Pieniä valituksenpätkiä

Jopas on ollut töissä melkoisen ristiriitaista mylläkkää. Vähän olen miettinyt, että kannattiko sittenkään vuosi sitten suostua koulutusneuvoston jäseneksi? Onhan tässä opetussuunnitelmatyössä(kin) riittänyt lisähommaa tuota kautta, ja tuntuu, että jotkut tuntevat tulleensa varpaille astutuiksi. Ja muutamia aika herkkävarpaisia yliopiston käytävillä kulkee. Mutta toisaalta onnistumisen kokemuksiakin, pienet sanat, sivulauseet ”hyvä ku hoksasit” tuovat kummasti energiaa.

Ja samaan aikaan kun yliopistoilta vaaditaan yhä enemmän kansallista ja kansainvälistä yhteistyötä, niin edelleen pidetään niistä omista nurkista ja tieteenalan ”erityispiirteistä” kiinni niin tiukasti, että hirtytään omiin solmuihin. Eikä hoksata, että pienet ovat karsintauhan alla. Ei pitäisi eristyä ja erinomaistua. Kriittistä massaa tarvittaisiin. Ikkunoita ja lauseita avoimiksi.

Minun pitäisi taas löytää se viileä moodi, joka oli aika kauan aikaa vallalla palattuani vuorotteluvapaalta jokunen vuosi sitten. Silloin osasin kuunnella kipakoita keskusteluja ja katsella kiihkeimpiä kinoja ulkopuolisen silmin. Lähes piittaamattomana. Mutta nyt ei tunnu enää pelittävän. Kinaamaan en ryhdy, mutta tuohtumiselta en voi välttyä.

Ja huomaan, että vuosi vuodelta minua ärsyttää enemmän se, että ihmiset eivät kuuntele, mitä muut sanovat! Ei voi olla kyse siitä, etteivätkö ihmiset ymmärtäisi. Eivät vain tunnu omaksuvan asioita, kun höpöttävät viisaana asioita vieruskaverilleen. Ja nyt minä puhun yliopisto-opettajista, en opiskelijoista. Ja tunnen itseni vanhaksi. En viisaaksi, mutta vanhaksi.

Ja nythän tämä meni ihan valittamiseksi. Lopetan. Kerron, että kävin töiden jälkeen kampaajalla, kovin lyhyeksi meni, mutta kasvaahan se. Isompi ongelma kaupungilla ajellessa olivat heijastimettomat jalankulkijat ja pyöräilijät. — Ja taas minä valitan. Nyt loppu.

Huomenna ex libriksistä, kakuista, kuvista, kukista, kirjoista, bloggaamisesta, tai jostain ihan muusta. Huomenna en valita