Oli synkkä ja myrskyinen aamu. Ja sääennusteessa pisaroita oli piirrelty koko päiväksi, joten ei puhettakaan mihinkään lenkille lähdöstä. Saatikka, että oltaisiin lähdetty Rokualle patikoimaan ja sienestämään kuten vähän haaveena oli ollut. Myös ajatus valokuvausretkestä Hailuotoon oli hylättävä. Eikä pyöräily torille vesiroiskeissa ja vihmassa kiehtonut. Ja kuten odotettavissa oli, Pehtoori ei halunnut kanssani keilaamaan.
Joten minä tein kaikkeni, että keksisin, miksi en lähtisi salille. Minulla oli kerrassaan loistavia, aukottomia, liki tieteelliseen tietoon perustuvia, ylivertaisen perusteltuja meriselityksiä välttää – kauan aiottu, viimeistään syyskuun aluksi itselleni määräämä – paluu kuntosalille.
- – Ensinnäkin olkapää on eilisen fysioterapian jälkeen aika herkkänä, kipeänä. [Pakkoko sitä on käsitreenillä saliura uudelleen aloittaa?]
- – Toiseksi en edes tiedä, missä minun salikengät on. [höpö, höpö – ovat roikkuneet jumppakassissa eteisessä toukokuusta lähtien.]
- – Eikä minulla taida olla edes kuntosalikorttia. [Pehtoori kyllä on sellaisen jo toukokuussa pyynnöstäni minulle hankkinut. Se on sen samaisen kassin, jossa on kengät, salihanskat ja vesipullo, sivutaskussa.]
- – Salilla ei saa ulkoilmaa. [Niin. Ei saakaan, eikä siis sadettakaan, joten juuri siksi, juuri tänään kannattaisi mennä.]
- – Eikä minulla ole treeniohjelmaa, sellaista personal trainerin tekemää paperia ja opastusta, jonka mukaan mitään tekisin. [Niitä on seitsemän aktiivisen kuntosalivuoden jäljiltä pieni mapillinen; ei muuta kuin vain valitsen sopivimman.]
- – Alkoholin nauttimisen jälkeisenä päivänä ei saa treenata. [Eilisellä kahden hengen kotona nautitulla hääpäiväillallisella nautitut kaksi lasillista erinomaista argentiinalaista Gaia-punaviiniä tuskin ovat peruste kieltäytyä kuntosalille lähtemisestä.]
- – Olisi imuroitava ja muutoinkin vähän siivoiltava, sehän käy liikunnasta. [Käy se. Mutta ei kyllä nyt ihan riitä päivän liikkumiskiintiön täyttämiseksi.]
- – Sitä paitsi minä en halua! Täytyisi valita sellainen liikuntamuoto, josta pitää ja joka tuntuu omalta, jotta siihen sitoutuisi. [Kummasti vain olen liki koko vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen salitreeniin sitoutunut.]
Kun Pehtoori sitten pitkällisen aamulehden luku-urakkansa ennen yhdeksää lopetti ja ryhtyi tekemään lähtöä salille, annoin periksi ja lyöttäydyin mukaansa. Pehtoorihan käy salilla ympäri vuoden monta kertaa viikossa [silloin kun ei ole ollut menossa tai toipumassa polvi- tai selkäleikkaukseen/esta].
No eihän siellä salilla ollut juuri mikään muuttunut. Muistin ohjelmat suunnilleen ulkoa, tosin jätin kaikki käsi/hartia/olkavarsi/talja/punnerrus etc. -jutut tekemättä. Pelkkä laitteiden katsominen teki kipeää olkapäässäni.
Juuri olkapääni kipeytyminen, ”romahtaminen” kuten fysioterapeutti puolenkymmentä vuotta sitten totesi, oli yksi syy, miksi kolme kertaa viikossa ennen töihin lähtöä monta vuotta jatkunut hyvä tapa rapautui. Salilla käynti oli tapa, jota en kyseenalaistanut, kunnes…
Täällä Temmatussakin on todisteita aktiivisesta, aiemmasta kuntosaliharrastuksesta,. Tämä on ehkä kaikkein noloin juttu. Kun tämä olkapäävamma kävi liki sietämättömäksi jäi salilla käyntikin, vaikka olisi tietty voinut tehdä vain jalka- ja vatsa/selkätreeenejä. Mutta minä lopetin kokonaan.
Mutta tänään. Tänään olen astunut KORKEAN kynnyksen yli ja käynyt ainakin yhden kerran salilla. Huomenna voi olla vaikea nauraa, pikkuisen pallea jo nyt sen oloinen, mutta toivon mukaan tästä se kuntosalielämä lähtee taas nousuun. Olen jo ladannut Spotifyihin ”Latin Dance” -musiikkia pariksi tunniksi ja katsellut sopivia (isoja) T-paitoja tuolta vaatekaapistani, … kun kerran tai parhaassa tapauksessa kahdesti viikossa saisin käytyä…