Luen parhaillaan Minna Lindgrenin dekkaria ”Kuolema Ehtoolehdossa”. Se on hauska kirja, mutta se on myös kantaaottava kirja siitä, millaista vanhusten hoito on Suomessa. Lindgren osaa kirjoittaa vakavasta asiasta hauskasti ja viisaasti. Hän osaa kirjoittaa vanhuudestakin, vaikka on minua nuorempi.
Äitini kanssa tänään pitkään – taas kerran – juteltuani, tiedän että Lindgren tietää, mistä kirjoittaa.
Lindgrenin kirjan 94-vuotias Siiri Kinnunen joutuu Meilahteen lääkärin luo, ja tämä on esittämässä hänelle sydämen tahdistimen asennusta: ”Kaiken kaikkiaan lähes riskitön toimenpide, hyvin pieni operaatio”, toteaa lääkäri ja samaan hengenvetoon hän jatkaa, että ”hoitamattomana sydämen rytmihäiriöt voivat olla hengenvaarallisia”.
Tässä vaiheessa Siirillä on sanansa sanottavana, ja hän toteaa lääkärille…
Te tarkoitatte, että minä voin pahimmassa tapauksessa kuolla, niinkö? – Te olette vielä nuori ihminen, ja te ette ehkä tiedä, että vanhuus on etupäässä ikävää. Päivät kuluvat hitaasti eikä mitään tapahdu. Ystävät ja sukulaiset ovat kuolleet pois eikä ruoka maistu millään. Televisiosta ei tule mitään katsottavaa ja silmät väsyvät lukemisesta. Nukuttaa, mutta uni ei tule, ja sitten täytyy valvoa yöt ja nuokkua päivät. On kaikenlaista kremppaa, ihan koko ajan, pientä, mutta kuitenkin. Ihan tavallinenkin askare muuttuu hitaaksi ja vaivalloiseksi, niin kuin varpaankynsien leikkaaminen. Voitteko kuvitella, että se on yhtenä päivänä suunnaton operaatio, johon ryhtymistä yrittää kaikin tavoin lykätä?”
Ja Siiri kehottaa lääkäriä käyttämään aikansa ja asentamaan tahdistimensa nuorille, sillä:
”Me vanhukset emme kuole millään, vaikka haluaisimme. Joskus me puhumme palvelutalossa sellaista, että te lääkärit ette ehkä ymmärrä, että kuolema on ihan luonnollinen asia. Elämä päättyy kuolemaan, eikä ole mitään järkeä tarjota minun ikäiselleni lisää elinaikaa ja kieltää kahvista sokeri. Ei lääketiede ole epäonnistunut, vaikka ihmiset kuolevat lopulta vanhuuteen.”
Tänään siis vanhuusjuttuja äitini, eikun Lindgrenin, sanoin. Lindgrenin monta muutakin kirjaa olen tässä viime kuukausien aikana lukenut, ja pitänyt hyvin paljon. ”Sivistyksen sietämätön painolasti” kolahti omaan elämäntilanteeseeni enemmän kuin hyvin, myötäelin hyvin paljon. Palannen tuohon kirjaan lähiviikkoina.