Viimeinen patikkapäivä. Tarkoituksena oli tehdä vähän sellainen lyhyempi päivä, jotta olisimme yhden kieppeillä jo aftterhikellä ja lounaalla takaisin kylässä. Perjantai-iltapäivää tarkoitus viettää altaalla, hiljalleen pakkaillen ja vielä kerran illalla rauhassa hyvin syöden.
Mutta eihän se ihan niin mennyt.
Oli päätetty aloittaa patikka Fornalutxista. Niin tehtiinkin. Ensin ostettiin kylän pikkukaupasta energiajuomaa ja croissantit, banaaneja ja vettä …
Sitten jälleen napakka nousu (kuten suunnilleen joka aamu tällä viikolla), about puoli tuntia. Sen jälkeen alkoi pari kilometriä pitkä alamäki, asfaltoitua pikkutietä. Niin oli tarkoituskin. Bianiaraixin kylässä olimme risteyksessä, josta patikkaoppaassa todettiin, että ”suosittelemme poikkeamista rotkoon”. Ja edelleen suosituksena : ”One of the most beautiful spots on the island”. Ja mehän poikkesimme. Nousimme. Nousimme. Maisemat huikeita. Polut kivisiä … mennessä ladottuja, palatessa eivät todellakaan.
Aurinkokin alkoi jo paistaa laakson pohjalle, näkyä liki kilometriin kohoavien vuorten väliin. Jatkoimme nousua katettua kivipolkua. Rotko alkoi hahmottua. Ja jossain välissä tajusimme, että ollaan reitillä, jolla noustaan yli puoleen kilometriin, kierretään rotkon keskellä oleva vuori… Eikä polut enää kivettyjä, eikä aurinkoa näkyvissä.
Mutta eihän me enää periksi annettu. Ja tänään, kuten koko viikolla, on ollut ilo se, kuinka nuoripari on ollut reipas, innokaskin, marisematon, hyväkuntoinen, ja jokapäivä innokkaana jatkamaan ja kapuamaan…
Löydettiinhän sitä tällekin reissulle luola.Vähän paremmin seurauksin kuin vuosi sitten Madeiralla. Juniorin kanssa oltiin jo menossa tutustumaan lähemmin: Pehtoori ja Miniä varoittelivat… tultiin pois. 😉
Ja rotkopatikka jatkui.
Barranc de Biniaraix oli hieno, mutta paikoin tylsä, paikoin liki vaarallinen, alas tullessa pari kilometriä polkua, jolla kiviä, rullaavia kiviä, metsän siimeksessä, jyrkkää, tarkkuutta vaativaa. Mutta eivätpä seuralaiseni valittaneet, en siis kehdannut minäkään.
Coll d´en Se (453 mpy) tuli huiputettua. Tai jos tarkkoja ollaan niin sen viereisen vuoren (Cornador Gran 956 mpy) rinteillä tepasteltua. About 22 000 askelta. 10 km? 15 km? vaikea sanoa, mutta patikoitiin.
Biniaraixissa istahdimme pienen kylän ainoan kuppilan patiolle; tuoremehu (lasilliseen menee kolme appelsiinia), cava ja olut olivat ansaittuja.
Kohti Solleria ja puolivälissä tilasimme taksin. Oli jo melkein viisi tuntia kävelty. …
Altaalla iltapäivän lopuksi.
Illalla vielä syömään neljästään: Randemar-ravintola tarjosi parastaan. Välimeren illan lämmössä (fleeceviltit sylissä) kertasimme viikkoa, totesimmme hyväksi, seuran erinomaiseksi, olotilan liki unenomaiseksi, toisiamme liikkumisesta kehuimme ikihyviksi, kuuntelimme livemusiikkia, katselimme ”kotirannan” kaunista iltaa, kuuntelimme laineiden liplatusta.
Elämä on.
Ettepä päästä helpolla itseänne, edes lomalla! Mutta: kun on nähnyt – vähän/paljon – vaivaa jonkin asian takia, tietää ansainneensa tuntemansa mielihyvän. Eller vad?
Iltanne unenomainen olotila toi hakematta mieleen erään 1950-60 -luvun veisun alkusäkeet:
”Kuin unikuva kaunein tää aika on, sen onnelliset päivät jäi muistohon. Kuin yllä pilvein me asteltiin, ja päivät kultaa loi haaveisiin…”
Asiaan! Perhonen? Ruostepapurikko, Lasiommata megera megera. Kukka? Crocus cambessedesii, endeeminen Baleaareille.
Tervetuloa talveen! Lunta tuli tänään runsaat 10 cm.
Ruostepapurikko? Enpä ole koskaan ennen kuullutkaan. Enkä kyllä muista tuota lauluakaan, jota lainaat tuossa alussa. Mutta todellakin kuvaa hyvin tunnelmia.
Nyt laukut kiinni ja kohti Palmaa, Helsinkiä ja Oulua… Talveen siis.