Juuri loppui oppiainekokous, jossa tuntui yhdeksänkohtaisesta esityslistasta enemmän kuin puolet johtuvan siitä, että minun tekemiseni yliopistossa alkavat olla loppusuoralla; piti jakaa töitä, ”edustuksia” eri hallintoelimissä, vastuita, säädellä kuka tekee mitäkin, kertoa (hämmästyneille kollegoille? :)) mitä hommia on ollut. Ja sitä paitsi uusi virka on vähän erilainen kuin minun.
Pari kuukautta vielä olisi tehokasta duuniaikaa jäljellä. Virallisesti viimeinen päivä on vasta 9.8., mutta kyllä minä lopetan jo juhannukselta.
Miksi siis tuo 9.8.? Se on ihan omasta pyynnöstäni noin. En aio elokuun eka viikkoa, kesäloman jälkeen olla töissä, vaikka palkan siltä saankin. Ajatuksenani ja sovittu on, että menen elokuussa sopivaksi katsottuna ajankohtana muutaksi päiväksi duuniin, ja menen nimenomaan sitten kun seuraajani on aloittanut. Ja hänen työnsä alkaa 10.8. Tällä järjestelyllä haen ikään kuin sellaista sujuvaa töiden siirtoa, että ehdin jakaa hiljaista tietoa, taitoa ohjaukseen, opettaa tietojärjestelmiä ja sen sellaista.
Nyt jo tuntuu, että yritän tehdä ”kaiken alta pois”, saada pöydän puhtaaksi, saattaa hommat valmiiksi. Tosin yhteen asiaan osasin kokouksessa sanoa: Ei! En enää tee, en ehdi! – Vasta viime metreillä moiseen opin. Enkä ehdikään. On kyllä ollutkin sellainen olo, mihin yksi kollega viittasi jo viime kuussa, edellisen oppiainekokouksen jälkeen: ”Me rutistetaan sinut rusinaksi ennen kuin lähdet”. Rusina-olo tässä on alkaa pian ollakin.
Eilen päättyi haku virkaani: vain kuusi hakijaa. Varmasti ”arktisuus” tutkimusalana ja hallintopainoitteisuus työnkuvassa ovat syitä siihen, ettei hakijoita ollut enempää. Suomessa kyllä ”toimettomia” historian tohtoreita riittäisi. Oppiaineen toiseen avoinna olevaan yo-lehtorin virkaan (tutkimusalana kulttuurinen ja kansainvälinen vuorovaikutus ja enemmänkin opetus- kuin opintohallintovirka) oli 17 hakijaa (samoja tietysti kuin edellisessäkin).
Mutta minä yritän pysyä tyynenä.
Ja yritän olla jämähtämättä, vaikka kummasti ajatuksissa on pyörinyt, mitä Thotmes, Sinuhen ystävä, tälle sanoo…
Sinuhe, ystäväni, me synnyimme outoon aikaan. Kaikki liikkuu ja muuttaa muotoaan, niinkuin savi savenvalajan levyllä. Vaatteet muuttuvat, sanat ja tavat muuttuvat eivätkä ihmiset enää usko jumaliin, vaikka pelkäävätkin heitä. Sinuhe, ystäväni, ehkä synnyimme elämään maailman päivänlaskun aikaa, sillä maailma on jo vanha, kun tuhat ja kaksituhatta vuotta on kulunut pyramidien rakentamisesta. Kun ajattelen sitä, tahtoisin kallistaa pääni käsivarsieni varaan ja itkeä kuin lapsi.
Iso peukku tuolle Sinuhe lainaukselle.
Kiitos, Antti! 🙂
Ja kuten Sinuhe sanoi ; niin se on ollut ja niin se on aina oleva. Viisaita ja ajattomia lauseita.
Sinulla ei tosin liene pelkoa jämähtämisestä.
Mukavaa kevättä, Toini Kymenlaaksosta
”Niin se on ollut ja niin se on aina oleva.” – Juuri niin.
Saa nähdä miten tämän minun jämähtämiseni kanssa käy. 🙂
Aurinkoisia kevätpäiviä Sinullekin, Toini.