Tänään on viinikerhon synttärit. Me olemme viime vuosina menneet ulos syömään vuoden aikana kertyneitä bonusrahoja. Niin tänäänkin. Menemme Ynninkulmaan, sen Pohjanholvi-kabinettiin Grand Dinnerille.
Kerhon toiminnasta täällä juttua, ja vanhoja kuvia. Ui-jui…
Noista kuvista tuli mieleen paljon muistoja, viinimuistojakin. Suuria ja vanhoja viinejä on maistettu: Château Palmer, Château Petrus, Château Y´quem, Penfolds´n Grange, Madeira Bual vuodelta 1845 (solera), monia täysin mitäänsanomattomia, huonojakin, korkkivikaisia, suosikeiksi nousseita, erikoisia, unohtumattomia. Viinejä kymmenistä eri maista. Makumuistoja jää toisista pitkäksikin aikaa.
Ja tosiasiahan on, että viinin makuun vaikuttaa tavattomasti tilanne, oma vire, tunnelma, ruoka, seura ja moni, moni seikka, jolla ei ole itse asiassa mitään tekemistä viinin itsensä kanssa. Joskus esimerkiksi ulkomailla maistettu viini, jollainen sitten roudataan kotiinkin, onkin Suomessa ihan erilainen, yleensä huonompi kuin tuottajamaassa paikallisen ruoan ja miljöön kanssa nautittu.
Minulla on monia viinejä, jotka muistan tilanteen, hetken, tunnelman vuoksi. Niistä on tullut osa omaa muistovarantoa. Sekä hyvässä että pahassa.
Yksi monista, ja yksi vahvimmista viinimuistoistani liittyy eteläafrikkalaiseen punaviiniin, jonka nautin arki-iltapäivänä syystalvella 2003 Helsingissä ollessani yksin vasta-avatussa viinibaari/bistrossa Fabianinkadulla, Helsingin yliopiston valtsikan ja historian laitoksen ”takana”. Olin tuolloin ollut pitämässä väitöskirjani tiimoilta palaveria tulevan vastaväittäjäni kanssa ja minulla oli hyvin vahva ja raastava tunne, että työni on surkea, että käsikirjoituksesta ei koskaan tule valmista, ei ainakaan hyvää väitöskirjaa. Minulla oli parituntinen aikaa ennen koneelle lähtöä, ja poikkesin ko. viinibistroon, jonka nimeä en millään muista, sitä ei enää ole ja jota parikin viinikerhomme jäsentä oli suositellut. Iltapäivällä siellä oli vain muutamia opiskelijoita punkkupullon ja burgungin patojen äärellä.
Menin kellarimaisen tilan perälle baaritiskille ja sanoin haluavani lasillisen hyvää, lämmittävää, lohdullista punaviiniä. Ja ranskalaisen näköinen, tosin suomalainen, mies kaatoi minulle lasillisen eteläafrikkalaista syrah-rypäleestä tehtyä, verraten kallista viiniä. Se oli paksua, tummaa, mustaherukalle, sikarilaatikolle ja nahalle tuoksuvaa hyvin lohduttavaa viiniä, jonka nimi on liki mahdoton lausua ja jonka etiketissä on seitsemän tuolia. Viini maistui; se oli hyvää, lämmittävää ja lohdullista. Ja väitöskirjakin hyväksyttiin seuraavana keväänä.
Ollessamme Etelä-Afrikassa syksyllä 2009 etsimme viiniä monesta paikasta, ja lopulta löysimmekin. Maistoimme siellä: se oli edelleen erinomaista. Toimme kotiin kaksi pullollista: se oli edelleen erinomaista. Ja jokunen vuosi sitten sitä sai Alkostakin: se oli edelleen erinomaista.
Mikä on sinun viinimuistosi, joka säilyy? Missä olet juonut viinin, joka jäi mieleen? Muistatko sen nimenkin? Mikä siitä teki erityisen? Kerro kommenttilaatikossa. Jos siihen liittyy tarina, olisi hienoa kuulla se, mutta pelkkä viinin nimikin riittää. Kaikkien jotain kommenttteihin kirjoittaneiden kesken arvon ensi viikon lopulla (23.11.) pienen jouluisen yllärijutun (tai vaihtoehtoisesti voittaja saa valita Vuorotellen-kirjani). Sinun viinimuistosi, hienoin tai huonoin viini koskaan?
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Kuva lisätty su klo 14.40 Taijen kommentin innoittamana
Pistit pahan, mutta vastaan nyt näin ihan äkkiseltään.
Viime helmikuussa, 112-päivänä, työpaikkani paloi. Koulurakennuksessa oli sisällä n. 450 ihmistä, joilla oli muutamia minuutteja aikaa pelastautua, ennen kuin koko rakennus oli paksun savun vallassa. Ehkä kiitos vuotuisten poistumisharjoitusten kaikki pelastuivat. Siinä kun ulkona seurasimme rakennuksen palamista, oli täysin epäuskoinen tunne, että tuleeko mistään enää mitään. Meni vajaa viikko, ja meillä oli koulutyö käynnissä evakkotiloissa ja elämä alkoi voittaa. Kun sitten muutaman päivän päästä alkoi hiihtoloma, meikäläinen marssi ostamaan pullon Dom Pérignonia.
En tiedä, onko se parasta mitä olen juonut, mutta jotain erityistä siihen liittyi. Oli hienoa olla hengissä, hienoa että kaikki muutkin olivat, ja oli hienoa tuntea, että melko toivottomalta tuntuvistakin tilanteista selviää.
Kiitos, Satu. Kylmät väreet kulki kun luin muistosi. Ehdottomasti Dom Pérignon on sinun viinimuistoissasi yksi ylitse muiden. Kiitos vielä… Luulen, että kun seuraavan kerran – ties milloin? – pääsen Domppaa maistamaan, muistan sinut 🙂
Mielenkiintoista! Tähän en voi vastata yhdellä vastauksella/viinillä.
(1) Joskus 1980-luvulla Alkon hyllyille ilmestyi australialainen punaviini ”Brackenlea” (Seppelt). Ei edes kallis, mutta kuinka hyvää se olikaan!
(2) Pikkuveli valmisti vuosituhannen vaihteessa burgundin pataa Pohjois-Savon datsallaan. Ateriaviineiksi olivat valikoituneet espanjalaiset (a) Marques de Monistrol ja (b) Vega Sicilia Unico. Kaikki toimi.
(3) Viinikerho, johon tässä blogipostauksessa viitataan, maisteli aussiviinejä (paikan päältä roudattuja) Oulun kaupungin maalaislähiön tanhuvilla, erään omakotitalon ”patiolla”. Penfolds Bin 407 (red) säväytti.
(4) Koivun dynastian vanhempi perillinen pääsi ylioppilaaksi (late 1990’s). Oli aika avata pikkuveljen Ranskan hankintojen Chateau Cheval Blanc (1985). Viini mykisti rajallisen maisteluseurueen. Espoon vieraamme sai viinitahran vaaleille kesähousuilleen. Pesulapalveluista hän kieltäytyi jyrkästi. Tahra sai jäädä muistuttamaan elämää suuremmasta viiniteistingistä.
Viinillisesti
Teidän Koivunne
Koviin moneen viiniin ei erityisiä muistoja liity, mutta yksi on poikkeus: Bernard-Massard Cuvée de l’Ecusson Brut
Vuosia ja taas vuosia sitten tapasin pitkän tauon jälkeen ystäväni, jonka kanssa päädyimme katselemaan auringonlaskua Atlantin yllä. Kuulumisia vaihtaessa pullo kuohuvaa maistui erityisen hyvälle (vaikka pullo seisoi avoimena lämpimällä rantakalliolla tuntitolkulla…)
Suomesta tuota ei tuolloin tainnut vielä saada (ihan takuuseen tästä en mene, mutta ainakaan omiin silmiin ei ollut sattunut), joten kun lopulta näin tutun pullon Alkon hyllyllä, niin pakkohan se oli ostaa maisteluun. Siitä lähtien tuosta viinistä on tullut sellainen takuutuote arjen pieneen (varsinkin kun on saatavissa pienemmässäkin koossa 😉 ) nautiskeluun: kun haluaa hetkeksi istahtaa ja vain olla.
Ei se varmastikaan mitään maailman parasta viiniä ole, mutta tuntuu ja maistuu hyvälle. Ennen muuta tuntuu.
Kiitos Koivu! Monta hienoa viinimuistoa. Tuon Penfoldsin minäkin muistan; ja tilanteen. 😉 Moni Penfolds on jäänyt hyvin mieleen. Vega Siciliakin on maistettu viinikerhon kanssa, eikö? Kaijonrannassa? Vai peräti meillä joidenkin synttäreiden illallispöydässä?
Mutta kaikkinensa: kiitos näiden muistojen jakamisesta: ”elämää suuremmista viiniteistingeistä”. 😉
Erja, sinun viinimuistossasi on monta hienoa elementttiä: ystäväyys, aika, luonto, ilta, aurinko… Ja onhan tuo luxemburgilainen kuohuva ihan arvostettu viini. Se on tehty lähellä Champagnen maakuntaa ja samppanjamenetelmällä, joten lähtökohtaisestikin jo hyvä skumppa.
Luulen, että lisäkseni monella muullakin liittyy siihen mukavia lomamuistoja, sillä tuo oranssietikettinen piccolokuohuva on ollut Finnairin lennoilla vakiotarjottava vuosikausia.
Laitanpa minäkin miellenpainuvia maisteluja 1) menneellä viikolla ke – to väkisenä yönä unessa maistelin elämäni parasta viiniä. Vaikka viinikerhon ja muun elämän puitteissa olen maistellut melkoisen määrän viinejä, tämä univiini ylitti kaikki maistamani. Tunsin suussani pehmeän, pyöreän, rotevan, lakritsan, suklaan, sikarilaatikon tuoksut ja maut limakalvoillani ja nenäontelossani. Ja pitkän jälkimaun!
2) viinimuisto on Toscanan San Gimingianossa lokakuussa 2000 – luvun alussa paikallisessa trattoriassa hyvän pastam kanssa nautittu, löydetty, hoksattu Peppoli! Siitä on tullut yksi suosikkiviineistämme, joka on varma hyvä valinta vuodesta toiseen jo hauskan niimensäkin takia.
Tuo univiini kuulostaa kyllä ihan erinomaisen, ylivertaisen hyvältä. Ettei vain olisi ollut joku Amarone. 🙂
Peppoli! Siihen liittyy meilläkin muistoja. Lisäsin postauksen loppuun kuvan heinäkuulta 2010. San Gimignanon piazzalla, ja mitä Pehtoorilla lasissa?! 😀
Sitä on muuten taas pitkästä aikaa Alkossakin… Chianti paikallaan.
Vuosi 1984, paikka Lontoo, ensimmäistä kertaa A:n kanssa ulkomailla, toukokuu. En muista mitä söimme ja miksi valitsimme roseviinin – ehkä siksi että se on vaaleanpunaista. Sillä elämä oli silloin vaaleanpunaista, se oli kokonaan edessä, kaikki oli mahdollista. Ja roseviini kupli ja nousi päähän ja menimme katsomaan Evitaa.
Ja yhä kun edes näen kauniinväristä roseviiniä, alkaa päässäni soida Don’t cry for me Argentina.
Ihana, ihan romanttinen viinimuisto! Melkein sieluni silmin näet teidät istumassa Lontoossa roselasilliset edessänne.
Ja kyllä, joihinkin viineihin todellakin yhdistyy musiikki: sisilialaisen Planeta-tuottajan viinit nähdessäni alkaa hiljaa kuulua Kummisetä-elokuvan teemamusiikki
Ehdottomasti mieleenpainunein kokemus oli jokin halpis-kuohari (tarkemmin en muista) ylioppilasjuhlissani, ja voi että se maistui hirveältä! Ei kun vaan piti pokkana yrittää kilistellä ja juoda. 😉
Huh, tuo ei ole kyllä kovin mukava viinimuisto. Mutta luulenpa, ettet ole ainoa, joka on tuollaista kokenut.
Ja arvonnassa olet mukana. 😉