Tämänhän halusin nähdä. Syvyydenkaivo! Se kuulostaa jotenkin jännittävältä. Näin viitan ja kartassa merkinnän heinäkuisella kesäkuvaretkelläni, kun pienin tovin Rokualla viivähdin, vähän opastuskeskus Supan ympäristössä pyörin. Ajattelin silloin, että tulemmepa Pehtoorin kanssa syksyllä Rokualle sieneen ja samalla käydään tuo jännän kuuloinen paikka katsomassa. Ja onko ehditty? Tuliko sieneen lähdettyä? – No eipä ole saatu aikaiseksi, en muistanut, merkillisen touhukasta on syyskuukin ollut.
Täksi päiväksi sitten oli sovittu, että tehdään päivän patikkareissu Rokualle ja mennään katsomaan, mikä on syvyydenkaivo. Se on suppa.
Menimme ja palasimme vähän monimutkaisemmin kuin viitan osoittama kolme kilometriä suuntaansa. Itse asiassa päivän kokonaispituudeksi Pehtoorin aktiivimittari näytti 14 kilometriä. Ja kannattiko ensin ajaa Oulusta Rokualle (about 80 km? – siis tunti), ja sitten kävellä eräskin mäki ylös ja alas jotta näkisi moisen supan. Tässä se nyt on!
Suo kuin suo.
Ja suunnilleen koko Rokualla ainoa paikka, johon ei paistanut aurinko! Mutta tässäkin päti vanha hyvä viisaus: ”Älä vain varro perille pääsyä, nauti matkalla olosta!” Ja kyllä me nautimmekin.
Rokuan maastot havaitsimme mitä mainioimmiksi patikointiin: polut kurkivat järvien rantamia, läpi kauniiden harmaiden jäkäläkankaiden, suorien, ylväiden mäntyjen katveessa. Aurinko paistoi koko viisituntisen retkemme ajan, oli ihan tyven, eikä muita vaeltajia häiriöksi asti (näimmekö neljä ihmistä poluilla, vai kuusi? – vrt. Cinque Terren ruuhkaiset patikkareitit). Polut olivat tasaisia, ei juurakoita, ei rakkaa, ei irtokiviä tai -soraa vaan pehmeitä, männynneulasten peittämiä polkuja tai kauniita metsäautoteitä.
Klikkaa ihmeessä kuvat isommiksi.
Aamukymmenen jälkeen polulle lähtiessämme oli vielä pakkasta, eikä iltapäivän auringossakaan noussut yli +5 C, mutta oli vaikea uskoa, että on lokakuu. Ja minulle vielä vaikeampaa, että on keskiviikko: vastaanotto- ja koulutusneuvoston kokouspäivä!
Kun tulimme Saarisen laavulle, oli sopivasti lounasaika ja meillä makkarat ja tulentekovehkeet mukana.
Aikamme tulisteltuamme, vaellus jatkui.
Järvien välistä reitti jatkui, jatkui aina vain kauniimpana.
Puolikolmelta istahdimme tyytyväisinä autoon, ja palailimme kotiin. Muhoksella pysähdyimme Viskaalin-tilalla ja puodissa, täksi päiväksi ja viikonlopuksi lihapaketit.
Nyt on raukea olo. Posket punaiset. Mutta ehkäpä minäkin suuntaan vielä tänä iltana kuvaamaan revontulia kuten Juniori on jo pari iltayötä tehnyt. Ja kuten useimmat ”vattilaisetkin” (= VAT12 – valokuvauskoulutusporukka) taitavat tehdä.
Rokualle mennään toistekin.
Et ennen ole syvyydenkaivoa nähnyt?? 😀 Eihän se itsessään tosiaan kovin kummoinen ole, mutta Rokua ON kiva paikka! Maasto on juuri sopivaa päivän ulkoilulle: sopivasti vaihtelua mutta ei liikaa, ja kuitenkin saa reippaankin mittaisen lenkin tehtyä. Useinmiten pahimmat ruuhkatkin ovat parkkipaikalla, tosin me taidamme nykyisin kulkea enemmän merkittyjen reittien ulkopuolella. 😀
Onnea revontulien metsästykseen! Minä istun jo sisällä toppatakki päällä odottelemassa akun latautumista… 😉
Rokualla on panostettu paljon liikuntavammaisten ja pyörätuoliin sidottujen mahdollisuuteen liikkua. Siksi polut ovat ainakin osittain tasaisia ja esteettömiä. Talviaikaan on vaikea löytää parempia perinteisen hiihtomaastoja kuin Rokualla on. Keväätaikaan ainoa miinus on männyistä tippuva roska laduilla, mutta maasto on loistava.
Erja, Rokua on ollut liian lähellä. 😉 Teneriffalla Teiden kalderassa olen käynyt mutta en aiemmin Rokuan Syvyydenkaivolla. Mutta Rokualle mennään toistekin. Samoin reposia kuvaamaan, sillä eilisillä otoksillani ei paljon leuhkita. Pieni ”työtapaturma” kameran kanssa.
Antti, sinäkin tunnet Rokuan noin hyvin? Minä olen siellä lapsena, kansakouluikäisenä, käynyt vanhempieni ja veljeni kanssa hiihtelemässä, muuta talvikokemusta ei ole, ja uskon kyllä että hiihtomaastot ovat mitä mainioimmat.