Hajamietteitä kaamoksen kynnyksellä

Laulu onnesta

Kell’ onni on, se onnen kätkeköön,
kell’ aarre on, se aarteen peittäköön,
ja olkoon onnellinen onnestaan
ja rikas riemustansa yksin vaan.

Ei onni kärsi katseit’ ihmisten.
Kell’ onni on, se käyköön korpehen
ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan
ja hiljaa iloitkohon onnestaan.

Eino Leino

Onkin tässä aie piakkoin ”käydä korpehen”.

Mikä se tässä suomalaisessa melankoliassa, mielenmaisemassa, kansanluonteessa, vuosisataisessa mentaliteetissa, oikein on? Tuo, mistä Leino jo sata vuotta sitten kirjoitti? Tiesittekö muuten, että Leinon ensimmäinen vaimo oli liki kaimani ja että tästä erottuaan Leino lähti Roomaan. Oli siellä aika kauan.

Minäkin haluaisin lähteä Roomaan, tai jonnekin muualle, joulutoreille, vaikka Keski-Eurooppaan, ehkä Salzburgiin. Mutta ei me tänä(kään) vuonna mennä joulutoreille, kun minulla on sitä koulua (olen tässä monta tuntia lueskellut noita opuksia, oi, miten mielenkiintoista, uusia asioita) ja kun me lähdemme vaihteeksi muuttopuuhiin Helsinkiin, mennään Helsinkiin toreille ;), ainakin yhden torin läheisyyteen [kerron kyllä sitten]. Mutta sitä ennen siis käymme pohjoisen mökillä. Pimeästä Oulusta vielä pimeämpään Lappiin.

Minua ei tämä edessä oleva pimeä ahdista, ei ainakaan ennen ole ahdistanut. Päinvastoin marraskuu ja tammikuu ovat olleet oikein hyviä työntekokuukausia, aikaansaapia. Laskeutuva pimeys on kummasti rauhoittanut. Ei masentanut. Eikä ahdistanut. Rauhoittanut on se.

Paitsi kaksi vuotta sitten kun tyär juuri tähän aikaan lähti Meksikoon, ”ainakin joksikin aikaa sinne menen, ainakin asumaan sinne” – silloin ahisti. Paljon. Vaikka aikuinenhan tuo lapsi jo silloinkin oli. En tiedä, olisiko auttanut, jos ei olisi ollut pimeä talvi tulossa. En tiedä, mutta se on nyt ohi.

Tiedättekös, tuossa taas noita kuvatiedostojani selatessa, hoksasin, että muutama hassu viikko, niin on jo joulukalenterin aika. Sellaisenkin aion taas tänne Temmattuun tehdä.

Tänään jo hautausmaalla yhden kuvan sitä varten otinkin. Tällä viikolla tulee kuluneeksi jo 11 vuotta isän kuolemasta. Ja tänään, juuri tänään on 39 vuotta siitä, kun oltiin Pehtoorin kanssa eka kertaa treffeillä. Virallisesti treffeillä, vaikka oltiin kyllä jo koko edeltävä kesä ”hengailtu” kimpassa. Hassua, että siitäkin on niin kauan, vaikka ollaan näin nuoria vielä.

Mitenkö juhlistamme tätä vuosipäivää? Päivällä kontattiin molemmat olohuoneen lattialla kun Aapeli oli käymässä, sitten söimme oikein hyvää broiler-pataa (kiitos ohjeesta Satu! Sen verran säädin, että tarjosin nuudeleiden kanssa, ja sitten kun ei ollut jääkaapissa ranskankermaa, eikä smetanaa, niin tein turkkilaisesta jukurtista ja valkosipulista sekoituksen, joka sopikin, mitä mainioimmin mausteisen sosiin oheen.)

PS. erityisesti oululaiset, erityisesti yhtä nuoret kun me Pehtoorin kanssa, käykäähän katselemassa Kalevan kuvagalleria! Kylläpä tulee opiskeluajat mieleen. 😉