Jo eilen illalla oli sellainen olo, että tällä viikolla on tullut tehdyksi tarpeeksi. Että on varmaan viikonloppu… Niinpä oli hyvin arveluttavaa, ymmärränkö ollenkaan töihin tänään mennä. No ymmärsin sittenkin.
Ja olipa tavattoman rauhallinen duunipäivä. Heti yhdentoista jälkeen (!!) pääsin kiinni niihin asioihin, joihin oli tarkoituskin. Miten niitä kaikenmoisia kyselyjä, piipahtelijoita, yhteydenottoja niin paljon sitä ennen kertyikään?
Naapurihuoneen kollega on omallla loputtoman rauhallisella olemuksellaan minulle joskus hyvänä esimerkkinä siitä, ettei kannata edes yrittää hötkyillä: yliopisto ei ole tehty sellaiseksi, että kaikki sujuisi, ei vaikka miten yrittäisi.
Aina tuntuu siltä, että ikinä ei ole tarpeeksi aikaa, koskaan en ehdi. En töitä, en harrastuksia, en lepoa, en liikkumista! Haluaisin tehdä sitä ja tätä, olla tuolla ja täällä, – ei onnistu! Surkea järjestelijä? Laiska tekemään?
Ei se niin mene. Väitän sen sijaan, että tämä kaikki tuskastuminen johtuu tästä helmikuusta. Merkillinen kasauma kaikkea tulee tähän. Vai onko sittenkin vain kyse siitä, että näen muiden ehtivän, itseni en? Kehityskeskusteluihin pitäisi valmistautua… ja minä en kehity. Sehän se on ongelma. Tai noh… kenen ongelma…
Sitäkin olen tänään miettinyt – kuten joskus ennenkin – että miten ihmeessä selvitä sellaisista jutuista, että joudut tekemään töitä/olemaan apuna/harjoittamaan tulokseen pyrkivää kanssakäymistä sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa yhteistyö ei syystä tai toisesta toimi. Sellaisten ihmisten, jotka eivät havaintojeni mukaan toimi. Jotka vain ovat. Ja pahimmoillaan eivät ymmärrä olemisellaan, olemattomuudellaan!, haittaavansa muidenkin töiden tekemistä. Sellaisten, jotka vievät alas koko yhteisön/yksikön tulosta – ihan vain oman erityislaatuisuutensa, oppineisuutensa, piittaamattomuutensa, yhteistyökyvyttömyyten vuoksi. …
Ja sitten: on totuuden nimissä sanottava, että sittenkin ehdin tärkeitäkin juttuja. Ehdin tänään jutella ”leppäkerttuihmisen” ja ”nuoruusihmisen” kanssa. Muutaman muunkin. Aina on opiskelijoita, jotka pitävät minut hyvällä tuulella. Tai siis saavat tuntemaan, jotta aikaa on. Että on vain mietittävä, mihin sen käyttää. Mikä lopulta ”kannattaa”…
Helpottiko? – Siis tuo vaahtoaminen – helpottiko se? Toki, toki. 😀
Ai niin, Oulun Stocka on lakkaustusuhan alla: pitäisiköhän sittenkin perustaa se herkkukauppa, jota vuorotteluvuonnani jo aika pitkälle ideoin ja valmistelin …
Voi Martta, Martta… Ei yhden ihmisen ole tarkoitus kaikkea tehdä. Tai jos se on aivan välttämätöntä, kannattaa tehdä asioita peräkkäin eikä yhtaikaa. Eli jos tällä viikolla kirjoittaa artikkelia niin silloin ei siivota eikä tehdä ruokaa: einekset on aivan maukkaita, ja imurin pölypussiin mahtuu yhdellä imurointikierroksella yhtä lailla yhden kuin kolmenkin viikon pölyt 🙂
Herkkukaupan perustamisesta: jos talli palaa niin hevoset menevät mieluummin sinne kuin ulos. Tuttu on turvallinen vaikka olisi kuinka tukala tahansa.
Olen oppinut nyt eläkkeellä ollessani, että kaikkea ei tarvitse tehdä niinkuin ennen. Aikaa on, eikä tarvitse kiirehtiä, teen sen, mikä tuntuu hyvältä. Kukaan ei vaadi minulta ylimääräistä.
Stockkan loppuminen on kyllä musertava, jos se Oulusta lähtee. Missä minä sitten käyn herkkuja ostamassa tai kirjakaupassa?
Huomenta Katri H. ja Marja, ja muutkin. Onpas tuo eilen iltainen vaahtoamiseni kyllä näin yön yli nukuttua tosiaan aika stressaantunutta, – turhankin, tuo nyt ei ihan kuvaa todellisuutta. Vaikka helmikuut kyllä ovatkin aikamoisen täyteisiä…
Ja sitten sellainen juttu, että on kyse siitä, että en ehdi tehdä kaikkea, mitä HALUAISIN, eikä niinkään siitä, mitä TARVII tehdä. Periaatteessahan nyt ei ´tarvitse´ niin hirveästi tehdä (Isäni sanoi aina, ”ettei tarvi muuta kuin maksaa verot ja kuolla”).
Ja Katri: einekset eivät ole maukkaita. 😉 Safkan teko on jotain sellaista mikä nyt viimeksi minua stressaa. Päinvastoin: se on rentouttavaa. Ihan kuten tepastelukin. Ja nyt lähdenkin lenkille. Sitten pelastamaan Stockmannia. 😉 Ehkä samalla katselen sopivaa liikehuoneistoa sille herkkukaupalleni. Marja ja muut voivat sitten tulla sinne ostoksille. 😀
Leppoisaa lauantaita, ihmiset!
Nimenomaan kyse on haluamisesta. Nykyihmisellä on mahdollisuus haluta niin monia asioita, että aika ei riitä kaikkeen. Siksi pitää valita.
Haluanko todella jotain asiaa niin paljon, että olen valmis vaihtamaan omatekemät ruoat eineksiin? En. Sitten en halua sitä toista asiaa tarpeeksi 🙂
Juuri noin. Ja minä olen ihan hiton huono valitsemaan ja luopumaan.
Mutta kyllä minä olen tässä jo vähän valintoja tehnytkin. 🙂