Viimeinen taisto

.. tai ehkei nyt ihan niinkään.

Mutta periaatteessa viimeinen ”virallinen” työpäivä oli tänään.

Toki huomennakin käyn Linnanmaalla – kerron sitten…

Ja elokuussakin menen vielä, tekemään papereita, luovuttamaan puhelimen, avaimet, tietokoneeni, loputkin työni, omaopelaiseni, autopaikkani, tenttimappini, loputkin kirjani – mutta tänään oli viimeinen, ainakin periaatteessa tämän (pitkähkön) jakson viimeinen, varsinainen työpäivä.

Ja miten se kahdeksantuntinen kului? – Kahdessa kokouksessa, oppiainekokouksessa ja koulutusneuvostossa. Siinä välissä vihoviimeinen vastaanotto, jolla nyt ei varsinaista ruuhkaa ollut, muutama sentään ilahdutti piipahtaessaan, ja sain viestin joka alkoi näin:

Suunnittelin tulevani käymään tänään viimeisellä vastaanotollasi, mutta tyydyn nyt vain lähettämään viestin. Sitäpäitsi olisin luultavasti heittäytynyt tunteelliseksi, kun nytkin on tippa linssissä.

Ja se jatkui niin, että pistän sen pitkäksi aikaan talteen, ja sen sisällön muistan kauan… Yksi ihanimmista ”jäähyväiskirjeistä”, joita olen näinä viikkoina saanut. Vaikka itse sanonkin niin sellaisen kirjeen jälkeen – ei, ei ole korvaamaton olo -, mutta on olo, että opiskelijat tarvitsevat ”jonkun”. Jonkun, jolta kysyä, jolle kertoa, jonka kanssa jutellessa itse löytää vastaukset kysymyksiinsä ja jota kiinnostaa, mitä kuuluu.

Oppiainekokouksen jälkeen tyhjensin – kylmäverisesti, liekö joskus moista rohkeutta katuen – kymmenen mappia, joiden selkämyksissä luki: Opetuksen kehittäminen, Väikkärin (vir.)paperit, Väestöhistorian perusteet, Kandien arviot, Muistiinpanoja (kolumnit), Julkaistut artikkelit, Selkosilla, … Eikä tehnyt tiukkaakaan. En paljon jäänyt fiilistelemään.

Ennen puolta päivää lähdin kohti kampusrakennuksen toista päätä, jonne olin jo aamulla vienyt jemmaan kakun. Matkalla väitössali: kymppi! Jotenkin herkillä tällaisten asioiden kanssa? Olenko vuosikausiin nähnyt koko salia? No tänään ”déjà – vu” siitä tunteesta, joka oli tuohon saliin kävellessä 22.5.2004 klo 12.15. … Kaikkea sitä.

Yksi kollega sanoi joku viikko sitten, että pitäisi nyt yrittää tehdä kaikkea, mitä en ole aiemmin tehnyt. No tänään sitten tuli taas yksi sellainen ”etappi” suoritetuksi: kävin Unirestan keittiössä ”kokkaamassa”. Eli levittelin mansikat Pinocchio-kakun ympärille.

Viimeiset yliopistoviran viisi tuntia vietin koulutusneuvoston kokouksessa, joten oli mukava viettää se niin, että läsnäolijat söivät tekemääni kakkua. Ja vieläpä tykkäsivät siitä. (Tuo valkoinen läntti vas. alar. on tarkoitettu pähkinäallergikoille, joita ei sitten ollutkaan yhtään. ;))

Kokouksen ”teknisen tauon” aikana hoksasin, jotta ulkona paistaa, ja jo mietin, että jos sittenkin lähtisin kesken, miksi enää mihinkään kokoukseen palaan? – Palasin kuitenkin. Miksihän?

Kotiin palatessa Pehtoori odotti piccolosamppanjan kanssa (ja pelon sekaisin tuntein ”mitä tästä nyt eteenpäin” 😉 ). No, aika näyttää seuraavat siirrot.

Kohti tulevia haasteita.