Olisi varmaan liioiteltua sanoa, että nyt se on täytetty, mutta joka tapauksessa viimeinen luentoni yliopistonlehtorina oli tänään.
Onneksi se ei ollut mikään virallinen ”jäähyväisluento”, eikä yleisö (ainakaan suurin osa) tietenkään edes tiennyt, että se oli viimeiseni. Riitti että minä tiesin. Oikeasti meinasi aamulla vallata alakulo, ikävä jo nyt luennoimista. Kaihomielellä lähdin kohti Pakkala-salia.
Ja mikä oli hämmentävintä? Se oli se, että suunnilleen puolensataisessa yleisössä oli niin paljon entisiä opiskelijoitamme/omia opiskelijoitani, jotka olivat nyt historia-alan ammattialaisina siellä mukana. Aikapäiviä sitten valmistuneita maistereita, joille olin ollut opettajana. Oli siellä muutama nykyinenkin opiskelija ja toisaalta olipa siellä yksi minua yliopistossa opettanutkin mukana. Tietysti Museoyhdistyksestä, Oulu-seurasta ja museolta tuttuja ja sitten eläköityneitä alan ammattilaisia. Onko niin, että minustakin tulee vastaavien tapahtumien vakiyleisöä tulevina vuosina? Ehkä en näe itseäni ihan vielä tuohon genreen kuuluvaksi, vaikka olen varma, että kun vastaisuudessa ja toivon mukaan, on aikaa, niin käynkin kuuntelemassa luentoja ja esitelmiä paljon nykyistä enemmän.
Jään kaipaamaan luennon pitoa, sitä helpotusta kun se on tehty. Mukavalta tuntuu myös kun kuulijat käyvät esitelmän jälkeen heippaamassa, kiittämässäkin. Se on palaute tehdystä työstä, ja sitä minä olen aina kaivannut ja tarvinnut – tavalla tai toisella. En ole sellainen itsekseni puurtaja, joka ei välittäisi yhtään, mitä tehdystä työstä, luennosta, kirjasta, artikkelista, raportista, hallinnosta, ohjauksesta pidetään. Haluan, että onnistun. Siitä se lähtee työn ilo.
Ja vaikka oli alakulo siitä, että tämä oli viimeinen, niin siitä samasta syystä myös iloa: nyt-nämä-loppuu, tämä-on-tehty, olen-osani-hoitanut -fiilis. Ainakaan yliopistonlehtorina en enää luennoi enkä esitelmöi, mutta jos tarvitsette luentoa vuotuisjuhlista, historiasta ja identiteetistä, arjen historiasta, Pohjois-Suomen väestöhistoriasta, onnikkaliikenteen historiasta, perhehistoriasta, teollisuusyhteisöjen sosiaalihistoriasta, Laanilan kullankaivuun historiasta, agraariyhteisön työvuodesta tai ilmiöstä, jota monet nimittävät modernisaatioksi, mutta jota minä en siksi nimitä, niin pientä korvausta vastaan ennen aikojaan yliopistomaailmasta vetäytynyt historioitsija on ehkä käytettävissä – on paljon kuvia ja valmiita luentopohjia mapillinen, parikin. 😀
Viimeiseen kandiseminaariin on vielä 15 työn lukemisen, arvostelun ja seminaari-istunnon matka, joten nyt ei muuta kuin niiden pariin.
Älähän nyt alakuloitse! Ei luennonpito vaadi yliopistonlehtorin statusta, kyllä freelancerihistoriotsijallekin mahdollisuuksia löytyy. Ja voit valita mistä puhut, eikä hallinnointi tai tenttien korjaus häiritse keskittymistä olennaiseen. 🙂
Freelancerihistorioitsija? se kuulostaa kyllä aika hyvälle.
Tosin on kyllä niin että olen yo-urallanikin saanut valita itse mistä puhun. Luentosarjojen aiheet ja sisällötkin ihan omiin tutkimusaihepiireihini liittyen, eikä niihin ole oppiaineessa professorit ja esimiehet puuttuneet. Tiedän kyllä ettei se ole mitenkään itsestäänselvyys eikä mahdollista likikään kaikilla tieteenaloilla.
No, aika näyttää mihin keskityn tulevassa ja keskitynkö mihinkään. 😉