Tänä viileähkönä heinäkuun perjantaina olen saanut kaikenmoista aikaiseksi ja taitaa vallan erinomainen päivälllinen, jonka valmistamiseen myös Pehtoori ja Miniä osallistuivat, olla laajemmaltikin kiinnostusta herättävä.
Postailen reseptiikkaa tässä joku päivä, myös perjantai-illan punaviini ansainnee joskus jokusen mainesanan.
Elämää suurempaa on kuitenkin ollut se tunne, jonka koin, kun vauva, pienen tovin vatsakipujaan kitistyään, oli sylissäni, ja tunsin, kuinka lapsi rauhoittui: silmät alkavat vääjäämättä painua kiinni, kuulen pienen tasaisen tuhinan, tunnen pienten sormien kiertyvän omieni ympärille, tiedän varmasti, että lapselle lämmin syli on tärkeä, ja tunnen vauvan täyden rentouden ja kivuttomuuden, aistin luottamuksen levolliseen oloon,- sitten tutin mutkasta näen tahattoman hymyn ja koen tuon pienen ihmisen painon sylissäni…
Silloin on ihan sama, mitä maailmassa ympärillä tapahtuu. Tiedän, etten voi olla rakastamatta tuota lasta.
Tänään ensimmäistä kertaa vauva oli meillä pienen tovin ilman vanhempiaan, ja koko illan vanhempiensa kanssa. Mihin me aurinkoa tarvitaan?
Voi, miten kauniisti kirjoitettu <3 Minäkin sain eilen sylitellä kahta vauvaherraa, kaksikuista ja kolmekuista. Joku jossain sanoi minusta aika hienosti, että suurin luottamuksenosoitus on nukahtaa toisen syliin – niin lapsena kuin aikuisena.
Hienosti sanottu tuo – – nukahtamisesta.
Vauvojen sylittely on hyväksi molemmille osapuolille, siitä olen varma. 😉
Ihanaa, olen sinulle kateellinen. Meille ei ole vielä siunaantunut lapsenlapsia, uraa luovat vain molemmat tyttäret. Onnea ja nauti täysin sydämin!
Kiitos, Marja. Nautin, hyvin paljon nautin.
Tosiaan, mihin me aurinkoa tarvitsemme? T: Kolme pientä aurinkoa saman tien varrella, alle puoli kilometriä kotoa omistava
Anneli, no sinulla on aurinkoja siellä oikein monikossa! 🙂