Sanavalintoja

Tänään kävi niin monenlaisia opiskelijoita että harvoin. Ikähaarukka about 20 – 60 v. Persooniahan humanistien joukossa aina on ollut, historioitsijoiden varsinkin, mutta mistä niitä tänään sattui sellainen invaasio syntymään. Muutama kasvatustieteilijäkin on meidän sivuaineopiskelijoissa, ja satunnaisesti tieteenalojen väliset erot, oppiaineiden erilaiset konventiot aiheuttavat aika lailla selittämistä ja säätämistä, mutta nyt ihan erilainen kokemus. Ehkä se johtui kypsyydestä. Ja sitten siitä, että löytyi keskinäiseen dialogiin hyvä rytmi ja avoin, leppoisa, rehellinen, molemminpuolinen kuittailu.

Toinen oikein mukava kokemus oli, kun yksi minulle uusi opiskelija, joka tuli seminaariryhmääni ja oli ollut johdantoluennolla, sanoi, että hänelle tuli niin rohkaistunut olo, kun olin sanonut, että minua yleensä aina jännittää aloittaa uuden ryhmän kanssa, että puolisen tuntia ennen luennon alkua on pientä kutkutusta, hermostuneisuutta olemassa. Minulla on. Oikeasti. Hänelle se oli rohkaisevaa. 🙂

Sitten kävi yksi nuori mies, teekkari, ja pian keskusteltuamme selvisi, että hän on opiskelijakaverini poika, ja hän teititteli minua. Se ei tuntunut minusta rohkaisevalta. Niinkuin ei kyllä sekään kun yksi kollega, toisesta tiedekunnasta hänkin, viime viikolla tytötteli. Hassua, miten se vaikuttaa, kuka sanoo ja miten sanoo. Harvoin minua tytöttely häiritsee. Tuolloin häiritsi.

Huomenna minun pitäisi ”kouluttaa” kollegoita, tai siis pitää alustuspuheenvuoro iltapäivän kestävässä koulutustilaisuudessa (aiheena ”Omaopettajuus”). Taas on mietittävä, kenelle puhuu ja mitä sanoo. Niinhän se aina kuuluu tehdä, kun julkisesti ääneen jotain lausuu. Kieli keskellä suuta, ja valoa kohti on vaan mentävä. Noh, powerpointit alkavat olla valmiina.