Toisen pääsiäispäivän aamiaisella istuimme ennen kahdeksaa, huolimatta siitä, että Juniori lähti eilen illalla yhdentoista aikoihin vielä Kaunispään päälle kuvailemaan täyskuuta, linnunrataa, toiveissa vielä revontulet. Minäkin vielä kymmenen jälkeen olin pihalla kameran ja jalustan kanssa, mutta en pojan mukaan sitten kuitenkaan lähtenyt. Reposia ei ollut ollut, mutta kelpo kuukuvia oli Juniori saanut. Vain vähän olen kade. 😉
Juniori on taivaankaaren ja sen ilmiöiden kuvaamisessa ison askelen meitsiä edellä, mutta ei se estänyt meitä molempia (ja Miniää myös) eilen Siidassa (Inarissa oleva ”keskeinen kohtaamispaikka Inarissa, Suomen saamelaisalueen keskuksessa. Siida on ikkuna saamelaiseen kulttuuriin ja Pohjois-Lapin monimuotoiseen luontoon.”) yhdessä kehuskelemasta toisiamme: siellä oli reilun 10 minuutin diakuvakooste ”Revontulista” ja muista Lapin taivaantulista, tunturimaisemista.
Ja kyllä me yhtäpitävästi toisillemme todistimme, että on onnistuttu muutamia samantasoisia ja parempiakin kuvia Saariselän tuntureilla ja kairassa kuvaamaan… sellainen äiti-poika -keskinäisen kehumisen kerho kokoontui Siidan auditoriossa. 🙂
Mutta sitten: kyllä me ihan yhtä valmiita oltiin myöntämään, ettei meistä ikinä, ei koskaan, tule sellaisia kuvaajia kuin Markus Varesvuo. Hänen lintukuvanäyttelynsä oli ihan hurjan hieno!!!
Tämä ei ollut siellä.. ..mutta vähintään yhtä hyviä, monta. Kaikki. http://www.lintukuva.fi/markus/1513.php
Olin kyllä hyvin ihastunut, imponoitunut. Ja olenhan ennenkin sanonut, etten minä edes pidä linnuista. Mutta lintukuvista näytän pitävän. Koskapa näyttelyssä ei ollut kuvauskieltoa, rohkenin muutaman kuvan ottaa… Hömötiainen oli – yksi – lemppareistani. Saatikka koskikara, kuukkeli, riekko, … enää ei ole ongelmana kuin minkä ostaisi, mihin laittaisi…
Jos satut Inarissa päin olemaan, niin pelkästään Varesvuon kuvien takia kannattaa Siidassa poiketa.
Ja onhan se toki muutoinkin ihan erinomaisen hyvä museo- ja luontokeskus.
Toinenkin hyvä (vaihtuva/”valo”kuva) näyttely siellä oli. Venezuelainen kuvaaja Antonio Briceño oli kuvannut poroja, kuunnellut saamelaisia.
520 Bohcco -valokuvanäyttelyn valokuvat kertovat saamelaisista, heitä ympäröivästä arktisista olosuhteista ja poroista. Kuvausmatkoillaan Briceño kiinnostui myös saamenkielestä, sen sanaston rikkaudesta ja uhanalaisuudesta. Näyttelyn nimi on kunnioitus kielelle: saamenkielen 520 poroa tarkoittavaa sanaa tekivät häneen suuren vaikutuksen.
Me pidimme kuvien esillepanosta. Kaksi tai kolme pleksilasia, joille kuvat oli tehty… Merkillinen kolmiulotteisuus. Kuvat kuvista eivät (tietenkään) tee oikeutta.
”lähtee suoraa päätä kotiin” … niin mekin aamulla tehtiin …
Nyt jo kotona. Monta tuntia oltu jo, huomisia duunejakin ja keskiviikon luentoa valmistellen jo monta tuntia …
Ja siitä nuo vain vähenevät… 🙂
125
Hienot valot tuossa ylimmässä kuvassa.
Jäin miettimään, että missä vaiheessa sana reposet on yleistynyt kielessämme, ja onko se yleistynyt kaikilla ihmisillä, vaiko vain tietyissä piireissä. Olisiko Ursan taivaanvahdilla osuutta asiaan?
Mirja, minäkin pidän tuosta Juniorin ottamasta kovasta kovasti; poika itse mutrusteli jotain rakeisuudesta etc., mutta siinä on taikaa, näkemystä. Kohinasta viis.
Reposet? varmaan Taivaanvahdilla on osansa tuon sanan käytössä. Meilläkin puhuttiin ennen ”reviksistä”. Mutta tottahan ne ovat revon tulet, joten mikseipä myös vaikka reposet. 🙂