Viime viikolla (viikonloppuna?) oli lehdessä (Hesari, Nyt-liite? YLE, – joku kuitenkin) artikkeli, jossa THL:n lääkäri totesi (mm.), että liikunnan vaikutusta terveyteen on liioiteltu ja samalla hän totesi, että on mitä luultavinta, että ystävän kanssa metsään meneminen lenkille tai ylipäätään siellä liikkuminen takaa ne terveysvaikutukset, jotka liikunnalla ylipäätään voidaan aikaansaada.
Me ollaan tänään Pehtoorin kanssa harrastettu metsässä liikkumista koko päivä, – terveysvaikutuksia luulisi olevan jemmattavaksi asti.
Aamukahvipöydässä (huomattavan myöhään, kymmenen tunnin yöunien jälkeen!!) levitimme kartan mökin pöydälle. Vaihtoehtoja patikkareissulle pohdimme, välillä jo maastopyöräretki vilahteli ajatuksissa, lyhyttä, napakkaa nousua pähkäilimme, myös keskittyminen mahdolliseen sieni/puolukka/mustikka/kuvasatoon oli esillä ja kolmantena, varsin yksimielisenä ajatuksena oli tehdä pitempi kierros, jolle otettaisiin eväät mukaan, tulisteltaisiin Vellisärpimällä tai jotain…
Aikamme pohdittuamme juttu menikin niin, että liki sanoitta siirryimme liiterin nurkalle jatkamaan eilen illalla aloitettua klapien siirtoa liiteriin. Eilen Pehtoorin tilauksen jälkeen mökkipihaan kun tuli kolme (heitto)kuutiota koivuklapeja, joita jo iltasella iso osa liiteriin ladottiin, mutta joita oli vielä polvitreeniksi asti tänään kannettavana. Minä kannoin, Pehtoori järjesteli. Siten se meillä menee: minä olen kotonakin pihahommissa kärrääjä, kantaja, ja Pehtoori se järjestyksen ylläpitäjä.
Noh, tunnin huhkimisen jälkeen klapit liiterissä; seuraaviksi pariksi vuodeksi rantasaunan lämmitys on nyt turvattu. Ja siitähän se tuli turvallinen olo! Tässä iässäkö sitä jo ollaan?! Puuvarastot ovat elämää suurempi asia? Lieneekö suoraa seurausta ansiotyöstä luopumisesta? 🙂 Täällä Hangasojalla kun tämä puuvarastojen keräys on ehdottomasti seniorikansalaisten juttu: kuten jo aiemmin kerrottu on: Polttopuut eivät ole leikinasia.
Siispä siirryimme metsään jatkamaan heinäkuun lopulla aloitettua metsurointia. Tuulenkaatoja oli näköpiirissä vielä vaikka ja kuinka.
En tiedä, montako runkoa, rankaa, kaadettiin ”lopullisesti”, karsittiin, kannettiin (minä kannoin :)) ”lanssipaikalle”, Pehtoori hakkasi takkapuiksi, rahtasi liiteriin, minä tein ison nuotion (ihan omat myöhäiset venetsialaiset!), jossa poltin karsitut oksat, latvukset, lahoimmat puut.
Ja monta kertaa siinä välissä taas hiljaa mielessäni ajattelin: ”Tämä on mukavaa, elämä on, muistaisinpa tämän kauan, liikkuminen on hyväksi, tekeminen on hyväksi – vaikka totta totisesti, – hitto, että minua jo väsyttää! Siitä huolimatta meillä kaikki hyvin. On muistettava.”
Vähän överiksi oli tämä metsurointi kyllä mennä; aika puhki olin kun neljän tietämillä saunaa lämmittelin. Surkea kunto vai ahkera päivä? – Molempia, ja pikkuisen meillä molemmilla taas kerran lähti lapasesta koko touhu. Mutta nyt ei ikkunoista eikä pihapiiristä näy tuulenkaatoja, liiterin takaseinät on täynnä saunapuita ja ulkona kuivamassa takka- ja notskipuita. Mistäpä sitä tällainen virkaheitto (kuten hallintopäällikkö minua ystävällisesti nykyään tituleeraa) enemmän olisi tyytyväinen.