Le Cinque Terre – viiden kylän vaellus

Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla. Suosittelen erittäin paljon.

Patikointi Le Cinqua Terressä (Unescon maailmanperintökohde Ligurian rannikolla) oli tämän päivän ohjelmassa, ja siltä minä (ja ymmärtääkseni moni muukin gruppomme jäsenistä) odotin eniten tältä reissulta. Enkä pettynyt!

Patikka alkoi jo hotellin ovelta: hanhenmarssia vallan topakasti menimme La Spezian kaupungin keskustan läpi rautatieasemalle. Matkalla huomiota herättävän reippaat, iloiset, juttelevat, meitäkin kouluun kutsuvat yläastelaiset italialaiset lapset olivat ilo.

Ehdimme kuin ehdimmekin vartin yli kahdeksan lähtevään junaan.

Ensimmäinen viiden kylän ketjusta (Riomaggiore) jätettiin väliin ja jäimme junasta Manarolan asemalla.

Oli aamu, eivätkä saksalaiset, amerikkalaiset eivätkä japanilaiset turistit vielä olleet liikkeellä, joten saimme tutustua pieneen kalastajakylään (joka nykyisin varmastikin elää ensisijaisesti, ainoastaan? turismista) ihan rauhassa. Leppoisa, puolipilvinen aamu ja kiertelimme kallioisilla rannoilla, kävimme cappucinolla/espressolla. Ainakin minun ilokseni löytyi myös hautausmaa! Tiedättehän, niitä minä koluan kaikkialla, missä mahdollista, eikä näin rähjäistä vielä ennen ole eteen tullut.

Manarolen rannalla ihailtiin meren aaltoja, niiden ääntä ja rannan kallioiden marmoriraidoitusta.

(huom. lukot)

Le Cinqua Terren kylien välillä kulkee rautatie ja patikkapolkuja. Käytimme molempia.

Lippua tarvittiin siis molempiin: sekä juniin että poluille. Riggiomaressa emme käyneet, vain mereltä paluumatkalla sen näimme, mutta muut neljä kylää kolusimme – muiden turistien tavoin.

Ja kameran muistikortti tuli täyteen: vajaassa viikossa olen ottanut tuhat kuvaa! Jälki ei kovin raposta, mutta aina jotain. Matkasivu tulee sitten jossain välissä reissun jälkeen….

Manarolan leppoisan aamutuokion jälkeen jatkoimme junalla Cornigliaan, joka oli se kylä, josta pidin ehkä sittenkin eniten.

Sinne pääsemiseksi oli asemalta kivuttava 377 porrasta (noinkohan se oli?). Ei kuitenkaan paha. Ja ylhäällä nähtiin tällainen. Välittömästi lähetin nuorelle parille kuvan, että voisihan se Tahvokin patikoida. 😉

Kylään tutustumisen ohessa nautimme lounaaksi tomaattibruschettat ja paljon naurua.

Ja sitten patikkapolulle. Luonto viehätti, meri kimmelsi, aurinko paistoi, patikoimisen ilo tuntui taas, ja sitten … osansa hämmästyksestä (ja myös muistikortin tilasta) saivat patikkapolulla kulkevat japainilaiset ja amerikkalaiset.

Suomalaiset kengittävät itsensä poluille näin…

Ja japanilaiset näin.

Amerikkalaisista en saanut kuvaa mutta kyllä me oikeasti porukalla ihmettelimme aika vaikeakulkuisille poluille tulleita (ei-niin-hyväkuntoisia), joilla oli remmisandaalit, ballerinat, converset tai nyörikengät. Ei ole terveellistä eikä järkevää sellainen.

Mutta me nautimme, kävelimme auringossa, emmekä olleet pahoillamme, vaikka aurinko aina välillä toviksi vetäytyi pilveen. Lämmintä kuitenkin oli, ihan hellerajoilla koko päivän.

Vernazzassa oli aikaa käydä kirkossa, tomaattisalaatilla (teen kotosalla erikseen  koostetun ruokapostauksen), miettiä, ostaisiko mukavan näköisen paidan ja kuljeksia korkealla rannalla.

E-opas oli tehnyt meille ihan lähtemättömän hienon kartan, jotta ymmärtäisimme ajoissa ja oikeaan paikkaan viimeisessä kylässä kokoontua. Monterosso oli viimeinen viidestä kylästä ja sieltä palasimme illansuussa La Speziaan laivalla. Reilun tunnin kyyti oli piste iin päälle.

Botskin lähtiessä Monterossosta näkyi hyvin kylän katolla oleva fransiskaaniluostari. Tuon luostarin pihalla en ajellut (autolla!!)  Giro Italiaa kuten tein Fransiscus Assisilaisen luostarin pihalla Umbriassakeväällä 2012.

Takaisin La SPeziassa olimme jo viiden jälkeen, eikä tänään yhteisillalllista. Löysimme Pehtoorin kanssa rotissööri-ravintolan: mereneläviä paremmasta päästä. Mutta kuten sanottu, teen ruokapostauksen erikseen reissun jälkeen.