Sisältö ja tapa, jolla se esitetään

Olipa tänään häslinkiä. Olisi sittenkin kannattanut jäädä kotiin tekemään etätyöpäivää, sillä sen verran virtausta oli työhuoneessani iltapäivällä. Aamun ja pitkälle aamupäivään sain olla liki yksikseni, mutta sitten se repesi.

No nyt illan olen sitten työstänyt esitelmää, ”Historia paikallisen identiteetin synnyttäjänä”.  Tässä luentoa kasatessa olen muutaman kerran miettinyt, että olenkohan sittenkään tuollaisesta aiheesta luvannut puhua, mutta niin ohjelmassa lukee oikein mainesanojen kera, jotta paineita alkaa kertyä. Pikkuisen jo tuo ”identiteetti” arveluttaa, siitähän nyt on varmaan satamäärin kirjoja ja artikkeleita kirjoitettu, ja sitten vielä pitäisi selittää, miten historia paikallista identiteettiä synnyttää. Kaikkea sitä! Mutta kerrankos! Ja paljon hyviä kuvia minulla on; Pakkala-salissa on iso screeni joten hyvälle näyttänee.

Samaisessa salissa olen ollut muistaakseni vain kerran aiemmin luennoimassa, ja siitä on kyllä aika jännittäviä muistoja. Elettiin vielä piirtoheitinaikakautta ja minä suorittelin korkeakoulupedagogiikan opintoja, joihin piti tehdä oma portfolio. Ja siihen liittyi, että joko luonnollinen tai järjestetty luennointitilanne videoitiin. Minulla sattui juuri tuolloin olemaan tilattu luento Oulun historiasta ja se oli määrä pitää juuri Pakkala-salissa ja niinpä portfolio-kurssilla sovittiin, että se olisi se minun videoitava esiintymiseni. Ensinnäkin se, että olin kaupunginkirjaston isossa salissa puhumassa ”vieraille”, en siis Keminmaassa tai yliopistolla… ja sitten vielä videointi, saivat lievää reilumpaa jännitystä aikaiseksi. Mutta silloin, kuten vielä nykyisinkin, jännitys häipyy kaksi minuuttia luennon alun jälkeen.

Video oli vaan karseeta katseltavaa, sehän oli sitten jälkeenpäin katsottava koko kurssiporukalla, ja yhteinen analyysi ja palaute kuuluivat tietysti asiaan. Kyllähän siitä oppi. Sen jälkeen (olisiko ollut vuosi 1996/97) hyvin harvoin räppään vihkisormusta paikalleen ja pois suunnilleen koko aikaa niin kuin tuolloin tein. Toinen maneeri, jonka olemassaolosta en ollut itse ollut tietoinen, oli että puhuessani, silloin kun jotain asiaa on painotettava, korostettava, niin minä niiaan tai siis hieman koukistan polviani. Ja sitä teen varmaan joka luennolla edelleenkin. Se ei saanut tuomiota niiltä esiintymisvalmentajiltakaan. Kunhan ei koko aikaa pompi. Sen muistan keskiviikkona, mutta nyt on vielä tässä sisällöntuotannossa tekemistä…

Ja tässä samalla olen tässä Kauppalehden digital traineen kanssa whatsappeillu. Siellä se iltatöinä Power Point -dioja tytärkin Helsingissä viimeistelee ”pitää huomenna sisältömarkkinoinnin materiaalin tulosten analysoinnista esittää presentaatio” ja miettii, ”miten tän kaiken siellä mediatoimistojen ammattilaisille selitän”.

Homma jatkuu. Minulla alkaa olla viimeisiä kertoja, tyttärellä 30 – 40 vuotta edessä…