Eihän se nyt mennyt ihan niinkuin Strömsössä. Töiden jälkeen piipahdin äkkiä kotosalla, vaihtamassa vaatteet ja vähän syökäisin, otin kauppakassin ja hurautin kaupunkiin. Auto Stockan parkkihalliin – valmiiksi. Ja sitten nopsasti pitämään ikääntyville luentoa.
Kuulijoita kourallinen (15?) mutta kiinnostuneita olivat, ja olipa kyllä taas mukava luennoida. Unohdan ajan, ja vain kerron historiasta, kerron tarinoita, kerron siitä, miten historiatietoa tuotetaan ja mistä kuvamme menneestä muodostuu. Kristillisten ja pakanallisten, kaupallisten ja valtiollisten, elinkeinoihin ja työhön liittyvien juurien nivoutumisesta vuotuisjuhlien viettoon. Siitä miksi vietämme Lucian päivää, tai miksi Vappua. Saan jopa keskustelua aikaiseksi. Ihan kaikkea, mitä olin aikonut en ehdi, mutta toisaalta saatoin hyppiä pätkien yli kenenkään huomaamatta. Aihe oli armollinen siinä suhteessa. Oli mahdollisuus luennoida, mitä halusi ja ehti. Ja puolitoista tuntia humahti. Kävivät vaatenaulakolla kyselemässä, mistä ensi syksynä tulisin puhumaan? 🙂
Se siis meni ihan ok. MUTTA.
Kun oli suunnitellut, että näin tilipäivän jälkeen, huolimatta ihan hirmuisesta hammaslääkärilaskusta, menen lopetettavalle Stockalle, jossa oli tänään 10 %:n alennus kanta-asiakkaille.
Olin jo odottanut tätä alennuspäivää tulevaksi, että saan ostaa itselleni uuden kevättuoksun, ripsivärin, ehkä jonkin jakun, joka EI ole musta tai harmaa, lautasliinoja, ison kukkakimpun viikonlopuksi, ja paljon herkkuja. Semminkin kun lauantaina saamme ruokavieraita.
Mutta!
Luennon jälkeen mennessäni kauppaan hoksaan, että – tämän yhden, tämän ainoan kerran ikinä – minulla on se kanta-asiakaskortti kotona. ARGH! No sitten, siis, lopultakin … taisin säästää. Ostin vain tarpeelliset herkut ja se oli siinä. Ei mitään humputteluja.
Vaikka kyllä minua harmittaa. Oikeesti.