Työpaikaton – mitähän tästä tulee?

Appiukko soitti heinäkuun puolivälissä Pehtoorille, no soittaa kyllä monta kertaa viikossa yleensäkin, mutta tämä asia koski nyt minua. ”Miten se miniä on siellä pärjännyt?” Pitkään oli appi pohtinut ensin itsekseen ja sitten miehelleni, että ei se taida hyväksi olla, että miniä lähti  yliopistolta töistä. Oli kovasti epäillyt, ettei siitä mitään tule kuitenkaan: ”Se ei ossaa olla, menee kuitenkin Linnanmaalle – heti kun silimä välättää”.

Käydessämme eksnaapureilla jokunen viikko sitten syömässä oli eksnaapureista nimenomaan maskuliini se, joka sanoi, että minun töistä lähtemiseni ei tule onnistumaan: ”Et osaa olla ilman töitä”. Äitini on jo lakannut toistamasta tätä asiaa. Täällä blogin kommenteissa Pena on pari kertaa kummaksunut moista irtiottoa. Moni tuttu ja ystävä on myös ollut hyvin skeptinen sen suhteen, että tämä olisi helppo elämänmuutos.

Moni – joista huomattavan moni yliopistolainen – on onnitellut. Sanonut ymmärtävänsä, ja samalla toivovansa, että itse pystyisi/uskaltaisi tehdä saman.

Kukaan – ainakaan suoraan päin naamaa – ei ole esittänyt paheksuntaansa siitä, että heittäydyn ennenaikaisesti pois tuottavan työn parista, ennenaikaisesti ”eläköidyin” (vaikka enhän sitä todellakaan tehnyt. Eläke(ikäni 64 v.) on vuosien, vuosien päässä), joten kun yhteiskunnassa vaaditaan työurien pidentämistä ja kaikkien tuottavaa työpanosta Suomen nostamiseksi taloudellisesta ahdingosta, minä olen selvästikin porukanpetturi. Kun aikanaan tätä päätöstä tein ja vatvoin, minua itseäni ”rintamakarkuruus”-ajatus hieman ahdisti. Oli ajatus, että luovutan turhan helposti. Semminkin kun minä-kuvassani ja elämässäni työ on aina ollut aika iso tekijä. Aloitin palkkatöissä jo ihan pentuna, itse asiassa 11-vuotiaana rahastajatyttönä, mikä kertoo siitä, että olen aina ajatellut, että minun ”pitää” olla töissä. Sen lisäksi, että se on lähes aina ollut sitä, että saan olla töissä. Olen kuitenkin hyvin kiitollinen, että minulla oli nyt mahdollisuus valita.

Siinä, missä monet ovat sanoneet, ettei tästä mitään tule, monet ovat sanoneet, että ”sulla aika kyllä varmasti kuluu, tekemistä on niin paljon”. Ja moni on kysynyt, mitä aiot ryhtyä tekemään. Ei minulla mitään varmaa suunnitelmaa ole ollut, eikä ole vieläkään, kaikenlaista pientä aietta ja viritystä tässä kyllä on ja on ollut. Ja olen yrittänyt muka kysellä, että onko sitä pakko aina tehdä jotain. Ei ole oikein uponnut tuo.

Pehtoori on jo ennakoivasti ilmoittanut, että hän lähtee sitten marraskuussa mökille ainakin viikoksi. Mies kun tietää, että tämä työpaikattomuus, opettamattomuus, opiskelijattomuus, pätemisen tarpeen tyydyttämättömyys, kiireettömyys ei näin kesälomafiiliksissä (jollaista minulla siis vielä hyvin vahvasti on olemassa) ole minulle, eikä sitä kautta hänellekään ;), sietämätön asia. Varsinkaan kun on reissattu ja juhlittu koko elokuu. Ja syyskuuksikin on vielä pari reissua tiedossa, joten nou hätä. Mutta entäs kun tulee talvi? – kuten sanottu, Pehtoori pakenee piilopirttiin Hangasojalle. 😀

Olen itsekin sanonut, että kyllä tässä varmasti sellainen ”surutyö” on tulevan vuoden kuluessa tehtävä: tiettyinä hetkinä, vuoden ja huom. LUKUvuoden kierrossa elän sellaista ”jos-nyt-olisin-töissä-niin… ” Kyllä jo nyt koko elokuun olen aina keskiviikkoisin klo 10 – 14 ainakin hiljaa mielessäni todennut ”on mun vastaanottoaika ja minä täällä vaan huitelen” tai perjantaisin kolmen, neljän aikaan olen todennut ”nyt olisi työviikko pulkassa”. Tietäisin, vaikkei seuraajani ja pari muuta kollegaa olisi tänään sähköpostilla työasioista kyselleetkään, että nyt on pari hektistä viikkoa edessä. Tai siis olisi.

Tänään on yliopiston avajaiset. Olisin just nyt…

On jätettävä vanha …

Jotta voi hypätä uuteen…