2014 – Sivu 19 – Tuulestatemmattua

Lukukausi alkaa – olenko valmis?

Huomenna tulevat opiskelijat, alkavat seminaarit, on vastaanotto, ylihuomenna käynnistyy luentosarja, seuraaavalla viikolla ensimmäiset kokoukset ja pöydällä odottaa jo kaksi gradukäsikirjoitusta lausuntoaan, yksi väitöskirjantekijän palaveri sovittu ja yhden tarkastusprosessi pistettävä vireille. Torstain ja perjantain olin toki jo töissä ja hiljalleen lukukauden käynnistystoimia tein.

Lomalla on tyky-juttuja tehty: työkyvyn ylläpitämiseksi ja edistämiseksi olen nukkunut, liikkunut, lukenut lällärikirjallisuutta. Neuleet on pesty ja silitetty, muistitikut järjestelty, luentoa varten artikkelit valittu, www-sivut tehty. Jakku ostettu. Joulu pakattu pois, tontut nukkumassa, (kaamos)valoja en vielä suostu ottamaan pois. Tukka leikkautettu. Kirjastoon harkkamateriaalit tilattu.

Joo, olenhan minä valmis. Siitäpähän alkakoot. Mukavakinhan tuo on.

Ja kuinka mukava onkaan ollut tämä kolmen päivän kotiolo. Lämmitellä takkaa ja leivinuunia, leikkiä että on kylmä tammikuu. Poltella kynttilöitä – tosin osaa ei raski edes sytyttää kun ovat niin kauniita (ja kalliita 🙂 ).

Kokkailla, ja kokeilla taas jotain uutta. Nyt kun persimonit ovat saatavilla, ja halpoja,
niistä saa salaattiin mukavaa makeutta, ja sitten ne ovat hyviä näin:

Tapas-lapas-postauksen yhteydessä mainostamani maalaispatee ja persimoniviipaleet ovat oivallinen alkupala, tai vaikka tapas. 🙂 Olisipa ollut jotain vihreetä tuohon koristeeksi. Mutta maku ei vaadi muuta. Hyvää noin.

Eiliseksi jälkkäriksi tein täytekakun. Tai noh, sellaisen lässäyksen. Mutta hyvää sekin oli.

Siis ensi paistetaan kääretorttu/kakkupohja uunipellillä. Kostutetaan maidon ja Baileys-liköörin sekoituksella (½ dl + ½ dl). Levylle levitetään puoli purkkia tuollaista Nutellan näköistä ja makuistakin tahnaa.

Rullataan. Leikataan kolmeksi paksuksi viipaleeksi, asetellaan vierekkäin ja peitetään kermavaahdolla, sievästi jos osataan.

Minä en osaa. Siksi se on tuollainen lastenjuhlakakun näköinen tekele.

Mutta leikkauspinta on källi. Ensi kerralla rullaan kaikki levyt päällekkäin ja teen vain yhden pyörylän. Mutta yhtä kaikki. Hyvää tämä oli. Juniori & kihlattunsa pitivät kardemummakahvin keralla kovastikin. Moni kakku päältä kaunis, — tämä ei, mutta hyvää oli.

Dietti ja tipaton aloitettu? No, ei todellakaan ole. Ehkä vähän voidaan jo ensi viikolla kevennellä. Siinä kaikki.

Bloggailu

Keskustelua kahvikupposen ääressä -haastetta kerrakseen

Luulenko minä vain, että blogeissa kulkevat haasteet ovat vähentyneet vai olenko minä niin erakoitunut tämän oman Temmattuni kanssa, ettei ole kohdalle pitkään aikaan sattunut. Nyt kuitenkin serkkuni tuli omassa blogissaan heittäneeksi minullekin haasteen… ”Utelias kun on” – kuten itse totesi. Hövelisti lupauduin vastaamaan, ”heleposti” lupasin. Ja nyt sitten kun katson tätä haastetta, minulla on liuskan verran kaikkea varauksia, rajauksia, käsitteenmäärittelyjä, jatkokysymyksiä, kaiken moista …

Haasteessa luki näin:

Esitän kysymyksiä, mitkä saattavat useinkin tulla esille kahvikupposen ääressä ystävän kanssa keskustellessa. Mitä sinä vastaat seuraaviin kysymyksiini? Voit myös vastata kysymyksiin pelkästään valokuvin.

1. Mikä on sisustustyylisi?

Tyyli? Tiedä häntä tyylistä. Selkeää pitää olla – ei krumeluureja. Vaaleaa – enimmäkseen. Paitsi sitten vähän voimakkaita värejä. Ja vähän vanhaa, vähän uutta, jotain sinistä, jotain lainattua … Kodikasta – toivoisin.

2. Mihin huoneeseen olet panostanut eniten sisustaessasi?

Mihin huoneeseen? Nämä kysymyksethän ovat vaikeita! Kun kerran jotain sisustukseen hankitaan, se on ja pysyy. Ainakin sen 20 vuotta. Ei mitään erityistä huonetta, johon satsattaisiin – tai noh, hyvä on: keittiöön. Tai ehkä tähän työhuoneeseen. Kirjathan ovat osa, tärkeä osa, olennainen osa, opettavainen osa, oma osa sisustusta, eikö?

3. Mihin käyttäisit paljon rahaa ilman huonoa omaatuntoa?

Matkustamiseen.

4. Mihin käytät paljon rahaa?

Matkustamiseen. 😉

5. Mistä onnesta unelmoit?

Matkustamisesta. Haluan vielä joskus uudelleen Alpeille patikoimaan.

Unelmia pitää olla, mutta oikeasti olen kyllä – hyvä on, kliseisesti – sitä mieltä, että on onni on arjessa, pienissä hetkissä.

6. Mikä olisi mielestäsi huonoin onni?

Eikö kaikkien mielestä huonoin onni ole läheisen tai oma vakava sairastuminen? Minusta se on.

7. Missä asiassa olet tunnollisin?

Ajoissa olemisessa, siinä kai. Töissä ja työssä pitää olla ajoissa, tunnollisesti.

8. Minkä inhimillisen virheen annat helpoiten anteeksi?

Hmmm…. vaikeaa vastata … toisaalta eikö inhimilliset virheet ole helppo antaa anteeksi.

9. Mikä on naisen parhain ominaisuus?

Luotettavuus, oikeudenmukaisuus, rehellisyys, – ja sitten reiluus – vähän ovat sama asia nuo kaikki. Ja ne ovat niin paljon.

10. Mikä on miehen paras ominaisuus?

Ei se(kään) ole sukupuolesta kiinni: ihan samat jutut: Luotettavuus, oikeudenmukaisuus, rehellisyys ja se reiluus. Reilu pitää olla.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Huh, olipas tämä yllättävän vaikeaa, mutta kiitos haasteesta. Haasteet on hyväksi, nekin.

Minä en haasta ketään, mutta jos nyt vaikka Valoon ja tuuleen, Katse avartuu, Pieniä timantteja -blogeissa olisi intoa vastailla, niin olisihan se mukava.

Historiaa Niitä näitä Oulu Ruoka ja viini

Kulttuuria, kulttuuria

Liikuntakulttuuria, kuvataidetta, historiaa, ruokakulttuuria – – –

Olisi pitänyt lähteä harjoittamaan liikuntakulttuuria aiemmin kuin tein. Olisi ollut kunnolla pimeää, eikä olisi näkynyt kuinka ankean näköistä on. Tahtoo vähän lisää lunta, ja vähän lisää pakkasta. Noh, periaatteessa kuitenkin hyvä ulkoilla. Toisin kuin juuri koskaan tammikuussa menin Meri-Toppilan rantaan. Yleensä sinne on tähän aikaan vuodesta vaikea mennä, sillä talvikunnossapitoa ei ole. Nyt sitä ei tarvittu. Paitsi että hiekkaa, soraa olisi saanut olla. Liukas oli. Meri häthätää rannasta jäässä…

Sauvakävely merkitsikin jännitystä olkapäälle, ei helpotusta kuten yleensä …

Seuraavaksi korkeakulttuuria. Tai noh .. kuvataidetta. Vihdoin – viimein – saimme lähdetyksi Taidemuseoon, jossa on Reidar Särestöniemen näyttely.

Jos Särestöniemen taide oli hänelle poikkeuksellisen henkilökohtaista, niin henkilökohtaista hänen taiteensa on myös minulle. Yksi, aika laajan, näyttelyn tauluista kun oli lapsuudenkodissani ja molemmat vanhempani pitivät Särestöniemen taiteesta; kävivätpä Kittilässä tapaamassakin taiteilijaa.

Jo pelkästään signeerausten tarkastelu oli mielenkiintoista: 1960-luvulla, uransa alussa, Särestöniemi joko ei signeerannut taulujaan ollenkaan tai sitten tuhrusti nimensä, hyvin pienellä, teoksen yläreunaan, mutta 1970-luvun voimansa tunnossa ei jättänyt arvailujen varaan, kuka työn oli tehnyt: suoraan tuubista nimi, ja isolla!, taulun alareunaan. Myös porofiguurit ”tuubitekniikalla” ovat hänelle ominaisia.

Alla oleva ”Kalmisto Jäämeren rannalla” oli minulle täysin uutta … Eikä epäilystäkään, että olin heti Pykeijassa (kuvat).

Melkein veti hiljaiseksi tuo näyttely. Mutta ei auttanut, – kulttuuripäivä jatkui: seuraavaksi kohti (Pohjois-Pohjanmaan) museota. Ajattelin, että ensi viikolla alkavaa luentoa varten käyn oppimassa ja katsomassa yhden näyttelyn, mutta se olikin jo ohi. Siispä tutustuimme Afrikan tähti -pelin historiaan. Tämäkinhän on kovin henkilökohtainen ja ajankohtainen aihe meille…

Kaikenlaista uutta opittiin näyttelyssä. Tiedättekö, kuinka kauan kesti suomalaisilla lähetyssaarnaajilla matka Helsingistä Ambomaalle (Namibiaan) 1800-luvun lopussa? Kesti kaksi vuotta! Mitä minä turhaan urputan, että matka lapsen luo Meksikoon vie puolitoista vuorokautta?

No opittiin paljon myös siirtomaapolitiikasta, valkoisen miehen vallasta ja taakasta, ennakkoluuloista ja suomalaisten Afrikka-tietämyksestä.

Ja näyttelyn jälkeen tätä peliä pelaa ihan uusilla tiedoilla, ihan uudesta näkökulmasta … 🙂

Museon jälkeen ruokakulttuurin vuoro. Viskaalista käytiin hakemassa iso kimpale huomista uunipataa varten. Vähän muutakin. Ja sitten vielä täydennysostoksille Stockan Herkkuun. Akateemisessakin piipahdettava, vähän kuin kirjallista kulttuuria ja työasioita välissä.

Sitten aika miettiä syömistä. Pehtoorihan on jo Gastro26 -ravintolan testannut. Testannut ilokseen ilman valokuvaavaa vaimoaan, mutta tänään olimme siis kaksin. Ja minä kuvasin. Tietysti! 😀

Lyhyt arvioni: paikka kolsu, viinilasillinen tuplasti korkkivikaista, palvelu siitä huolimatta ystävällistä, maa-artisokkakeitto ihan tavattoman hyvää, samettista, raikasta, täyteläistä, kerrassaan ihanaa. Karitsan niska (retro)valkosipuli-perunoineen ja juurespyreineen mehevää, muhevaa, ja jälkiruoka (suklaa-brownie), jota tosin maistoin vain pehtoorin lautaselta, oli hyvää. Ei maailmojakaatavaa, mutta hyvää.

Lauantai jatkukoon kulttuurin merkeissä: historiaa ja kirjallisuutta seuraavaksi vuorossa. 🙂

Meksiko Niitä näitä Vanhemmuus

”Pois pois postin tieltä,

… posti se kulkee keskellä tietä.” – Tai sitten ei kulje.

Tuntuu että viime aikoina on ollut enemmän kulkematta kuin kulkenut.

Lähetin tyttärelle Meksikoon kuplakuoren ennen marraskuun puoltaväliä; salmiakkiaskin, pokkarin, pienen adventtikalenterin, Aarikan tontun, muuta ihan pientä ja paljon halauksia kuoreen. Viime viikolla tämä palautui. Meksikossa käyneenä, koskaan tytärtä tavoittamatta. Snif.

Ja reilusti marraskuun puolella pidin kiirettä, että saadaan joulupaketti lähtemään. Otin selvää postista, mitä Meksikoon saa ja mitä ei saa lähettää: postin sivuilla lukee, että kielletyt lähetykset ovat nämä:

Raha, arvopaperit, matkashekit, platina, kulta ja hopea valmistettuna tai valmistamattomana, jalokivet, korut sekä muut arvoesineet, arpajaismateriaali, kalenterit, mainosmateriaali, kuvapostikortit, suklaa, lihatuotteet, alkoholi, kosmetiikka.

Juuri kun olin ajatellut omista kuvista tehdyn kalenterin postitella, juuri kun olin ajatellut suomalaista suklaata, vähän kuivaporoa ja muutaman tyttären lempparikempparituotteen (mm. Guerlainin aurinkopuuterin) pakettiin hankkia. No ostettiin ja hankittiin sitten kaikkea muuta pientä, kevyttä, suomalaista, toivottavasti ilahduttavaa lapselle. Tein villasukat Meksikon kylmille lattioille …

Pakattiin Muumi-laatikkoon (esikoinen kun on ”vähän” muumifani) ja maksettiin kaikkinensa 50 euroa postikuluja, jotta lapsi saisi joulupaketin, – jotta saisi meiltä aineellisenkin viestin, saisi tälläkin tavoin viestin ikävästä ja välittämisestä. Ja tänään pehtoori haki sen Tuiran postista. Miksi minuun niin sattuu?!! Koskee.

Ennen joulua kyseltiin tyttäreltä, miten siellä muut eurooppalaiset ovat saaneet paketteja, ovatko tulleet perille? Työkaverinsa Greg oli kertonut, että kolme kuukautta oli pisin aika, kun oli Keski-Euroopasta paketti kulkenut Väli-Amerikkaan, Monterreyhin, jotta ei niin tavatonta. Mutta nyt meillä on siis täällä kotona muumijoululautasliinoja ja Aarikan tonttu. Meillä on pienet villasukat ja muuta pientä ja vähän isompaa, jonka oli tarkoitus ilahduttaa lapsen joulua Meksikossa.

Eikä se kulje posti toiseenkaan suuntaan! Tytär teki aika lailla töitä, että sai lähetetyksi joulukortit Suomeen. Ainakin Mummuille, parhaille kavereille, en oikein tiedä, kenelle kaikille, mutta kuitenkin … Postimerkkien ja kuorien hankkiminen kun ei Monterreyssä ole mitään pikkujuttu (ks. keväältä yritys), joten näki vaivaa. Mutta ei ole kortteja näkynyt. Eikä ole tytärkään saanut niitä kortteja, joita täältä aika monet lähettivät. 🙁

Eikä tämä Oulu – Meksiko -postilinja ole ainoa postin kulkemattomuuden tai kulun ihmejuttu viime päivinä. Amerikan serkun joulukortti tuli New Yorkista nopsasti kolmessa viikossa. Kolmessa viikossa!

Ja sitten toisenlainen ihmekertomus postinkulusta: tänään minulle tuli vakuutusyhtiön ”hyvin henkilökohtainen” mainoskirje, johon oli merkitty osoite, jossa asuin viimeksi vuonna 1980! Kuten olen kertonut olen asunut lähes koko ikäni tässä kilometrin säteellä. Koskelantiellä oli lapsuuteni ja sitten taas varhaisaikuisuuteni postiosoite, mutta viimeksi siis vuonna 1980.

Kaiken muun lisäksi vakuutusyhtiön kirjeessä, jossa oli siis väärä osoite, oli myös väärä nimi. Siis tyttönimeni. Ja sitähän minä olen käyttänyt viimeksi elokuussa 1983! Siis väärä sukunimi ja väärä osoite, mutta SILTI kirje tuli perille. Ja mikä hauskinta: tämän kyseisen vakuutusyhtiön toimitusjohtaja, joka mainoskirjeen alareunassa hymyilee valloittavinta, poikamaisinta hymyään, on meidän hyvä ystävä. 😀 Hän tuskin tietää yhtiön postitusmenettelyistä, mutta voisikohan auttaa paketin saamisessa Meksikoon??

Sitä minä vain mietin, miten Oulun/Tuiran posti tiesi tuoda kirjeen minulle? yli 30 vuotta tyttönimestä ja tuosta osoitteesta! Ja silti joku tiesi! Melkein pelottavaa.

PS. Jotain äärimmäisen nostalgista sattui kohdalle kun hain aiheeseen kuvitusta… 😉 http://www.youtube.com/watch?v=uoSGjNFQWgE Noita me pehtoorin kanssa kuuntelimme opiskeluaikana Toivoniemessä.

Bloggailu Niitä näitä

Tilastokatsaus – ja ahkerimmat kommentoijat!

Vuoden vaihtuessa on tapana koota tilastoja, tehdä inventaario, summata tapahtumat, palkita edellisvuoden parhaat?

Tällainen tapahan se täällä Tuulestatemmatussakin on ollut. Blogini kävijälaskuri ei toimi ihan alusta asti, mutta melkein. Luulen että jos laskuri olisi ollut vuoden 2008 alusta lähtien päällä, olisi kokonaiskäyntien lukumäärä jo lähellä puolta miljoonaa! (Eikä siinä luvussa ole mukana Keittiö-, matka– ja luentosivustoilla vierailut, vaan vain tämä blogi.) Juuri päättynyt joulukuu keräsi liki 13 000 blogipiipahdusta. 😀 Ei huono!

Klikkaamalla saat tilaston isommaksi

Kommenttien yhteismäärä lähentelee kahtatuhatta (1845, missä ovat mukana myös minun vastaukseni kommentteihin). Sen, miten kommentit jakautuvat vuosittain eri kommentoijien kesken, on WordPress (tämä blogipohjan tarjoaja) vuosittain ilmoittanut ”Annual Reportissaan”.

Vuonna 2012 TOP5 -kommentoijat olivat nämä

Toissa vuonna Katri vei selkeästi ykköstilan. Irma oli hyvänä kakkosena ja Koivulla oli selkeästi välivuosi 2012, vain 48 kommenttia. Tuolloinen ”plepola” on yhtä kuin Pasi, joka on menneenä vuonna kommentoinut ja antanut paljon rakentavaa, hyvää ja opettavaa palautetta valokuvauksestani.

Mutta mitenkäs viiden kärki viime vuonna on muotoutunut? Onko uusia nimiä, kuka on tipahtanut pois, onko Katri menettänyt ykkösasemansa? Onko aika usein kommenttilistassa näkynyt Satu, Raila tai Marja yltänyt pistesijoille? Aika tasaiseksi meni viime vuonna!! 🙂

Koko wordpressin raportti on täällä:

http://jetpack.me/annual-report/6451786/2013/

Menneenä vuonna artikkeleiden parhaimmisto (tai eniten hakuja saanut postaus) oli seuraava:

Ruoka tuntuu keräävän eniten ”hakuammunnalla” tuloksia. Klikkaa isommaksi, näest postausten nimet. Kaiken kaikkiaan olen postannut 2292 artikkelia. Päätalo vapise, Iijokisarja jää kohta sivumäärässään pienemmäksi.

Olen luvannut palkita ahkerimman kommentoijan; kyllä se on tänäkin vuonna Katri, jolle palkinto lähtee! Onneksi olkoon ja kiitos, Katri!

Koivu jäi vain kahdella postauksella taakse, ja Pasi oli kirinyt kovasti. Vaikka Irman vierailut ja kommentoinnit ovat vuodessa vähentyneet, ei kukaan kuitenkaan päässyt viemään pistesijaa häneltä. Ja neljä ahkerinta siis edelleen entiset. 🙂

Lappi Niitä näitä Yliopistoelämää

Tontut ja tunturit jäivät!

Tässä vuodenvaihteen aluksi luminen Lappi vaihtui kuraiseksi kaupungiksi! Tontut ja tunturit jäivät, tie ja työt kutsuivat. Oli lähdettävä Hangasojalta, ystävät hyvästeltävä, uuteen vuoteen ryhdyttävä.

Pääsimme lähtemään hyvissä ajoin, joten olimme pahimman ruuhkan edestä pois. Tervolaan asti oli kuin olisi pitsireunaa ajeltu: metsän ääriviiva tien molemmin puolin valkoinen, luminen, kaunis kuin mikä. Ei liikennettä, ei senkään vertaa kuin tavallisina sunnuntaina. Ylhäällä oli poroja, vähän lumista ja jäistäkin, mutta pääosin mitä mainioin talvikeli ajella. Se normi viisi ja puoli tuntia ja kotona oltiin.

On palattava vielä eiliseen Saariselän keskustassa käyntiin: kävimme ystävien kanssa paitsi kaupassa ja hankkimassa vedonlyöntipalkinnoksi osuneen samppanjan myös paikallisissa putiikeissa. Minulla oli aie, toive, haave löytää itselleni työkampe Noolanin valikoimasta. Noolanin kahdet housut minulla jo onkin; huovutettu villa on ollut erinomainen materiaali. Lämmin, kuosinsa ryhdikkäänä säilyttävä, kestävä. Noolanin vaatteita myydään ravintola Siberian yhteydessä olevassa boutiquessa ja olenhan niitä siellä usemman kuin yhden kerran käynyt hypistelemässä.

Eilen en tyytynyt siihen, vaan ostin itselleni tummanharmaan jakun/takin (ja isomman kuin mainoskuvan blondilla 😉 ). Hävyttömän kalliitahan nuo kamppeet on, mutta eipä nyt sitten enää tarvitse hankkiutua kaupungille alennusmyynteihin. Ei ole tarvetta, eikä varoja vaatteiden ostoon. 😉

Ja koskapa K. ei Noolanin valikoimista löytänyt itselleen mieluista/sopivaa vaatetta, ehdotin, että mennään vielä viereiseen Design Centeriin, josta olen vuosien varrella löytänyt yhtä sun toista mukavaa mökin koristetta, astiaa, lämpömittaria, musiikkia, tuliaisia nuorille etc. ja mm. ne ensimmäiset Noolanin housuni.

Sitä paitsi siellä on leppoisa, tyrkyttämätön meininki. Juttua silti riittää. Ja tiesin, että putiikin Pirjo Karvosen suunnittelemat jakut yms. ovat aika viehättäviä, hyviä, mukavia käyttövaatteita. Ja niinpä nyt sitten myös K:llä on uusi työvaate. 😉

Työvaatteista puheenollen.. niitä tässä on nyt ryhdyttävä kaapista kymmenen leppoisan, mitääntekemättömän lomapäivän jälkeen etsimään. Sen verran jo ehdin katsoa että ensi viikolla alkavalle luennolle on ilmoittautunut lähes 30 opiskelijaa ja kandiseminaariinkin melkein 20 – eipähän ole tammikuussa tekemisen puutetta. Loman jälkeen taas jaksaakin.