Muistatteko nämä minun henkilökohtaiset kehityskeskusteluni (”Mää oon täälä vaan töisä”), jotka kävin, kun vajaa kolme vuotta sitten pitkään harkittuani palasin vuorotteluvapaalta takaisin virkaani. Monikohtaisessa sopimuksessani on monta erinomaisen perusteltua pykälää ja sen paragrafit oli harkiten aseteltu tavoitteena kaikkien toteuttaminen.
Kummasti vaan tulivat ne mieleen tänään kun dekaanin kanssa aamun varhaisina hetkinä autoiltamme kohti yliopistokolossia liukastelimme ja toisillemme tuntoja yliopistomaailmanmenosta jaoimme. Kovasti yhtä mieltä olimme melkein kaikesta. Niin paljon yhtä mieltä ja sopivan tuohtuneita samoista asioista, jotta jäimme portaisiin vielä pitkäksi toviksi raatailemaan ennen kuin vetäydyimme sorviemme ääreen. Tulipahan parannettua maailmaa, tai noh yliopistoa, ja ainakin humanistista tiedekuntaa.
Tulipa nuo omat kesän 2012 sopimusneuvotteluni mieleen toisenkin kerran tänään: olin juuri vastaanottoaikani päätyttyä puoliltapäivin livahtanut eväilleni kahvihuoneeseen, jonka ovenpieleen ilmestyi opiskelija, jonka kanssa oli sovittu tapaaminen iltapäiväkolmeksi. Hän ”kun sattui, jo olemaan, just nyt, vähän etuajassa, täällä” ja halusikin keskustella gradustaan mieluusti heti. No, minä [tyhymä!] otin banaanin puolikkaan ja rahkapurkin mukaan ja sanoin… ”eiku ihan hyvin voidaan palaveerata nyt, mennään vaan mun huoneeseen juttelemaan”.
Mutustelin banaania pyydellen anteeksi, että ”on vähän pakko syödä kun sellainen mahakatarri tässä vähän riesana, … tahtoo tulla huono olo [tosiasiassa melko kipeä olo] jos maha tyhjäksi menee. …” Mihin opiskelija sitten, että ”voiko sitä valtionvirkanainenkin mahahaavan saada, liekkö niin kiirettä ja stressiä mahtaa näissä töissä olla?”
En edes tupissut mitään, en sanonut, että ei minulla sentään mikään mahahaava ole, saatikka että olisin mistään stressistä puhunut. Ihan vaan evästaukoa aattelin pitää… Sairaslomaa nyt en sentään pidä, vaikka lääkäri sellaisen tarpeesta reilu viikko sitten kyselikin. Joten tuliko tässä kohtaa se ”martyyripykäläkin” rikotuksi. Huonompi juttu.
Mutta on tuossa sopimuksessani kohtia, jotka olen pitänytkin. Tänäänkin on menty
Ilon kautta. Opiskelijoiden ja kollegoiden kanssa olemisesta ja työn tulosten aikaansaamisesta aion edelleen nauttia.
Ja monesti.
”Minä juon nyt kahvia”, sanoi muuan ministeri ja on sittemmin saanut kuulla siitä useammankin kerran.
Jostain syystä ihmiset eivät anna toiselle ruokarauhaa, ja jos erehtyy sellaista vaatimaan/pyytämään, saa turhantärkeän maineen.
Mutta kuva on upea, kiitos!
Kuva on sellainen, josta tulee mieleen ”Valoa tunnelin päässä, mutta toivottavasti se ei ole juna” -juttu. 😉
Ruokarauha kyllä pitäisi antaa, ja osata ottaa.