Tänään oli koulutusneuvoston kokous. Minullekin tuli kokouskutsu, ja osa materiaaleistakin. Huomenna on tiedekunnan joka elokuinen ”Missä mennään?” -tilaisuus, jossa koko tiedekunnan voimin aina suunnataan katse tulevaan, mietitään tehtyjä, käynnistetään porukalla tuleva lukuvuosi. Minusta se on aina ollut tärkeä tilaisuus. Ja kutsu yliopiston virallisiin avajaisiin (31.8.) tuli myös, ilmoittautuminen alkaisi olla käsillä.
Minä en ollut tänään koulutusneuvoston kokouksessa, enkä mene huomenna tiedekunnan lukukauden aloitukseen, yliopiston avajaiskokkareille vähän suunnittelin meneväni … tohtorinhatunkin voisi ulkoiluttaa. Paitsi että en mene, enkä ulkoiluta.
Mutta tänään olin duunissa. Menin – vasta – yhdeksäksi, suoraan aamukahville. Ja istuin siellä 40 minuuttia!! Yleensä neljä, korkeintaan neljätoista minuuttia. Meillä yliopistosta lähteneillä on aikaa istua aamukahvilla ja kuunnella toisia. 😉
Kollegan, eiku seuraajan, kanssa kävimme mappeja ja tiedostokansioita läpi. Annoin kaikki kirje-, info-, ohjaus- etc. aineistoni ja -pohjat hänelle. Miksipä niitä panttaisin? Onpahan hänelle vähän helpompi hoidella asioita kun pohjat on valmiina. Tietoliikenneasioita järjesteltiin, ohjauskuvioita kerrattiin. Kaikenlaista. Tiedekunnan hallinnossa kävin myös hommien häntiä sitomassa, heippailemassa.
Ja kyllä tänäänkin vahvistui ajatus, että lähdin oikeaan aikaan: juuri tänään uutisoitiin, että hallitusohjelman mukaisesti Suomessa koulutuksesta säästetään 210 miljoonaa. Äkikseltään kuulostaa hyvin abstraktilta summalta, mutta kun käy katsomassa OKM:n vastikään julkistamaa ”Suomi osaamisen kasvu-uralle. Ehdotus tutkintotavoitteista 2020-luvulle” – raporttia ja vaikkapa sen sivua 123, niin tulee kyllä sellainen olo, että olen rotta, joka jättää uppoavan laivan – kummasti konkretisoituu se, mitä humanisteille on tapahtumassa tulevina vuosina. Ja koko Suomen koulutusjärjestelmälle, – ei hyvältä näytä.
Ihan kokonaan en kuitenkaan vielä lähde. Pieni säie jäi.
Olen tulevan lukuvuoden ajan vielä yhden väitöskirjan ohjaaja. Tavoitteena on, että väitöskirja on valmis kevätlukukaudella ja että saan olla vielä väitöksessä kustoksena. Tällainen järjestely oli sekä tohtoriopiskelijan että minun toiveeni, ja jotta se onnistui, oli kaikenmoista byrokratiaa pitkin mennyttä kevätlukukautta hoidettava. Mutta lopulta: vaikka en ole dosentti, enkä enää yliopistonlehtori saatikka professori, saan tämän projektin osaltani saattaa päätökseen. Se tuntuu merkillisen tärkeältä. Olen ko. opiskelijan kanssa ollut tekemisissä, opettajana ja ohjaajana hänen ensimmäisestä opiskelupäivästään asti, monta projektia on kimpassa tehty, vuosien varrella ystävystyttykin.
Yliopiston tutkijakoulu myönsi minulle lopulta ohjaajastatuksen, ja hienon ”tittelinkin”: olen toukokuun 2016 loppuun asti ”professori emerita”. Hassua, mutta tällaista se byrokratia teettää. Titteliä tärkeämpi juttu on se, että säilytän yliopiston sähköpostiosoitteen. Eli oulu.fi osoitteeni on siis vielä voimassa, moni kun on sitä kysellyt. Mutta kannattaa jo siirtyä käyttämään tuota ”siviilisähköpostia” (reija at satokangas.fi). Molempia käyn kyllä lukemassa. Joka tapauksessa todo-listallani on yhden tohtoriopiskelijan saatteleminen tohtoriksi asti.
Vähitellen historia jää. Historia hiipuu. Mutta ei kokonaan, ei todellakaan. Aivan kuin tuolla kommenteissa oli puhettakin ”minkäs tiikeri raidoilleen”…
Ehdotus tutkintotavoitteista -opus ehdottaa historian opiskelijoiden määrän vähentämistä. Ehkä se on hyväkin, jos alan töitä ei ole tarjolla?
Kun aloitin monta vuotta sitten tohtoriopintoni, luulin että seminaarit olisivat täynnä innostunutta tieteellistä keskustelua tutkimusaiheistaan innostuneiden ja valmistumaan motivoituneiden tutkijoiden kesken.
Vaan eipä ollut: suurin osa oli sielllä siksi, että ei ollut saanut töitä eikä keksinyt mitään muutakaan tekemistä. Ja ovat siellä vielä yhä tänäkin päivänä, mikä on minusta aika surullista.
Kekkostutkimukseen on hyvä lopettaa. 😉 Mutta onhan se hienoa, että muutoin kankeaakin kankeammalta vaikuttava yliopistobyrokratia antoi tuon verran periksi.
Määräaikainen ”eläkenimitys” on kyllä vinkeä… 😀
Katri H., raportissahan ei ehdoteta ainoastaan historian (JA ARKEOLOGIAN, se on samoissa luvuissa historian kanssa ja luulen, että koskee vielä enemmn sitä) maistereiden kouluttamisen vähentämistä, vaan lähes koko ylemmän korkeakoulutuksen rajua vähentämistä. Luonnontieteellisellä puolella ”poisvalinnat” ovat vielä isompia.
Minustakin on hyvä tarkastella koulutuksen ja työllistämisen keskinäistä suhdetta. Ehkä tuo kortistoon kouluttamisen tunne onkin yksi syy työni mielekkyyden pienoiseen hiipumiseen. Vaikka oikeasti meiltä edelleen ihmiset työllistyvät, – ei, eivät heti koulutusta vastaavaan työhön, mutta kyllä suurin osa paikkansa on löytänyt.
Tuohon tohtoriseminaariiin voisin kommentoida, että sinun oppiaineessasi asia varmasti paljolti on noin, meilläkin osittain, mutta meillä on enemmänkin sellainen tilanne, että seminaarissa käy väitöskirjantekijöitä, jotka eivät saa opinnäytteitään valmiiksi, koska ovat päätoimisesti töissä. Eivät saa apurahoja tutkimuksen tekoon, ja tekevät väikkäriä ”otona”, mikä on syynä siihen, että ovat siellä ”yhä tänäkin päivänä”.
Erja, minuthan tiedetään ihan yleisesti nimenomaan poliittisen historian asiantuntijaksi, joten Kekkostutkimukseen tietysti. No onneksi ko. tutkimuksen metodiset käsitteet ja alueellinen rajaus ovat minulle tutumpia juttuja.
Ja eikö! Uniogs kuule vatvoi pitkään keväällä, voidaanko näin tehdä. Tarvittiin byrokratiaa byrokratian koukeroiden sivuuttamiseksi. Ja keksittiin uusi termi koska töistä eronnut yliopistonlehtori ei voi olla väitöskirjan ohjaaja, mutta ma. professorina ollut yliopistonlehtori, jolla on emerita-sopimus, voi olla ”professori emerita” ja siten ohjaaja! Huoh. Yksinkertaista, mutta olemme M:n kanssa tyytyväisiä. 🙂