Sain vihdoin luetuksi Jussi Valtosen Finlandia-palkitun ”He eivät tiedä mitä tekevät”. Meni eilen illalla puolille öin sen lopettaminen, ja kun se on hyvin vahva kirja, ja kun sen loppukin on hyvin vahva, olen tänään elänyt vielä kirjan tunnelmassa. Olen lukenut sitä kauan, aloitin varmaan jo toukokuun puolella tai heti kesän alussa, välillä ja välissä olen lukenut pari muuta ohuempaa, kevyempää kirjaa.
Valtosen kirjassa on paljon sivuja täynnä tekstiä, asiaa, ajankuvaa, analyysiä suomalaisista ja amerikkalaisista. Mutta se ei ole järkälemäinen vain sivumäärän vuoksi: se on hyvin monitasoinen. Se on hyvin uskottava monilta osin. Siksikin se on pelottava. Se ei ole ahdistava, eikä jännittävä, mutta jotenkin rankka se on. Kuten Pehtoori sanoi: ”Se voisi tapahtua”.
Harvoin minä lukiessani hypin tekstejä yli, nyt tein sitä, mutta sitten kävi niin, että sittenkin palasin lukemaan ne skippaamani pätkät. Kirja vie, se vangitsee.
Mietin kauan, voinko suositella sen lukemista. Kyllä, kyllä minä voin. Se pistää ajattelemaan, ymmärtämäänkin.
Mutta olen hyvin iloinen että se on nyt ohi. Voin kohta aloittaa vaikka uuden, vanhan Hercule Poirot´n tai Minna Lindgrenin ”Kuolema ehtoolehdossa”.
Mikä oli sinun kesäsi paras kirja? Kerro, sillä vinkit saattavat olla tarpeen: minulla kun on nyt mahdollisuus lukea kaunokirjallisuutta syksylläkin, joten kerro.
Tänään olin jo vähällä mennä Kaupunginkirjastoon uusimaan kirjastokorttini, mutta jätin vielä tekemättä. Kirjasto kyllä sattui matkan varrelle, sillä olin aamupäivällä pyörälenkillä, . .
Nallikarin kautta Hietasaaren pikkuteille, Pikisaareen ja torille ja halliin.
Eihän Nalskussa ollut juuri ketään. Koulut alkoivat tänään. Lomat jo useimmilla ohi. Vain norjalaisia näkyi. Norjalaisille Nallikari on Pohjolan Riviera, ja tänään – vihdoin – oli edes vähän siihen viittavat kelit.
Tiistaista huolimatta, Pehtoorin synttärin vuoksi, oli visio ja missio tavallista paremmasta lounaasta ja päivällisestä, joka sitten kyllä venähti ihan illallisen puolelle. Päivänsankari kun on päivän ollut ahkerana ja tehnyt erinäisiä muuttopuuhia.
Lounaalla savukalasalaattia ja kauppahallin rieskaa.
Ja illaksikin kalaa. Paistoin kuhaa. Se on meidän molempien herkkua, ja sitten ”oli pakko” tehdä kanttarellikastiketta. Ihan torilta sieniä, ei sitten mentykään Rokualle sieneen kuten vähän alunperin aikeena oli ollut. Eikä siellä nyt kanttarelleja olisi ollutkaan… Ja jälkkärinä vadelma-mini-leivoksia. Suklaatahna viime syksynä Mallorcalta tuotua. Korkea aika avata tuo suklaatahnapurkkki, – hyväähän minttu-suklaa on. Tämä oli harjoituserä torstaita ja lauantaita varten. Minähän en juuri marjoja pakasta: syömme koko kauden mansikoita, ja vadelmiakin aika usein, ja se on sitten siinä – tuoreena syödään. Vain hilloja pakastan.
Enpä ole vielä lukenut kuin kommentit Katja Ketun uusimmasta, Yöperhonen. Vaikutti kuitenkin siltä, että on seuraava lukusessioni. Ei kuulemma lapsille eikä heikkohermoisille. Vuorotellen on viimeinen lukemani, mutta sitä lienee turha suositella. Kiitos kuitenkin siitä, hienot kuvat ja mielenkiintoiset tarinat.
Heippa,
Anteeksi vähäiset kommenttini ja osanottamattomuus kesän kuvakilpailuun! Töitä on ollut vähän liikaa ja harrastukset ovat jääneet vähälle.
Vaan olen sentään lukenut kesän aikana kirjan (siis yhden). Ja sattui melkoinen, ehdottomasti suosittelen. Se on ”Kissani Jugoslavia”:
http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1407298449740
Antti, Ketun Kätilöäkään en ole pystynyt lukemaan, joten luulen että kuulun tuohon ”lapset ja heikkohermoiset” -porukkaan, jotan tain Yöperhonenkin jäädä lainaamatta.
Mukava, että arpajaispalkintosi ”Vuorotellen” miellytti. 😉 http://www.satokangas.fi/Vuorotellen.htm
Katri H., eihän toki tarvitse anteeksipyydellä kommenttien vähyyttä, vaikka totta puhuen olen miettinyt mihin olet kadonnut. Ja kesäkisan voiton puolustamista kyllä hieman odotin. 😉
Kiitos nyt, – kun taas ehdit kommentoida, suositella. Pistän harkintaan, vaikka ei ehkä ”lajityyppinä” ole ihan minun kirjojani.
Joka tapauksessa tervetuloa taas Tuulestatemmattuun.
Monta hyvää vinkkiä sotien ja konfliktien uutisointia käsittelevistä kirjoista olisi antaa, vinon pinon niitä olen kesän aikana lukenut. Ilmeisesti liian montakin, kun ”vapaa” lukeminen on jäänyt minimiin: tasan yhden (1!) muun kirjan olen koko kesän aikana lukenut, mikä on tällaiselle lukutoukalle hävettävän vähän…
Mutta yhden illan vietin – ja viihdyin – terassin riipputuolissa Mikko-Pekka Heikkisen Terveiset Kutturasta -pokkarin seurassa. Kirjahan on jo muutaman vuoden vanha, itsekin ostin sen jo ajat sitten lentokonelukemiseksi, mutta jostain syystä jäi lukematta, kunnes nyt sen kaapin perukoilta löysin. Hauska kirja, kun ei liian vakavasti lue. Eräänlainen veijaritarina… Viikonloppuna olisi vakaa aikomus tuplata kesän lukusaldo, ja lukea saman kirjailijan Jääräpää.
Merete Mazzarellan samoin kuin Kyllikki Villan kirjat ovat mukavaa luettavaa. Dekkareita luen paljon, varsinkin näin kesällä ja epäilisin että Donna Leonin Venetsiaan sijoittuvat kirjat olisivat sinulle mieluisia samoin Roomasta kirjoittavan Vera Valan kirjat. Esko Valtaojalla on hienoja teoksia ja kevyemmästä päästä on viimeksi ilmestynyt kokoelma novelleja Ensimmäinen koira kuussa. Hannu Väisänen ym. Onhan noita luettavia kirjoja…
Mainostan vielä ”Kissani Jugoslaviaa”. Vaikka olet virallisesti irtisanoutunut historiantutkijan töistä, en usko että tiikeri pääsisi raidoistaan. Kirja on oivallinen puheenvuoro ajankohtaisena käyvään monikulttuurisuus-keskusteluun.
Lisäksi Statovcin kieli on erittäin nautittavaa, jopa runollista. Jussi Valtosen ”He eivät tiedä mitä tekevät” on aika kamalaa suomea, kömpelöjä lauserakenteita ja kilometrin mittaisia virkkeitä. Vain tarinan vetävyys esti minua lopettamasta Valtosen lukemista kesken kaiken.
Hyvät blogiystävät, Erja, Marja ja Katri H., kiitos suosituksista.
Erja, sotiin ja konflikteihin (nälkälakkoihin myös, eikö?) liittyviä kirjoja en oikeastaan nyt kaipaakaan… 😉 Heikkisen Terveiset Kutturasta sekä Jääräpään olen lukenut. Kuttura-kirjan tietysti: Kuttura kun on lähellä mökkiä ja Pohjois-Suomen itsenäistymishankkeet ovat yhden tietyn Kekkos-tutkimuksen seurauksena aika tuttuja, joten oli myös tämä fiktiivinen hulluttelu luettava. Pidin kirjasta: puoliväliin asti. Sitten se meni mielestäni överiksi. Jääräpää on parempi. Minusta. Molemmissa on aika hyvin syväluodattu lappilaista mielenmaisemaa, sikäli kuin ymmärrän.
Marja, Mazzarellaa ja Kyllikki Villaa olen myös lukenut: ”Vanhan naisen lokikirja” oli muistaakseni vuorotteluvuoteni lukulistalla ja kaikessa verkkaisuudessaaan se sopi siihen elämäntilanteeseen oikein hyvin.
Donna Leon fanihan minä olen! Olen lukenut kaikki, minulla on itselläni kaikki suomeksi käännetyt. Ja olen niin otettu kun yksi oululainen kulttuuri-ihminen nimittää minua aina Paola Brunettiksi. 🙂
Vera Valaan pitää tutustua. Minulle ihan tuntematon.
Väisäsen Hannun (jonka kanssa kävimme yhtä aikaa Tuiran yhteiskoulua) kirjat olen myös lukenut, mutta tuo uusin Valtaoja! Sepä pitääkin hankkia käsiin. Ja tänään sain suullisesti vinkin Skiftesvikin uusimmasta. Sekin vaikuttaisi hyvälle…
Katri H., en minä ole ”virallisesti irtisanoutunut historiantutkijan töistä”, ainoastaan yliopistossa olevasta/olleesta työpaikastani. 😉 Mutta joo, varmasti on niin, että raidat säilyvät. Valtosen kielestä olen osin samaa mieltä, mutta paikoin myös kielen kömpelyys on varmasti tietoinen ”tehokeino”. Minusta ainakin tuntui siltä. Mutta hyvä on: harkitsen vielä tuota ”Kissani Jugoslaviaa”. 😉
Yhden Vera Valan luettuani tarkoituksena on lukea hänen muutama muukin dekkarinsa. Ihan mukavasti kirjoittaa Italiasta.
Ja Katri H:lle kommenttia kuinka eri tavoin voimme kokea suomen kielen, kun minun mielestäni Jussi Valtosen kyseisessä kirjassa kieli on mitä soljuvinta. Kirjaa olisi kyllä ollut aiheellista editoida. Onkohan kustannustoimittaja nukahtanut kirjan ääressä.
Taije, kyllä, kyllä kirjaa olisi voitu editoida. Lyhentää. Vähentää jaaritteluja. Juuri niiden yli hypin, joskin oli sitten palattava… Valan kirjoihin siis palaamme. 😉