Koilliskairan luontokeskuksessa oli exlibris-näyttely elokuussa 2012. Aiheena oli ”Lappi suomalaisissa exlibriksissä”, mikä tietysti kiinnosti minua, meitä molempiakin. Tutustuimme näyttelyyn, ja tietysti kuvasinkin joitakin.
Tänään – taas – Kekkos-tutkimusta lueskellessa muistin tuon näyttelyn ja nimenomaan muistin, että siellä oli myös UKK:n ex libris. Pitipä siis hakea kuvistani…
Vastavirtaan Kemijokea?
Kuten näyttelyn teksteissä luki: ”Kun Lapin ystävä hankkii itselleen exlibriksen ja haluaa siihen kuvattavaksi jotain juuri Lapista, niin samalla hän sisällyttää siihen siis harrastuksensa lisäksi tärkeän osan persoonallisuuttaan”. Tämähän tietysti pätee muidenkin aiheiden kohdalla.
Kekkosella varmasti oli useampiakin exlibriksiä, mutta mielenkiintoista on, että juuri vuonna 1961 Erkki Tanttu teki hänelle tällaisen.
Koilliskairan näyttelyn oli koonnut Erkki I. Tuominen, jonka oma Lappi-aiheinen exlibris alla ja joka on Exlibrisyhdistyksen puheenjohtaja. Hän kirjoittaa, että ”parhaimmillaan exlibris on pienikokoinen taideteos, johon kuvataiteen keinoin on muotoiltu kertomus omistajastaan”.
Minun mielestäni oma exlibrikseni on juuri sellainen. Sen on tehnyt oululainen Mirjam Kinos, jonka 100-vuotismuistojuhlaa on vietetty tänä vuonna ja jonka töistä oli näyttely Oulussa kesäkuussa, mutta jonka onnistuin missaamaan. Kinoksella oli yli 10 000 exlibriksen kokoelma ja hän itse teki yli 300. Yksi niistä on minun. Omani sain vuonna 1988; äitini antoi minulle sen valmistujaislahjaksi, sitten kun oli hoksannut että valmistuin 😉 . Se, että exlibris valmistui vasta viisi vuotta valmistumiseni jälkeen, johtui myös sekä minusta että taiteilijasta.
Juttu meni nimittäin niin, että minun piti soittaa Kinokselle ja kertoa hänelle, mitä harrastan, mitkä asiat ovat elämässäni tärkeitä, ja minkä tyylisen exlibriksen haluaisin. Minulla kesti kauan ennen kuin sain päätetyksi, mitä sanoisin, mitä halusin ja sitten vielä ennen kuin rohkaistuin soittamaan. Hän oli kuitenkin oikein mukava, juttelimme pitkään, ja ei olisi kyllä kannattanut aristella soittamista. Mutta sitten taas Kinoksella meni aika kauan ennen kuin ehti tuon tehdä.
Mutta se on minusta hyvin onnistunut: siinä on niitä elementtejä, joista hänelle kerroin. Siinä on vankkuri (vankkuriteltassa asuen olimme Pehtoorin kanssa tehneet neljä pitkää Euroopan reissua), siinä on historiaa, siinä on vieraita kaupunkeja, uusia kohteita, matkalla oloa, siinä on Pehtoori, se on sininen, siinä on kirjoja, ja vaikka mennään eteenpäin, katsotaan taaksepäin (se historia!), vankkuri ei kulje tasaisella, vaan ylös ja taas alas… Myötä- ja vastamäkiä on.
Liimaan exlibrikseni aina uusiin kirjoihini, se kertoo, että kirja on minun (mikä on ollut oikein hyvä siksikin kun yliopistolla lainailin opiskelijoille kirjojani varsin hövelisti), että se on ”yksi kirjoistani”, – ex libris. Nyt kun viimeksi keväällä pistin kymmeniä kirjoja jakoon ja kiertoon, jätin exlibrikset paikalleen, joskus olen niitä repinyt poiskin, – en tiedä miksi.
Minun exlibriksessäni ei ole Lappia, eikä Italiaa, eikä kameraa, vaikka ne kaikki kuuluivat elämääni jo tuolloin, – vai onko sittenkin? Onhan se noissa kirjoissa, jotka vankkurin takalautaan laitetussa kotelossa keikkuvat mukana. Exlibriksessäni ei ole lapsia? – Onhan nekin kun me kerran ollaan kaksin tuolla kyydissä. 🙂
HIeno ex-libris:)
Kiitos, Jael, on se.