Tänään taisi olla viimeinen aamu kun menin töihin paljon ennen ketään muita. Paljon. Tänään oli viimeinen seminaari. Viimeinen opetuspäivä Oulun yliopistossa. Pidettiin viisi tuntia kandiseminaaria, ja tarjosin puolivälissä jätskit koko seminaariporukalle ja jaoin huoneesta muutaman sylillisen kirjoja. Ja vieläkin niitä on jaossa.
Seminaaritilanne on sikäli hyvä tilaisuus lopettaa opetus, ettei siinä ole helppo heittäytyä ääni väristen lopettelemaan, eikä juuri ole houtuksia ryhtyä pitämään mitään lopetuspuheita. Taisi kyllä olla tavallista enemmän sellaista ”muistakaapa sitten ensi vuonna” tai ”vastaisuudessa muistakaapa” ja ”nyt kun vielä voin muistuttaa…. ” mutta ei muuten mitenkään erityistä lähdön tunnelmaa. Mutta jossain sopukassa kuitenkin vähän sellainen olo, että voinko jo päästää irti, osaavathan nyt varmasti aloitella gradua, muistinhan neuvoa, enhän nujertanut, vaan palautteella saisin ylösrakennusta aikaiseksi vastaisessa. Ja että tämän minä kuitenkin osaan, nämähän ovat olleet tavattoman mukavia seminaareja, niiden aikana unohtaa muun. On vaan oppimassa ja opettamassa. Sellainen flow on noissa hetkissä.
Vajaassa kahdessa viikossa 17 kanditutkielmaa tarkastettu, arvosteltu ja seminaareissa käsitelty: ei paha loppurutistus.
Huomenna menen myöhään (tai siis normaaliaikaan) ja lähden aikaisin, josko Pikkuinenkin jo kotiutuisi (bilirubiiniarvot olivat äsken normaalit) ja pääsisimme näkemään pienen pojan. Voin, kunpa.
Ja viikonloppuna en enää tee töitä, en. Valmistelen läksäreitä ja teen kaikkea muuta mukavaa. Koko viikonlopun, sunnuntaikin kestää iltaan asti. Loppusuoralla siis jo.
