Myöhästyminen on minusta kertakaikkisen kurjaa. Jos joku myöhästyy, saatikka jos itse myöhästyn, se on minusta hermostuttavaa. Joskushan vaan niin käy. Ja minulle kävi eilen. Kertakaikkinen töpeksintä ja vieläkin nolottaa.
Kävipä nimittäin näin: tulin eilen töistä viiden pinnassa, ja Pehtoori kysyi jo eteisessä: ”Moneltako se Puistolan kilpi-illallinen alkaa?” , johon minä vastaan: ”Vasta seitsemältä, en kyllä ymmärrä, miksi niin myöhään ja minulla on sitä paitsi sietämätön nälkäkin”. Pehtoori vielä kummastelee, että ootko varma, että vasta seitsemältä. Ja minä tupisen, että kai minä nyt tiedän, koska olen itse Paistinkääntäjien tiedottajan ominaisuudessa kutsut ko. tilaisuuteen laatinut ja lähettänyt. Hyvänen aika, kai minä nyt tiedän, moneksiko sinne mennään.
Ja vielä kun voutimme soittaa kymmenen yli kuusi kysyen: ”missä te oikein olette, kun teitä ei näy? Eihän ole mitään sattunut?” – Vielä hänellekin selitän, että sehän alkaa vasta seitsemältä!
No niin, arvaatte loput. Kaikki muut olivat siellä kuudelta, odottivat meitä ja minua erityisesti kuvaamaan kilven luovutustilaisuutta. Ja minä vielä tukutan puhelimessa vastaan, että eihän siellä vielä kuulu olla.
Pehtoori hälytti pojan viemään meidät heti! eikä vasta puolen jälkeen. Poika ajoi Pateniemestä vauhdilla, sillä aikaa minä julkaisin tekeillä olleen, vähän vielä kesken olleen blogipostauksen, vaihdoin vaatteet (onneksi olin jo muuten kuosissa ja laukku kameroinen pakattu valmiiksi) ja me olimme kaupungissa ja Puistolassa puolelta. Että nolotti!!!
Mutta sen jälkeen kaikki menikin hyvin, erinomaisesti. Saatiin nauttia erinomainen illallinen, ja olla hyvässä seurassa.
Puistola on ollut (ja erityisesti Pehtoorille sen Bistron lounas) ja on edelleen meille mukava ja mieluinen ravintola. Ja ravintoloitsijapariskunnan kanssa jo kestiystävystyttykin. Muitakin tuttuja tietysti, ja pöytäseurana pääsin tutustumaan myös Suomen nykyiseen valtavoutiin. Kaikkinensa oikein mukava ilta.
Mutta kyllä tänään aamulla ennen kuutta noustessa, töihin lähtiessä ja tuossa tovi sitten Ylivieskasta luentomatkalta palauduttua tuntuikin, että eilen kotiuduttiin vasta yhdentoista kieppeissä. Arkijuhliminen ei enää suju jälkiä jättämättä. Erinomaisessa harrastuksessa on joskus pieniä heikentäviä sivuvaikutuksia.
Menu kuten muutkin kuvat suurevat klikkaamalla…
Lampaankieli, upeine lisäkkeineen sekä sen kanssa tarjottu Cotes du Rhone olivat minulle makoisin annoskokonaisuus. Ihan ylivertaisen hyvä.
