Arki-iltana ei pitäisi ottaa yöpöydältä unilukemiseksi sellaista kirjaa, jossa on alle 100 sivua, mutta yli 50 sivua lukematta. Jos ottaa, niin käy niin, että lukee kirjan loppuun ja kello on yli puolenyön kun sen laskee takaisin yöpöydälle. Ja sitten kun on tämä sisäinen kello jämähtänyt sellaiseen viritykseen, että aamuviiden jälkeen loppuu uni ihan riippumatta siitä, moneltako olet nukahtanut, niin iltapäivän tunteina pitkän pitkässä koulutusneuvoston kokouksessa alkaa jossain vaiheessa puuduttaa. Mutta olipa siellä sellaisia asioita, jotka koin kovin omakseni, sellaisiksi, joihin minulla oli mielestäni vahva, perusteltu mielipide ja kokemusta ja näkemystä muillekin jakaa, joten enpäs sitten herpaantunutkaan. Opinnäytetöiden ohjaus ja koulutuksen kehittäminen ja tutkintosaannon parantamisen keinot saavat minut kyllä pysymään hereillä ja ottamaan kantaa. 😉
Se kirja, joka piti lukea loppuun, oli Jeffrey Archerin Kane ja Abel, jonka Juniori antoi Pehtoorille isänpäivälahjaksi. Se on yli 500-sivuinen kirja, josta voisi ehkä käyttää hieman naiivia ”lukuromaani”-nimeä. Se on siitä kummallinen kirja, että Archer on kirjoittanut sen jo 1970-luvulla ja sitten tehnyt siihen ”päivityksen” 30 vuotta myöhemmin. Ensimmäinen versio oli myyntimenestys ja sellaiseksi tämä vol. 2 on kai myös nousemassa. Merkillinen Euroopan ja Amerikan historian läpileikkaus 1900-luvun alusta kylmän sodan vuosiin se on. Amerikkalaisen vapauden ylistyslaulu. Ei niin kovin suuria tunteita tai älyllistä pohdistaa aiheuttanut. Esimerkiksi Kati Tervon ”Sukupuu”, jonka luin tuota ennen, oli paljon koskettavampi, todempi, enempi ”historiallinen romaani”. Mutta yhtä kaikki molemmat on luettu, eikä harmita.
Enpä tänään ole ehtinyt kameran kanssa missään olla, kuvailla, joten laitanpa Pehtoorin eiliseltä menomatkaltaan lähettämiä otoksia…
