuoden ollut Kauppalehdellä töissä, joten ei ihme, että näin vakuuttavia uutisia sieltä tulee.

~~~~~~~~~~~~

Uusi valokuvaamisen viikkohaaste on julkistettu. Nämä viikkohaasteiden aiheet ovat meidän ”vattilaisten” vuorollaan antamia aiheita. Minun vuoroni on vuoden vaihteessa; taidan jo tietää aiheen, en kerro vielä. Tällä viikolla aiheen antovuorossa on porukkamme kuopuksen (luulisin) antama aihe ja se kuuluu näin: ”Henkilökohtainen. Vapaasti tulkiten, esim. jokin itselle tärkeä henkilökohtainen konkreettinen asia (ihminen / esine / eläin / jne.) tai vaikka luonteenpiirre kuvattuna.”

Minä tykkään kovasti aiheesta. Ei tuhannen vaikea, mutta vaatii työstämistä…. Mikä on sinun ”henkilökohtainen”? Ota kuva ja postaa haastesivulle. http://satokangas.kuvat.fi/kuvat/Haastesivu/

Oulu Ruoka ja viini

Lauantain sinisiä hetkiä

Sataa vettä. Nurmet liki hehkuvat vihreyttään. Päivällä ankeampaa kuin voisi kuvitellakaan. Sataa lisää vettä. Mutta on lämmin. Ihan mukavan lämmin (+6,5 C) jo ennen aamukahdeksaa kun kameran kanssa olin Toivoniemeä kuvailemassa, kun siirryin Tuiranrantaan, kun lähdin vielä Möljälle. Satoi, muttei paljon. Oli hyvä hengittää. Kuitenkin, oli hyvä olla ulkona.

Klikkaa isommaksi.

Sitten kauppaan ostamaan kaikenlaista hyvää. Ihan rauhassa valitsemaan, miettimään, etsimään uusia tuotteita. Tänään kun jatkuu kahden hengen pikkujouluviikonloppu. Ja huomiseksi tekeillä kaikenmoista.

Ja koko lauantai kotona. Ei menoja, eikä velvotteita.

Testasimme sen toisen tämän viikonlopun virtuaalitaisting-viineistä : Cabernet Sauvignon oli suositeltu kinkulle, possulle, ja kun meillä ei sellaista edes jouluna harrasteta, niin laiton tänään ruoaksi possunfilettä käärittynä prosciuttoon. Ja ennen fileen vuoraamista prosciuttolla peittelin sen pestolla (arrabiata-versio, jota olen tuonut Haaparannan ICAsta). Sitten uuniin (190 astetta) reiluksi puoleksi tunniksi. Uunin jälkeen kiedoin fileen tiukkaan pakettiin foliolla ja annoin ”rauhoittua” vartin verran. Sitten leikkaaminen annonpaloiksi, ja oheen sieniä ja tattirisottoa, sekä punaviinikastiketta. Väitän, että huonompiakin pikkujoulusafkoja on tänä viikonloppuna ollut tarjolla. 😉

Eikä siinä vielä kaikki! Jälkkäriksi hilla(rahka)pannacotta. Nyt kun on tämä panna cotta -vaihe menossa löysin Valion sivuilta (jossa muuten on ihan hulppea joulujälkkkäreiden reseptivalikoima tarjolla) ohjeen, jota soveltelin vähän. Käytin valmista Jängän hillakastiketta, ja tuli oikein hyvää. Hedelmäsokerilla kun vielä tein niin ei kovin kaloristakaan.

Piti tällainen versio tehdä huomisenkin takia. Huomiseksi aiottu jälkkäri kun ei meidän Juniorin nykyiseen ruokavalioon sovi, niin tein tänään tuota light-juttua niin paljon, että huomiseksi on pojalle oma jälkkäri. Meidän nuoret kun jokunen viikko sitten tavatessaan päättivät viettää jouluun asti herkutonta (karkitonta, keksitöntä, pullatonta etc. elämää, haasteessa on myös alkoholittomuus siten, että viikossa on vain yksi päivä, jolloin saa nauttia viiniä tai siideriä etc.) elämään. Kun panoksena on kohtuullisen iso summa rahaa (150 euroa) ovat molemmat havaintojeni mukaan olleet aika tiukkoja vetonsa kanssa.

Vaikka pihalla (Pehtoorin asentelemana) on jo monia ”kausi/jouluvaloja” niin tänään olen laitellut esille pieniä tuikkuja, valosarjoja, liinoja ja muutamia tonttujakin. Oli aikeena lähteä huomenaamulla äidin kanssa Tuomiokirkkoon Hoosiannaa kuuntelemaan, mutta eipä äiti jaksakkaan, joten täällä kotosalla jatkuu valmistelut kohti adventtia. … Mukavaahan tämä on.

Niitä näitä Oulu

Black Friday – miksi?

Tänään kävin Gigantissa. Ensinnäkin hämmästyin jo ovella, kun kauppa oli iltapäivän alkupuolella (arkena!) ihan tungokseen asti täynnä porukkaa, miehiä enimmäkseen. Myyjien paidoista ja alennuslanketeista joita oli joka puolella liikettä hoksasin, että täällähän on tämä ”Black Friday”. Hienoinen verenpaineen kohoaminen jo tässä vaiheessa: mikä ihmeen juttu tämä on, että tämmöinen ”Black Friday” täytyy Suomeenkin lanseerata. Meillä ei ole Thanksgiving´iä (täällä Suomenniemellä kun ei paljon kiitellä 😉 ), mutta Black Friday voidaan Amerikoista meille tuoda.

No, etsiessäni tarvitsemaani pieni tuohtumukseni hieman laantui; ehkä muutaman kympin, tämän amerikkalaisen alennusmyynnin ansiosta, minäkin hyötyisin, joten menköön moinen kulttuuriin kuulumaton hapatus.

Löysin nuoren miehen tekemään kanssani kauppoja …

My(yjä): Tehdäänpä nämä paperit nyt vielä valmiiksi. Nimi, yhteystiedot etc.

Mi(nä): Luettelen em. tietoja, jotka kyllä Gigantin järjestelmästä pitäisi löytyä muutenkin.

My: Miten on, miten haluat tämän maksaa? Käteisellä, laskulla, osamaksulla, …

Mi: Käteisellä maksan.

My: Suosittelen kyllä, että otat laskulla, sillä siten saat puolen vuoden takuun, vaikka mitä tapahtuisi. Vaikka pudotat, hukkaat, kaadat kahvit päälle, —

Mi: No hyvä on. Pistä laskulla sitten.

My: Tämän laskutus- ja takuujärjestelyn vuoksi pitäisi täyttää vielä yksi kaavake, ja siihen tarvitsisin tiedot… Työnantajasi?

Mi: Ei ole nyt työnantajaa. Olen tällä hetkellä enimmäkseen opiskelija [ja olen taas pakahtua onnesta, kun pääsen tuon sanomaan ääneen].

My: Opiskelija? No kun tähän ei oikein voi niin merkitä… kun et… tai siis … Sinä opiskelija? Kun pitäisi olla alle 30 vee jos on opiskelija tai siis…

Mi: No laita sitten vaikka, että olen free.

My: Free. Niinku vapaa vai?

Mi: Niin, laita vaikka että freelance.

My: Mikä free— lance?

Mi: No laita vaikka freelance, vaikka kirjailija. Vaikka tietokirjailija.

My: Joo, hyvä, täällä on kohta freelance. Paljonko on kuukausiansiosi? Mikä sun toiminimi on?

Mi: No ei ole mitään toiminimeä. Eikä työnantajaa.

My: Oletko sitten eläkeläinen?

Mi: [yritän olla näyttämättä pientä sisäistä tupinaani…]. Ei, en ole eläkkeellä vielä moneen vuoteen.

My: No minä jätän tämän tyhjäksi. Mutta hei, siis… Kaikki tänään vähintään muutaman satasen ostoksen tekevät saavat kolmeksi kuukaudeksi DNA:n viihdekanavan (tms:n) ilmaiseksi käyttöönsä. Tehdäänkö siitä sopimus?

Mi: Ei, ei tarvitse. EN HALUA. (Tässä on taustalla sellainen juttu, että kuukausi sitten hain äidille telkkariin uuden kaukosäätimen, joka maksoi huikeat 22 euroa, ja sen ostoksen yhteydessä täyteltiin tuo DNA-paperi. Minulle tuli RAJATON DNA:n viihdekanavan käyttöoikeus jne. Minulle, joka en katso edes telkkaria! Paitsi Downton Abbeyn, joka sekin on nyt katkolla. Ja tämän sopimuksen jälkeen saan Gigantilta, vaikka olen unsubscribannut itseni ainakin kolme kertaa, jatkuvasti sähköpostia.)

No kun saan tehtyä selväksi, että en halua DNA:n etua, meillä menee vielä ainakin 10 minuuttia lankettia täytellessä – joka tapauksessa kauemmin kuin tuotteen valinnassa ja päätöksen teossa oli mennyt – ja saan kuin saankin jonkinlaisen uuden luottokortin, jolla en tule tekemään yhtään mitään. Okei, puolen vuoden täystakuu lienee tienattu.

Kun tulin kotiin ja katselin sopimuspapereita, jotka olin kaupassa allekirjoittanut, huomasin, että kaltaiseni kummajainen, työpaikaton, ikäloppu-opiskelija, itsekseen satunnaisia hommia duunaava, ei periaatteessa voisi Gigantin tai siis heidän käyttämänsä luottojärjestelmän piirissä, olla edes olemassa. Miten kotiäidit tai -isät tai työttömät saavat ansaituksi puolen vuoden takuut Black Fridayna, tai ylipäätään koskaan?

Gigantin jälkeen lähdin ULOS! Kävelemään. Tarvitsin happea! Ajelin Möljälle. Pitkästä aikaa. Öisestä myrskystä, joka herätti ryminällä puolikahden aikaan ja valvotti aika kauan, ei enää ollut paljoakaan jäljellä. Vesi vain korkealla. Maisema varsin tumma.

PS. käykäähän kaikki katselemassa, kuinka monta hienoa kuvaa Haastekuvissa taas on!
Kommentointi on tervetullutta, vaikka hyvää analyysiä ja keskustelua siellä jo nytkin on.
Kaikkien kommentit ovat tervetulleita. KLIKS

Niitä näitä Ruoka ja viini

”Paras glögi” -äänestys ja virtuaalipruuvi vol. III

Milloin minusta on tällainen pimeässä kuvaaja tullut? – Tietysti Valoa Oulu -festivaali vetää valon luo, ja ne syttyvät vasta kun on pimeä. Siis tänäänkin liki kolme tuntia kiertelemässä torinrannassa, kaupungilla, Tuirassa, padon juurella.

Vaikka kuinka asianmukaisesti olin pukeutunut, niin sen verran kotiin tullessa kuitenkin paleli, että mukillisen glögiä sallin itselleni. Ei, tämä ei ole glögikauden aloitus. Blossan vuosikertaglögi on tullut avatuksi jo mökillä syyslomalla.

Kuitenkin perinteinen glögimaaottelu (Blossa vastaan Loimu) on vielä pitämättä. Kyselenpä nyt teidän mielipidettä, hyvät blogivieraat/ystävät. Tässä linkit Alkon sivuille: Blossa ja Loimu. Kummasta pidät enemmän, vai oletko löytänyt jonkun oman suosikkisi? Pidän kyselyä auki 15.12. asti ja sen jälkeen alkuviikosta on tarkoitus julkaista perinteiset jouluviinisuositukseni, joten olisi mukava saada ”yleisön suosikki” mukaan suosituksiin. 😉

Minulla on jo vahva mielipide toisesta, toinen on avaamatta, mutta en kerro vielä.

Pitkään aikaan (kesäkuun jälkeen) ei ole täällä blogissa ollut virtuaalipruuvia. Olisiko viikonloppuna sen aika? Toinen taistingiin valitsemani on australialainen jouluviini, Cabernet Sauvignon, jota pitäisi olla melkein jokaisessa Alkossa. Sitä me emme ole testanneet, mutta Adam Pinot Gris on meillä ollut kalan kanssa jo muutaman kerran, mikä kertoo siitä, että me pidimme siitä aika lailla.

Laittelen sunnuntai-iltana meidän kommentit noista, laitelkaahan tekin makukokemuksia julki kommenteissa.

Kaikkien joko viinejä tai glögejä kommentoineiden kesken arvon
yhden ensi vuoden Oulu kuvissa -kalenterin!

Loimua on iltakuvissakin!

Historiaa Niitä näitä

Vuodentulosta tulossa hyvä?

On Kaisan päivä. Katrinkin. Pyhimyskalenterissa Catharina, Catherine: nuori nainen puolusti Aleksandriassa kristinuskoa 300-luvulla väitellen viidenkymmenen filosofin kanssa. Oppineisuus ei auttanut vaan hän joutui kärsimään marttyyrikuoleman. Näin kertoo legenda. Suomen kansan sää-, sato- ja työkalenterin mukaan on parasta jos Katrin päivänä sataa ja suvettaa; ”Katariinan suvet” merkitsevät hyvää vuodentuloa ja leutoa talvea.

On vähän vaikea uskoa tuohon, parikin erilaista kidutusta kestäneen ja traagista kuolon kokeneen Catharinan legendaan, semminkin kun ei mitään historiallista evidenssiä 18-vuotiaan nuoren naisen elosta eikä kuolemasta ole säilynyt. Mutta tänä sateisena ja tihkuisena päivänä on helpompi ja toiveikkaampi uskoa suomalaisen kansanperinteen lupaukseen leudosta talvesta ja hyvästä vuodentulosta.

Mitä nykyihmiselle tarkoittaa hyvä vuodentulo? Useimmilla vuositulot pysyvät jotakuinkin samanlaisena; provikkapalkalla harva työskentelee. Vuodentulo on yleensä aika samankaltainen vuodesta toiseen. No yrittäjät ovat tietysti luku sinänsä. Työtuloja tienaamattomat saavat hekin elantonsa aika tasasummaisina joka vuosi, eikö vain? Tietysti edellyttäen, että sitä palkkatyötä on pysyvästi ja jatkuvasti, mikä ei tietenkään näinä päivinä ole itsestäänselvyys. Eläkkeet, opintotuet, päivärahat etc. eivät heittelehdi siten kuin agraariyhteisöissä eläneiden vuodentulo. Omavaraistaloudessa eläneillä oli hyviä ja huonoja vuosia, nälkä- ja pettuvuosia. Ja oli vuosia, jolloin riitti särvintäkin yllin kyllin.

Mitä Kaisan päivän suvetus merkitsee minun vuodentulolleni? Onnistuneita valokuvia, ahkeria väitösohjattavia, pieniä ja ehkä vähän isompiakin julkaisuja?

Minun vuodentuloani ei voi säilöä aittoihin niin kuin sää- ja ennekalentereiden aikana tehtiin. Miten ontuva aasinsilta postauksen kuvaan!! 😀 Olen vain noihin torin ranta-aittoihin nyt kovin tykästynyt. Tai niiden kuvaamiseen. Minulla on kymmeniä, kymmeniä erilaisia kuvia niistä. Ehdottomasti kannattaa klikata isommaksi.

[Onnittelut nimipäiväsankareille, blogini tänä vuonna ahkerimmille kommentoijille? Noh, uutena vuonna se nähdään … ks. viime vuoden tilasto. Kärkinimet ovat ainakin osittain vaihtumassa, I suppose.]

Niitä näitä

Marraskuukin kuluu

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Kuukausi jouluaattoon. Marraskuu on pian ohi. Ja marraskuun piti olla minulle toiseksi vaikein jakso tässä ”pois-töistä, työpaikaton” -elämässäni. Vaikeimmaksi arvelin tammi-helmikuuta, eikä se arvelu ole vielä mihinkään muuttunut.

Kilpa-ajo.

Pehtoori suunnitteli jo alkusyksystä, että hän ”pakenee” marraskuussa mökille viikoksi, koska arveli, että meitsin levottomuus ilman pitkiä työpäiviä, viikonloppuihinkin riittäviä opinnäytetöiden arviointeja ja artikkelien kirjoittamisia olisi ylitsekäymätöntä kestää. Että työn (ja tekemisen) puute saisi elämänmenon tuntumaan tyhjältä ja sitä kautta lähipiirikin olisi vaarassa joutua kaltoin kohdelluksi.

No ei ainakaan tässä marraskuussa ole ollut mitään vaikeutta, eikä tekemisen puutetta hetkeäkään. Päinvastoin, vielä on hyvin paljon projekteja, hommia, pienempiäkin juttuja, jotka odottavat että niihin tarttuisin. Nyt kun ei ole kaiken maailman dead-lineja liki, niin saan vatuloitua pikkujuttujen kanssa tuntitolkulla aikaa. Niin kuin nyt tänäänkin esimerkiksi paistinkääntäjien jäsenkirjeen laatimisen ja lähettämisen kanssa. Aina niihin on mennyt merkillisen paljon aikaa, mutta nyt olen oikein pari päivää tuhrustanut yhtä kirjettä!

Entäs joulukortti? Sen kuva on otettu, ja melkein jo kuvatilaus tehty. Monta tuntia siihenkin, saatikka etätehtäviin. Lenkkeilyn ja ylipäätään ulkoilun määrä on syksyn kuluessa ollut monin kertaista entiseen elämään verrattuna, mökkeily samoin. Laanilan historia on osa arkea, ja Aapeli vanhempineen piipahti äsken pari tuntia. Lukemista (ei opinnäytetöitä) ja nukkumista on riittänyt. Ja etätehtäviä. Tänäänkin pari tuntia kamera kädessä; tänään taas kauppahallissa. Ja kaupungilla auringon valoa odotellessa.

Eipä sitä juuri näkynyt.

Oulu Valokuvaus

Valoa Oulu -festivaali on hyvä ulkoiluttaja

Kyllä nyt kelpaa olla oululainen: Valoa Oulu -valofestivaali on täällä taas! Ja minä olen ollut kolme tuntia kaupungilla kuvailemassa. Kun on vähän luntakin, niin näytti oikein hienolta. Ja pitkästä aikaa tuli koetuksi taas, että kyllä siinä käy kaikenlaista jututtajaa kun on on jalustan, kameralaukun ja kamrean kanssa liikkeellä, tai siis keskittyneenä kuvailemaan. Oli malliksi tyrkyttäyviä humalaisia äijiä, japanilaisia turisteja, uteliaita pikkulapsia: ”Miksi nää otat kuvan tästä, etkä kato?” Aika hyvä kysymys muuten, kun kuvasin valoinstallaatiota, joka muuttaa Bergbomin aitan Aittatorilla kummitustaloksi.

Klikkaamalla kuvat suurenevat.

Teatteri ja kirjasto vaihtoivat väriä, puut olivat sinisiä, Kiikelissä oli valaistuja robotteja ja vaikka mitä. Säästän kuvia toisiinkin postauksiin, sillä otoksia on tosi paljon. Pitää vähän muokkailla ja valita.

Oulu-kuvista puheenollen; kalenteritilaukseni tuli tänään, ja ryhdyn tilanneille toimittelemaan pikimmiten.

Monta installaatiota jäi vielä katsomatta. Toivottavasti on sateettomia iltoja vielä.

Niitä näitä Valokuvaus Vanhemmuus

Muuttokeikka ohi

Ihan kuin olisi oltu kauemminkin pois. Helsingin työleiriltä palattu, ja hyvä viikonloppuhan tämä on ollut. Hyvä mieli, kun sai tyttärelle kodin kuntoon. Eikä se koti ole Meksikossa tai Saksassa tai jossain muualla kaukana, vaan Helsingin Kalliossa, vai pitäisikö sittenkin sanoa, että Hakaniemessä. Ja kiva koti siitä tuli. Josko nyt nämä muutot (vuoden sisällä kolmas (Meksiko – Oulun Koskitie, Oulusta Porvoonkadulle, Porvoonkadulta Vetehisenkujalle) olisi vähäksi aikaa tehty. Nyt molemmat lapset ovat asettuneet,– kai? 😉

Kunhan Helsingissä kaupat aukenivat, minä lähdin cityyn, mielessä, että hoitelen jouluostoksia pääkaupungin erinomaisen tarjonnan äärellä, mutta ensinnäkin meni aikaa kun kävelin Hakiksesta keskustaan. No siihen ei olisi Kaisaniemen puiston kautta kauaa mennyt, varsinaisesti kuin parikymmentä minuuttia, mutta sitähän piti taas kameran kanssa rannoilla ja puistossa kierrellä ja räpsiskellä… Helsingissäkin oli siis yöllä ja aamusella satanut vähän lunta.

Tavattoman paljon oli väkeä liikkeellä sunnuntaista huolimatta, ja Stockalla, Akateemisessa, muutamissa putiikeissa porukkaa liki tungokseen asti… no klo 15 oli Aleksanterinkadun joulukadun avajaiset, joten ehkä siksi.

Tuolla puiden takana näkyy lapsen työpaikka. Tosi lyhyt on nyt työmatka. Vaikka kävellen. Mikä on pääkaupunkiseudulla kyllä harvinaista herkkua.

Minulla oli pari tuntia tehokasta peliaikaa käytettävänä, mutta enhän oikein käynnistynyt: muutama kirja (kuinka minulla jo nyt on ikävä Oulun lakkautettua Akateemista!) ja Aapelille tuliainen.

Eikä sitä Repeatin kaipaamaani/etukäteen miettimääni villatakkia, eikä Michael Korsin ponchoa ollut, joten vaatekaappiakaan ei tullut turhaan täytetyksi. Puoli kolmen bussiin kohti lentokenttää ehdin, ja Pehtoori nousi kyytiin Hakaniemestä. Siis edelleen kätevää on lapsen luo meneminen ja paluu kotiin.

Finski kulki ihan normaalisti, ja lumisella Oulunsalon lentokentällä olimme illansuussa. Auto oli kymmensenttisen lumen peittämä, mutta löytyi se. 😉

Oulu tuntuu pimeältä, maalaiselta, koti isolta, valoisalta, omalta.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Sunnuntai-iltana on seuraavan viikon kuvahaasteen aika. Ensi viikon aihe onkin aika vaikea; ainakin minulle tämä tuntuu vaikealle: LÄHELLÄ.

Kuluneen viikon Heijastuksia-haasteeseen on tullut monta hienoa kuvaa. Käykäähän kaikki katsomassa ja kommentoimassakin: kaikille kuvaajille palaute on aina tervetullutta. Miltä sinun mielestäsi nuo kuvat näyttävät? KLIKS

Niitä näitä Ruoka ja viini

Muuton jälkeen tuparit

Aamu Hakaniemessä aukeni tuntien, että eilen on nosteltu, kannettu ja kannateltu.

Päivän ohjelmassa tavaroiden paikoilleen laittoa, eikä täällä tarvi mitään maalata, eikä tuntitolkulla luututa kuten Porvoonkadun vuokra-asunnossa. Edelliset omistajat olivat tehneet melko perusteellisen ”myyntiremontin”, mm. koko kylppäri, lattiat ja keittiön kodinkoneet on vaihdettu ja seinät maalattu, joten ihan priimakunnossa on tämä asunto.

Ainoa, missä tämä häviää edelliselle on näköala: yhdeksännen kerroksen näkymä Aleksin Kiven kadulle, Brahen puistoon ja Linnanmäelle oli paljon hienompi kuin tämä kolmannen kerroksen kerrostalojen keskellä oleva sisäpiha istutuksineen ja lasten leikkikenttineen, mutta ei tämäkään huono ole. Hyvin on lapsi uuden kodin valinnut. Yhteispelillä löydettiin, – pitkin syksyä on asuntovahtien kanssa Helsingin mielettömän kallista asuntotarjontaa tarkkailtu.

Kaikki kuvat kannattaa klikata isommiksi.

No mutta tänään muutto viimeistelty, seiniin reikiä, ikkunoiden pesua, muuton sotkujen siivoilua ja illalla – perinteisesti – kaupungille viettämään tupareita: tänään tyär tarjosi meille muuttoavusta illallisen. 😉 Erinomaisen mukavaa. Oliskohan eka kerta näin päin? No mutta, joka tapauksessa Pastorissa nautimme erinomaisen hyvää ruokaa. Erikseen ei voi kehua mitään – kaikki oli hyvää. Tai ehkä ne perunat! Ne on ylitse muiden. Ja se pinot noir!!! Siitä olisi paljon kertomista. .. Varsinkin siitä kuinka tulin ylikävelleeksi sommelierin … tai siis… No mutta. Töpeksinnästäni huolimatta: tuolla myydään parasta pinot noiria, jota Suomessa on tarjolla.

Kuvistakin näkee, että kävimme näyttämässä tyttärelle Tornin näköalabaarin: siellä kannattaa käydä. Tarjoilu ei poikkea tavallisesta, mutta näköalat yli Helsingin ovat huikeat.

Ja paluu Hakikseen jo yhdeksän aikoihin … Me muuttajat emme jaksa jäädä kaupungille riekkumaan. 😉

Vanhemmuus

Muuttopuuhissa

Muuttopäivä. Niinhän tässä on käynyt, että tyttären muuttoapuna on taas oltu. Maaliskuussa Porvoonkadun vuokra-asuntoon roudattiin puolet lapsen maallisesta omaisuudesta. Nyt tuotiin Oulusta ne loputkin ja kaikki uuteen asuntoon Hakaniemeen. Vetehisen puiston kupeessa on edellistä parempi kaksio. Merkillinen rauhallinen keidas koko tienoo Häneentien ja Sörnäisten rantatien välissä.

Lapsi lähti aamuseitsemältä töihin ja me pistimme töpinäksi. Nyt alkaa homma olla loppusuoraa vaille valmis. 😉

Niitä näitä Valokuvaus

Helsingissä – ei vain Cartier-Bressonin takia

Täällä Helsinki.

Taas tulimme Pehtoorin kanssa yhtä aikaa, mutta eri kulkupelillä. Olemme vaihteeksi muuttopuuhissa; Pehtoori tuli isolla pakulla, minä lentäen. Aamulla minulla äidin kanssa neurologian polin vakikäynti, ja sitten Helsingin koneelle.

Ja tiedättekös mitä? Me aiomme sunnuntaina lentää kotiin Finnairin koneella, niin on taas kerran olemassa pieni mahdollisuus, että AKT lähtee tukemaan Postin lakkoa, ja se tulee vaikuttamaan MYÖS lentoliikenteeseen! Mutta tämähän ei oikeastaan ole mikään uutinen. Luonnonlaki ennemminkin. Edellisellä Helsingin reissulla oli YLEISlakko, ja vuosien, vuosikymmenten aikana yksi jos toinen (lento)lakko on reissujamme uhannut, häirinnyt, estänyt. No, mutta tänne päin olen jo päässyt.

Muutama tunti Stadissa aikaa ennen kuin tyär pääsi töistä, ennen kuin Pehtoori olisi perillä, joten minulla mahdollisuus käydä Ateneumissa katsomassa valokuvauksen klassikon Henri Cartier-Bressonin valokuvanäyttely. Miten hienoa, että se on saatu Suomeen!

Oliko Chartier-Bressonin kuvissa horisontit suorassa, oliko kuvattuna maailman mahtipaikkoja ylväinä nähtävyyksinä, suurmiehiä toinen toistaan komeimpina studiokuvissa, kulttuurihistoriallisia kohteita panoraamakuvina? Oliko kuvankäsittelyn avulla luotu maailman valokuvahistorian upeimpia otoksia?

– Ei ollut, ei. Kuvissa oli 1900-luvun maailmanhistoria, arjen historia, pienten historia, tavallisten ihmisten historia huikeina hetken pysäyttävinä valokuvina! Kuten CB sanoi: ”Ratkaiseva hetki on tärkeä!”

Hän näki maisemassa, miljöössä sommitelman, ja odotti, että jotain siinä tapahtuu. Yleensä hänen kuvissaan on hetken pysähdys, ilme, asento, joka tekee kuvasta järjettömän hienon, ratkaisevasti tärkeän. Sitä paitsi hän kiersi maailmaa, oli paikalla ratkaisevalla hetkellä, kun vangit vapautettiin keskitysleireiltä, oli Pekingissä juuri ennen vallankumousta, tapasi – ja kuvasi – Gandhin muutaman tunnin ennen tämän murhaa. Kuten sanoin: 1900-luvun maailmahistoria kuvina. Kuvissa on lapsia, naisia ja miehiä työssään, ihmisiä hetkessä.

Cartier-Bressonin kuvissa Rooma on kuvattuan kolmella eri vuosikymmenellä – eikä aika juuri ole muuttunut. Hän kuvaa arkea Neuvostoliitossa vuonna 1954, juuri ne kuvat lapsista, naisista ja arjesta kolahtivat minuun. Myös kuvat – nekin mustavalkoisia, niinkuin kaikki – Harlemista pysäyttivät minut… Henkilökuvissa on aina mukana miljöö: kuvataiteilijat maisemassaan, kirjailijat miljöössään. Pelkästään kuvaa katsomalla tiedän ko. henkilöstä paljon muutakin kuin kasvojen piirteet.

En osaa kertoa, käykää itse katsomassa. Tämä jos joku näyttely kannattaa käydä katsomassa.

Luettua

Syksyn yöpöytäkirjoja

Nyt kun kirjoitus- ja yöpöydältäni puuttuvat kanditutkielmat, gradukässärit, luentojen harkat, väitöskirjojen aihiot niin olen voinut lueskella kaikenmoista.

Minna Lindgrenin ”Sivistyksen turha painolasti” saa ensimmäisen sijan. Se on merkillinen kirja: Lindgren on lukenut liki sata vuotta vanhan Kariston kustantaman (1928) Väinö Hämeen-Anttilan laatiman ”Uuden tietosanakirjan” ja omassa kirjassaan Lindgren kirjoittaa kirjan sanoista (Aabenraasta Öölantiin) mieleensä nousevia ajatuksia, joilla on kyllä löyhä ”juonikin”. Samalla kirja on merkillinen omaelämäkerta, kuvaus helsinkiläisestä sivistyneistöstä ja kertakaikkisen riemullista luettavaa yhdestä jos toisesta arkipäivän asiasta sekä yhteiskunnan ja työelämän muutoksista.

Luin tämän jo kesällä, juuri kun olin jättämässä työni, elämäntilanteeni muutoskohdassa, heittäytymässä ”freeksi” ja sitä Lindgrenkin tekee kirjassaan. Ja kuinkahan monta kertaa samaistuinkaan tekstiinsä?! Ainoa vaan, että olin kovin kateellinen, hän kun osaa kirjoittaa. Sarkasmistaan pidän kovin, ja se on vaikea tyylilaji, mutta ei Lindgrenille,

Realistisin osa ihmisistä voi juuri ja juuri myöntää olevansa aikuinen täyettyään viisikymmentä ja saatuaan aikuisnäkölasit. Silloin on aika vaihtaa suunta ja heittäytyä aikuisten asioihin, niin kuin itsen hemmotteluun, vakuutusrahastojen hoitamiseen, ympärivuotisen vapaa-ajan asunnon sisustamiseen ja teemamatkailuun.

Jos vaihtaa Lindgrenin humanistiset sivuaineet minun humanistisiin sivuaineisiini, niin voiko sen, mihin työssäni eniten turhauduin, paremmin kirjoittaa?

Luinko todella musiikkitiedettä voidakseni laatia konttorissa vuosittain 186 projektisopimusta? Valitsinko sivuaineeksi estettiikan pätevöityäkseni käyttämään hankkeiden sisältöä mittaavia laatukarttoja? Auttavatko sosiologian opinnot täyttämään oikein kymmenet sarakkeet dokumentinhallintaohjelmassa? Onko filosofian opinnoista iloa, kun opettelen käyttämään henkilöstöhallinto-ohjelmaa, joka on alun perin kehitetty selluloosatehtaan jätevesiprosessien valvontaan?

Lindgren kertoo puujalka-mummostaan, Teneriffan matkansa tyhjistä hetkistä ja oikotorvi-sanan kohdalla hän lakonisesti toteaa näin: Oikotorvi. ”Trumpetti. Miten loogista. On käyrätorvia ja oikotorvia.”

Viehätyttäni tähän kirjaan lainasin sitten myös Lindgrenin ”Musiikki on vakava asia” -kokoelman, joka kaltaiselleni klassisesta musiikista ja sen historiasta tietämättömälle ei kolahtanut ihan niin paljoa kuin tuo edellinen, mutta mukavia pikku pakinoita tuossakin oli. Ja kolmas Lindgrenin kirja, dekkari ”Kuolema ehtoolehdossa”, on tullutkin kehutuksi jo aiemmin. Pitäisi hankkia trilogian kaksi jälkimmäistä osaa…

Dekkareista puheenollen: Metropoliitta Panteleimonin kolmaskin dekkari ”Kohtalokas Leningradin-matka” sijoittuu Koskijärven maaseutupitäjään ja 1960-luvun suomalaiseen mentaliteettiin. Tämä jäi paljon kevyemmäksi kuin edelliset. Ja miljöön rakentaminen ei ollut niin huolellista kuin ensimmäisessä, josta pidin paljon enemmän. Tässä sitä paitsi murhaajan arvasi heti kohta kun henkirikos häthätää oli tapahtunut.

Merkillinen kirja oli Tim Dowlingin ”Kuinka minusta tuli hyvä aviomies”. Ja vielä merkillisemmäksi lukukokemuksen tekee, että sain kirjan Pehtoorilta. Ehkä siksi, että kirjan takakannessa lukee, että ”kirjoittajan vaimo on erinomainen, jämerä nainen ja lisäksi kärsivällinen ja pitkämielinen”. 😀 😀 Kirja on yhden sortin elämäkerta ja elämänhallintaopas, ja kyllä se on paikoitellen aika hauskakin. Ironia, sarkasmi ja nokkeluus eivät vain ole luontaisia, vähän on välillä sellaista vääntämisen meininkiä. Mutta muutamia ajatuksia kirja kyllä herätti. Yksi kohta, joka pisti miettimään: Dowling kirjoittaa siitä, kuinka yleensä parisuhteessa aina jompi kumpi on ”turhan pelkääjä”. En ollut koskaan tuollaista käsitettä ajatellut, tunnistanut. Eikä meistä varmaan kumpikaan oikein ole ”turhan pelkääjä”, mutta viime aikoina olen havahtunut ja hoksannut, että minussa on vähän alkanut ilmetä sellaista ”turhan pelkäämistä”. Aiemmin olen käyttänyt termiä ”pohjaimu” (sekin on kirjallisuudesta opittu, John Irwingin termi on se), joka on vähän sama…

Edellisellä mökkireissulla ostin lähikauppa Kuukkelin matkamuisto-osastolta Tapio Laineen ”Vahingossa Vongoivalle. Eksymisiä Saariselän tuntureilla”. Ystäväni on tätä suositellut jo moneen kertaan, sanonut että se mukava ja hauska kirja. Niin se onkin. Turhaan ei kirjan esittelyssä kirjoiteta näin:

Tästä eräkirjasta puuttuu lajityypille ominainen myyttinen sankaruus. Kertoja on ihan tavallinen rinkka-selkäretkeilijä, joka rakkoisin jaloin ja silmät uupumuksesta sumeina yrittää löytää itsensä Vongoivalle, mutta onnistuu eksymään heti ensimmäisellä vaelluksellaan, kun matkaa on takana vasta kaksi kilometriä.

Ensimmäinen vaellus kirjassa tehdään jo 1960-luvulla, mikä on mielenkiintoista ja kertoo patikoinnin ajattomuudesta, mutta myös siitä, mikä kaikki on muuttunut. Kirjasessa on sitä paitsi aika hyviä valokuvia.

Ja sitten kirjapinossa on vielä yksi: Pauliina Vanhatalon ”pitkä valotusaika”. Sain kirjan sisareltani, joka tuntee Vanhatalon, – minäkin tunnen vähäsen, olen ollut samalla valokuvauskurssilla hänen kanssaan. Vanhatalo itse asiassa kertoi kurssilla kirjoittavansa romaania, joka sijoittuu Ouluun ja jossa päähenkilö on valokuvaaja. Tämäkin kirja sijoittuu pääosin 60-luvulle, josta kyllä kehitystarinan myötä tullaan tähän päivään. En ole Vanhatalon aiempia kirjoja lukenut, mutta pidin tästä hyvin paljon. Siinä on kaunis kieli, kerronta soljuu pehmeästi. Kirjan takakannessa sanotaan, että kirja on ”kuulas”, on se sitäkin, mutta minulle se enemmänkin alakuloinen. Ei surullinen, mutta alakuloinen. Sellaisena hyvä.

Niitä näitä Oulu

Retroarkea tänään

Oulu-kuvakansioita penkoessa tuli eteen pari kuukauden takaista kuvaa, jotka on ollut tarkoitus laittaa tänne, ja kun tämän päivän lenkillä räntämöhkässä en Canonia mukana kantanut, niin laitanpa nuo kuvat tähän nyt.

Se on kai jonkinlainen sulkusysteemi pienessä kanavassa, joka on kai joskus sotien välisellä ajalla tehty nykyisen Terva-Toppilan kartanon takapihalle ja on yhteydessä Toppilansalmeen Möljän kohdalla.

Se, mikä tässä on kummallisinta, on, etten ennen ole tuota nähnyt. En, vaikka peruslenkkimaastoni on tuossa ihan vierssä: tuo Meri-Toppila Disc Golf Park – alue (vaaleanruskea liki ympyrä on se, minkä käyn useimmiten kiertämässä. Ja kuvien kanava on tuo alempi. Monta kertaa olen ihan läheltä kävellyt, ja pentuna noilla huuduilla käytiin pyörillä ajelemassa aika usein. Joka tapauksessa jännän näköinen se on.

Oulu-kuvien ja Laanilan historian lisäksi muutoinkin merkillinen retropäivä. Takaumia kaikenlaisia, ja ihan linjassa niiden kanssa on, että tein tänään lihapullia kuten joskus parikymmentä vuotta sitten usein oli tapana: tiedättehän: pussillinen ranskalaisen sipulikeiton aineksia ja vähän korppujauhoja turpoamaan kermaviiliin ja sitten sekaan 400 g jauhelihaa ja lopuksi yksi muna. Pyöritellään pulliksi, pistetään pellille leivinpaperin päälle ja sitten uuniin (200 C) vartiksi. Pehtori väitti oikein pitävänsä niistä. Minulle kyllä maistuu vaikka keftedesit tai Sopranosien pullat paremmin, mutta tänään nuo retro-pullat menivät.

Illansuussa sitten pitkä tovi kuvaillen ”Heijastuksia”. Päädyin sisäkuvaan. 🙂

Oulu Valokuvaus

Kalenteritilaus

Tämähän on ollut melkein kuin työpäivä. Hieman hermostuneena ylös jo puolikuuden kieppeissä. Sähköpostiliikennettä, mm. väitösohjattavien kanssa. Aamukahvin jälkeen tulevan viikon tekemisten ja menemisten suunnittelua, valmistelua ja kalenterin päivitystä. Sitten pieni poikkeama tavalliseen työpäivään verrattuna: kävelin kaupunkiin, Puistolassa cappuccino – ihan vaan sen takia, että sain istua siellä maanantaiaamuna puolikymmeneltä, noin vain. Hain uudet rillini, kahdetkin. Silmäasemalla kun oli sellainen tarjous. Vaikka tosiasiahan on se että yhdet Hoyan moniteholinsseillä ja prismoilla maksaa kahtien hinnan, eli tarjouksella ”pakotetaan” ostamaan kahdet. Mutta hyvät on molemmat. Olen tyytyväinen.

Sitten dösällä takaisin kotiin, ja Laanilan historia esiin!! Projekti on saatava valmiiksi. Iltapäivä siis perusteellista toimitustyötä, paikoin kokonaan uudelleen kirjoittamista. Ja nyt sitten illankin olen istunut koneella: olen chattaillyt nuorten kanssa. Aapeli on tänään oppinut kääntymään mahalleen, ja Juniori on sitten whatappaillut videoita näistä taidonnäytteistä. Ja tyttären kanssa on suunniteltu ensi viikonlopun ohjelmaa: me kun menemme taas Helsinkiin muuttopuuhiin.

Ja sitten olen tehnyt joululahjaa, -lahjoja. Olen jo monena vuonna tehnyt seinäkalentereita lähipiirille joululahjaksi, tavallisesti sen teko on vain jäänyt joulukuun ekalle viikolle, mutta nyt yritän tehdä tilauksen Ifolorille huomenillalla. Siten säästän muutaman euron. Viime vuonna kalenterini teemana oli Oulu kuvissa, ja sellainen se on tulossa tästäkin.

Paljolti joka kuukauden paras Oulu-kuva, joka on lenkillä, kuvauskierroksilla tullut otetuksi, on mukana. Sen verran voin kertoa, että tuo Aitta-bannerikuva on ensi vuoden marraskuun kohdalla. Oiskohan joku blogini lukijoista kiinnostunut tilaamaan tuollaisen A4-kokoisen seinäkalenterin, jossa on suomalaiset nimipäivät ja liputuspäivät merkittynä.
http://www.ifolor.fi/kuvakalenterit/seinakalenteri_a4_pysty
Niin ja sitten siinä on minun ottamiani kuvia. Jos kalenterin tarvitset, niin tässä olisi mahdollisuus tilata. 😉 Kalenterin hinta on 18,50 ja sitten mahdolliset postikulut neljä euroa.

Aika paljon vaati, että päädyin tämmöistä tyrkyttämään, mutta jos haluat, niin laita minulle sähköpostia (reija at satokangas.fi) ennen huomista klo 22. Sen jälkeen laitan tilauksen menemään.

Joulukorttikuvaa olen miettynyt, mutta aihetta en ole keksinyt. Olisi kyllä hienoa jos senkin onnistuisi kerrankin tilaamaan ajoissa.

Isovanhemmuus Niitä näitä Valokuvaus VAT

Toisen lähiopetusjakson jälkeen

Pitkän opiskeluviikonlopun jälkeen olen palannut kotiin. Kyllä kelpasi palata.

Pehtoori oli tehnyt ruoan ”koko perheelle”. Tavasta syödä sunnuntaina hyvin, ja siten, että Juniori, Miniä ja Aapeli tulevat meille, ei ole tarvinnut luopua sen takia, että minä vietän kerran kuussa sunnuntait koulussa Torniossa. Kun kotiuduin oli pöytä katettu, perhe koolla ja ruoka valmista. Aika ruhtinaallista. Eturuokana uunilohta, perunoita ja salaattia, ok. Hyvää oli.

Mutta että jälkkäriksi oli uunijäätelöä! Ei ole Pehtoori mikään tumpelo keittiössä.

Ja täällä oli Aapeli. Aapeli kuunteli ja ihmetteli, kun mummi kertoi viikonlopusta, kaikesta, mitä oli oppinut, mistä oli vaikuttunut, mitä oli kokenut…

[pahoittelen kuvan epäterävyyttä, mutta vetoan siihen, että opiskelijahan tässä vasta… sitä paitsi pojan ilme ja asento ovat mainioita epäterävinäkin.] (Vähän eläväinenhän tämä meidän lapsenlapsi)

Ja kyllä, kyllä poikaa meinasi moiset jutut hieman naurattaakin. Epäuskoisuutta on katseessaan?

No mutta, joka tapauksessa, aamulla ajelin Haaparannalta Tornioon, ja tulin kuin tulinkin pysäytetyksi tullissa. Eikä puhuttelu ollut mitenkään erityisen ystävällistä. Päinvastoin. Pääsin kuitenkin kouluun. – ”Kouluun?” Sunnuntaiaamuna?, kysyi tullivirkailija. Ja katsoi takapenkille, jossa jalustan jalat ja sontikka sojottivat kuin haulikon piiput,… Eikä ”alibiani” auttanut että ennen rajalle menoa olin kuvaillut tullialuetta zoomilla …

Matkakeskuksessa oli sunnuntaiaamuna puoli kahdeksan aikaan kovin hiljaista.

Päiväksi vetäydyin kouluun. Meillä kaikilla tavoitteena kohota yhä korkeammalle kuvaustemme kanssa.

Tänään oli vuorossa eilisten sateessa ja myrskyssä otettujen kuvien muokkaus (opastuksen kanssa) ja sitten palaute niistä. Edelleen olen sitä mieltä, että palaute tehdystä on ainoa keino oppia. Turha selitellä. Noh, tänään minulla ei niin paljon seliteltävääkään kuin kirkkokuvien kanssa. Mutta oppimista on. Ja minä opin. Ja erinomaisen tärkeää on, että toisetkin oppii, porukka opettaa toisiaan, oikeasti on tavattoman hyvä porukkahenki.

Myös täällä blogin kommenteissa, ja tuolla perustamallani ”haastesivulla” on käyty keskustelua siitä, mikä on hyvä kuva, kuka sen määrää ja millä kriteereillä. Keskustelu jatkukoon… ja uusia kuvia kuvahaastesivulle tulkoon! Siellä on uusiakin kuvia, ja kommentteja. Ja tässäpä tulevan viikon haaste: heijastuksia!

Saa käsittää laveasti (mikä heijastuu menneestä, mikä kertoo tulevasta) tai vaikka heijastuksia lätäköistä, joita vielä on. Tai ikkunoista… tai mitä ikinä keksitkään: http://satokangas.kuvat.fi/kuvat/Haastesivu/ Mikset tulisi mukaan? Lähetä kuvia tai kommentoi…

Niitä näitä VAT

Maailman reunalla kuvaillen

Päivä oppimisen maailmassa, paljolti median ulottumattomissa. Kaukana kavala maailma, ja täällä pakolaisvirran rannalla kuitenkin.

Myrskyisän, sateisen yön jälkeen aamukin valkeni, tosin hyvin vaisusti, vielä kovin tuulisena, sateisena. Ei puhettakaan, että olisin mihinkään aamulenkille lähtenyt.

Vetäydyimme Lappian suojiin, ja aamu alkoi liike-kuvien arvioinnilla. Minun junakuvani: viikon puskissa seisomisen tuloksena kaksi kuvaa arvioitavina. Ei niistä sitten paljon ollutkaan sanomista. Tai ei ainakaan sanottu. Kuvaparina olivat ok, eikä muusta huomauttamista, jos kohta ei erityisiä mainesanojakaan tullut kuulluksi. 😉

Puolenpäivän jälkeen oli tarkoitus, paitsi pitää ruokatauko, lähteä ulos kuvaamaan. Ei ollut pakko mennä ulos, osa kuvailikin koululla, mutta kun kerran olin varustautunut Meidleillä ja vedenpitävillä ulkokamppeilla, lähdin minäkin kuvaamaan alkuperäistä kohdetta: Tornion Rantakatu oli valotettava kameran kennolle parhaalla mahdollisella tavalla.

Rantakatu on pieni lyhyt pätkä Aineen taidemuseon takana, IKEAn Suomen puoleisella rannalla. Åströmin kauppakartanon lisäksi muutama 1800-luvun lopun, 1900-luvun alun kaunis puutalo koivikon reunustaman puistoalueen reunassa. Onhan se kesällä tai vaikka kirkkaana kevättalven päivänä varmasti idyllinen miljöö, mutta tänään! Varsinkin kuvaussession alussa, tuulen pieksäessä, sateen vihmoessa katupahasen kulttuurihistoriallinen viehätys ei avautunut, ei mielelle, eikä kameralle.

Enkä keksinyt teemaa, jota kuvaisin: viisi kuvaa oli tarkoitus ottaa… Ehkä kuvasarja tunnissa räpsityistä kuvista voisi olla ”Rantakadun koivut”? No, huomenna muokkailemme kuvia luokassa….

Täällä Vandrar-motellissa on melkoinen hulabaloo menossa. Itkeviä lapsia, joku ruotsalainen urheilujoukkue, ja alakerrassa reippaasti keskusteleva pariskunta, mutta joskopa tästä meno rauhoittuisi…

VAT

Lounais-Lapissa opiskelemassa

Täällä Haaparanta.

Rännänsekaisessa säässä ajelin Lounais-Lappiin puolelta päivin. Lounais-Lappiin? Ensimmäistä kertaa ever heräsin tällaiseen termiin, mutta olin tänään herkillä kun kuuntelin autoradiosta säätiedotusta. Siellä puhuttiin Lounais-Lapista. Minä käyttäisin Kemi-Tornio seudusta mielummin Peräpohjola-nimitystä. Myös – matkailun tarpeisiin lanseerattu – Meri-Lappi on minusta epäaito, ainakin epähistoriallinen.

No, mutta: Torniossa ammattiopisto Lappian asuntolasta en onnistunut tälläkään kertaa saamaan majoitusta. Ei, asuntolaa eivät täytä maahanmuuttajat, vaan monet virkailijat yms., jotka ovat työllistettyjä näillä seuduin juuri pakolaisvirran vuoksi.

Mutta nou hätä. Tälläkin kertaa asustelen Ruotsin puolella ja taas vandrarhem/motell -yhdistelmässä. Tämä on River Motell.

Perjantain koulupäivä ohi. Etätehtävät arvosteltiin. Nöyränä otin vastaan palautteen. Että minua nyt riepoo kun Turkansaari-kuvat ovat hävöksissä! .. Eikä Saariselän kappelin otoksent yltäneet … eivät yhtään mihinkään. Mutta kyllä minä kestän. Ehkä hieman sisuunnun, ja uskon, että täältä nousen.

Ristiriitaisia tunteita kuvaamisesta kun samaan aikaan FB:ssa ”Oulu tutuksi” -ryhmässä tuo sinnekin laittamani bannerikuva on saanut pian 1000 tykkästä! Tuhat!

Olin vähän suunnitellut, että lähden tänään Haaparannan Leilani-ravintolaan syömään. Olenpa siellä joskus bussikuskiurallani käynyt syömässä, ja kerran viinikerhon reissullakin sinne menimme lounastamaan, joten hyviä kokemuksia – vuosikymmenien takaa – on, mutta enpä sitten nyt jaksanutkaan. Coopista kävin hakemassa tämmöisen kalaasievään: hyvää oli. 🙂

Huomiseksi toivoisin sateetonta keliä, meillä on kuvausharjoituksia ulkosalla… mutta katsotaan. Ja pääsenkö tullista yli? Ei tullut passi mukaan… Olisi aika ainutkertainen poissaolo koulusta. Rajalla kyllä on paljon tullin autoja, jo viimeksi pysättelivät, ja nythän valvonta on tiukentunut.

No mutta valokuvaamisen iloa edelleen on. Huomiseen!

Niitä näitä Oulu Valokuvaus VAT

Kaupungin valoja kuvailemassa

”Kaupungin valot” ajoivat aamuvarhaisella ylös ja aika pian sitten uloskin. Olin ennen kahdeksaa Kiikelin rannassa, ja saman tien katulamput sammutettiin. Ja saman tien alkoi sataa rännänsekaista tihkua, asfaltti kiilsi, oli kylmä tuuli, ja ihan mielettömän harmaata. Eipä ole ennen, aiemmin, tullut mielen viereenkään ajatus lähteä marraskuun ankeana (arki)aamuna ehdoin tahdoin ulkoilemaan. Saatikka kuvailemaan. Mutta tänään oli lähdettävä, tai siis ei olisi ollut mitenkään pakko, mutta kun halusin kuitenkin yrittää ottaa VAT-viikkohaasteeseen kuvan. Viikonloppuna ei enää ehdi: huomenna ajelen Tornioon, sillä edessä on toinen lähiopetusjakso.

Kaupungin valot olivat aamusella kovin vähissä, mutta tunteroisen kiertelin jalusta kainalossa ja kameralaukku olalla. Jokunen kuva tallentuikin (mm. bannerikuva). Sitten äidin kauppa-asiat etc. Syksyn mittaan äidin huoltopäivä on vaihtunut lauantailta arkipäivälle. Töissä ollessa lauantain aamupäivä oli oikeastaan ainoa mahdollinen ja se sitten menikin äidin (ja omilla) asioilla ja luona; arki-iltaisin töistä päästyäni kävin vain satunnaisesti viikolla, jos oli jotain erityistarvetta, eikä äiti pidä iltakäynneistä kun on itse jo niin väsynyt. Mutta tämä minun uusi elämäntilanne mahdollistaa useammin käymisen ja arkipiipahtelun.

Iltapäivän lueskelin, siis opiskelumatskuja, tarkoitan, että opiskelin. Oi, että tuntuu vieläkin hyvältä sanoa, että opiskelen. Ja leipaisinpa kouluun vietäväksi suklaa-kuppikakutkin. Koulussa on sellainen systeemi, että jokainen vuorollaan tuo kahvi-tee-tarpeet viikonlopuksi, koulun kuppila ja ruokalat kun eivät ole viikonloppuna auki, joten keittelemme luokassa kahvia. Minä varasin ekan hukin: pullaa tai muuta baakkelsia ei tarvisi viedä, mutta minä nyt tein ja vien. Oletan, ettei kukaan pahastu moista omavaltaisuutta.

Päivän kuluessa sään muuttuessa aamuistakin räntäisemmäksi päätin kuitenkin vielä illansuussa rohjeta kaupungin valojen katveeseen. Iltakierroksen aluksi ajelin Möljälle. Ajattelin, jotta siellä sillasta saisin hyvän valokuvan, mutta höpö, höpö. Parempi tuli tästä (klikkaa isommaksi) :

Teille pitkään blogia seuranneet ulkopaikkakuntalaiset, tiedoksi, että tämä on se kohde, jonka rakentamista täällä blogissani seurattiin joka kuukausi… Vuoden kuvakohteena se oli vuonna 2013.

Seuraavassa kuvassa on edellinen ”Kuukauden kuva” -kohde.Merikosken voimalaitos, tosin vähän sivuroolissa tässä kuvassa.

Ei oikeastaan uskoisi, että nuo on otettu kohtuullisen kovassa tihku/räntäsateessa.

Nyt pitäisi sitten valita, minkä päivän otoksista laittaisin haastekuvasivulle… siellä on jo neljä kuvaa, tulisipa vielä muitakin…

Ruoka ja viini

Kokeilemisen arvoisia…

Nyt on uusia tuotteita Tuulestatemmatun keittiössä, ja onpa niistä ilosanomaa levitettävä teillekin.

Olen koko syksyn syönyt Alpro-jukurtteja. Viilit ja paljolti rahkat ja Skyrit ovat jääneet kauppaan, mutta Alpro-tuotteita on tullut testatuksi. Ehdoton lemppari on kookoksella maustettu perusjukurtti. Sitä ja mysliä aamiaiseksi, jo vain lähtee päivä käyntiin.

Kun viikonlopuksi (tyttären iloksi) tein aika valtaisan satsin lappuskaa (= lappa/vispipuuro) niin kokeilin myös sen kanssa tuota kookosjukurttia (kuvassa tavisversio). Siitähän tuli gourmettitason herkku. Vaikka jälkkäriksi. Tyär ja Pehtoorikin söivät noin mielummin kuin kuohukerman kanssa (ne kalorit, ne kalorit!).

Sitten toinen alpro-viritys oli mökillä; tein pannarin Alpro-makumaitoon. Muutoin ihan ”Kujan paras pannukakku” -ohjeen mukaan, mutta maidon tilalla tuoremantelijuomaa. Kuvassa alla tosin on kookosta, ja varmasti sitäkin vois varmasti käyttää pannarin tekoon. Vielä en ole kokeillut, millaista tulisi jos tekis kaakaon tuohon – ehkä kohta kun istahdan telkkarin ääreen katsomaan Cartier-Bresson -dokkaria, voisin iltapalaksi nauttia kookos-kaakaon.

Niin mutta siitä pannarista vielä: tuli vähän mantelinen maku siihen, ei tarvinnut sitten hilloa tai sokrua niin paljoa. Nuoretkin tykkäs. Varmaan noita muitakin makuja vois testata. Suklaamaidosta tehty pannari ja siihen satsuma-viipaleita ja vaahdotettua alpron vispiä päälle. Ei varmaankaan kovin huono.

Pehtoorin aamujukurttina on Creamy Mustikka. Huolimatta, että jukurtti on ”creamy” siinä ei ole tavallista jukurttia enemmän kaloreita. Sitten jotain, missä on kaloreita, mutta muutoin pitäisi olla huipputerveellistä ja on meidän keittiössä aika uusi juttu, on tämä:

Kookosöljyä olen käyttänyt mm. herkkusienten paistamiseen, tulipa wokkiruoan oheen oivallinen lisuke. Ja sitten broilersuikaleita olen siinä paistellut. Rypsi- ja oliiviöljyn tilalla olen tuota ruvennut laittelemaan, ja kyllä se maistuu hyvälle, – huolimatta siitä, että sen pitäisi olla kovin terveellistä! Sen sanotaan olevan niin terveellistä, että kehotetaan lusikallakin lappamaan, jollei keksi, mihin ruokaan sitä laittaisi. En minä nyt niin terveelliseksi ala, että öljyä ihan itekseen lusikoisin syötäväksi. Mutta kokeilehan – yksi edellytys tykkäämiselle on tietysti se, että pitää kookoksen mausta.

Liekö nämä ”terveyssapuskat” osaltaan olleet vaikuttamassa siihen, että keväällä äkäisenä aamuöisin vaivannut mahakatarrini on nyt ohi. Itse asiassa se taisi jäädä sinne Ligurian vuorille, sillä reissun jälkeen ei ole enää oireita ollut. Ehkä aika paransi. Pehtoori on kyllä huomautellut, että olisikohan pitkien työpäivien poisjäämiselläkin osansa asiassa. Niin tai näin, ohi on.

Ja sitten tähän loppuun jotain vähemmän terveellistä: kinkku-juustopiirakka! Eiliselle herraseurueelle tarjoamani Quiche Lorraine -mukaelman ohjeen lupasin, ja tässäpä se.

Pohja:
150g voita
4½ dl vehnäjauhoja
½ dl vettä

Nypi rasva ja jauhot (joihin olet sekoittanut leivinjauheen ) ryynimäiseksi seokseksi. Lisää kylmä vesi ja sekoita tasaiseksi. Anna levätä hetki jääkaapissa. Painele taikina irtopohjavuoan (24 cm) pohjalle ja hiukan reunoille. Esipaista pohjaa 15 minuuttia parisataa-asteisessa uunissa.

Täyte:
200 g Emmental-raastetta
2 pkt filepekonia (punainen HK:n pekonipaketti)
4 dl kevytkermaa
4 munaa
mustapippuria (aika paljon pyörittelin myllystä)
1 rkl tuoretta timjamia silputtuna

Pinnalle kirsikkatomaatteja (oli monenvärisiä)

Pilko pekoni pieniksi suikaleiksi ja paista pannulla rapeaksi, valuta talouspaperin päällä.
Sekoita täytteen ainekset ja kaada esipaistetut vuoan päälle. Painele tomaatit pintaan.
Pistä piirakka takaisin uuniin, ja paista vielä noin 45 minuuttia.
Laita hyvissä ajoin (toisin kuin tuossa minun versiossani) leivinpaperi päälle, ettei pinta tummu liikaa.

Huolimatta että ruoassa on aika paljon kananmunaa, ei se ollut punaviinin ohella ollenkaan huono yhdistelmä. Päinvastoin tuhti juustomäärä teki siitä punaviinille hyvän parin.