Aloitin työpäivän soittamalla tarkoittamani henkilön veljelle. Tarkoittamani henkilö työskentelee yliopistolla, ja olin saanut eilen hänen numeronsa, ja minulle vielä erikseen sanottiin, että kyllä se T. tulee aina aikaisin, saat varmasti hänet kiinni ja ”ihan rauhassa voit soittaa heti aamusta”. Itsekin olen vuosien aikana nähnyt ja oppinut, että T. tulee aikaisin – meillä kun on autopaikat samassa rivissä, ja hänen autonsa on usein parkkipaikan ainoa silloin kun tulen. Joten en empinyt heti seitsemän jälkeen kilauttaa, koskapa tarvitsin apuaan heti kahdeksalta. Herätin veljensä. Veli ei ole aamuvirkku. Hän kertoi sen puhelimessa. Ei hän niin kovin vihainen ollut. Sanoin olevani pahoillani. Ei se paljon auttanut.
Kahdeksan jälkeen, kun olin saanut myös tarkoittamani T:n kanssa asiat hoidetuksi, minulla oli suoritettavana yksi pieni työtehtävä yhden toisen yliopistolaisen kanssa, ja hän on aika uusi meillä, emme ole juuri tutustuneet aiemmin. Huomasin taas kerran puhuvani liikaa. Mutta se auttoi. Tutustuimme.
Loppupäivän ohjelma meni ”Avoin ovi” -päivän merkeissä. Olin ilmoittanut, että tänään olen vain ja ainoastaan opintojen (ja opinnäytetöiden) ohjausasioissa paikalla. Olipa avoin päivä. Tänään en puhunut ohi. Ehkä se johtui siitä, että odotin kysymyksiä ennen kuin vastasin. En selittänyt omiani kuvitellen, että ne olisivat niitä asioita, joita opiskelijat haluaisivat kuulla. Koko päivä ja melkein parikymmentä kävijää/soittajaa meni ja kävi. Jäi hyvä mieli.
Töistä suoraan Caritakseen. En paljon puhunut. Yritin olla avuksi. Ajoitus on joskus mennyt huonomminkin.
Kun iltasella ruokapöytään Pehtoorin kanssa pääsimme, oli mukavaa puhuttavaa niin paljon, että erinomaisen hyvä broileripata jäi vaille huomiota. Ehkä ohje palautuu joku päivä. Yritän.
