Kerroinhan että perjantain vastaisena yönä heräsimme puhelimen (meillä on vielä lankaliittymä) soittoon: minulla ensimmäisenä ajatuksena, säikähtäen, että ”äiti!” ja Pehtoorilla että ”isä”.
Pian selvisi, että oli kyse Pehtoorin vanhemmista, tai tarkemmin ottaen heidän talostaan. Lämminvesiboileri oli ”räjähtänyt”. Eivätkä vanhukset olleet heränneet, eivätkä herättyäänkään olleet voineet/osanneet mitään tehdä.
Kun Pehtoori ja veljensä olivat aamuneljältä Jäälissä, oli appivanhempien huushollissa noin seitsemän senttiä (= nilkkoihin asti!) vettä koko talossa! Parketti irtoili, kupruili, tapetit irtoilivat alareunoista, matot lilluivat vedessä, kaikkien huonekalujen jalat ja sokkelit haperoituivat. Ennen aamukahdeksaa Pehtoorin LVI-kaveri oli käynyt katsastamassa tilanteen ja ”tuomio” oli: menee ainakin kolme kuukautta kuivumiseen, lattiat on todennäköisesti piikattava auki ja kaikki pinnat uusittava.
Katastrofi jokaiselle, mutta jo kyllin iäkkäille (89 v. ja 84 v.), huonosti liikkuville vanhuksille ihan hurjan vaikea pala.
Pehtoori ja veljensä selvittelivät tilannetta, selvittelivät vakuutuksia, remonttia, etsivät sijaisasuntoa. Vahinko havaittiin isoksi ja tarvittava remontti perusteelliseksi. Sisarensa kävi Raahesta setvimässä asiaa ja kuten jo joku päivä mainitsin meidän Juniorikin sekä miniäkokelas kävivät Jäälissa lohduttamassa ja yrittämässä tehdä tosiasioita ymmärrettäviksi.
Jutun suurin tragedia on nimittäin se, että M-mummu, anoppini, ei halua lähteä kotoaan mihinkään! Ei millään. Hän ei ole paljon koskaan ole ollut pois kotoa, vuosikymmen sitten lonkkaleikkauksen takia muutaman yön sairaalassa, muuten ei pariin vuosikymmeneen ei koskaan, ei missään. Hänen kuolematon lausahduksensahan on, että ”ihminen ei koskaan elä niin vanhaksi että ehtisi olla tarpeeksi kotona”.
Ja turha siinä on kenenkään yrittää selittää, että väliaikainen juttuhan tämä, tulette sitten takaisin, ei ole kyse mistään köyhäintalosta tai vuodeosastosta, jonne on tarkoitus teidät muuttaa tai roudata loppuelämäksi…
Sen verran osaan kokemuksella myötäelää, että kun me jotensakin tasan kymmenen vuotta sitten pistettiin talo, oma koti, totaaliseen remonttiin ja jouduttiin muuttamaan pois kotoa remontin alta, minä itkeä tillitin pakatessa kotia autotalliin, saatikka silloin kun tulin käymään ”kotona”, jossa kaikki oli revitty… Ja me sentään itse haluttiin se remontti ja me oltiin nuoria! Tai noh, suhteellisesti ainakin.
No nyt: viikko äksidentin jälkeen on selvinnyt, että vakuutus korvaa suunnilleen kaiken. Pihalle tulee lämmitettävä kontti, johon voi viedä enimmän osan tavaroista, ja on löytynyt (= Pehtoori ja veljensä ovat löytäneet ja järjestelleet) vanhusten palvelutalosta erinomainen, siisti, uusi kolmio, jonka vuokran vakuutusyhtiö maksaa liki kokonaan, ja muuton (kanniskelun) maksaa senkin vakuutusyhtiö. Ja muutto on huomenna.
Meninpä sitten poikien kaveriksi suoraan töistä karaten pakkailemaan, ja toinenkin miniä tuli kaveriksi. Siinä iltapäivä ja ilta oltiin ahkeria, ja koetettiin M-mummua lohdutella. Oli jo hyväksynyt, että muutettava on. Teki kipeää katsella, kuinka pelko jäyti …
Voi tätä murheen alhoa! Yöllä ja varoittamatta.
Pari tuntia sitten murehdin sitä, että v. 2005 hankittu mainio kännykkäni sanoutui irti yhteistyöstä. Jopa minua koeteltiin! – kaikki on suhteellista.
Katastrofin hoitotoimet saavat nostamaan hattua. Kyllä se siintä, kuten Kymenlaaksossa sanotaan.
Perhe Satokangas (the senior one): ”Ollos huoleton, poikas valveill’ on!”
Kaikki on suhteellista, todellakin. Vakaasti uskotaan, että kaikki muuttuu hyväksi. Muutto alkaa olla loppusuoralla.
Ja olen varma, että sinäkin toivut kännykkä-kriisistäsi 😉 .
Ohoh! Rankka kokemus olsi nuremmilekin, saati sitten vanhuksille. Kohta kuukausi mennyt, toivottavasti asiat ovat edenneet niinkuin pitäisi.
Rankka kokemus on. Muodollisesti ja aineellisesti asiat ovat edenneet niinkuin pitäisi, mutta eihän se koti-ikävän tuskaa ole paljon anopilla lieventänyt.