Tiedättekös, että minä jaksan vielä tuohtua ja innostua. Vielä on usko humanistiseen koulutukseen, ja siihen, että sen säilyttämiseksi voidaan tehdä jotain. Ja tästä tuohtumisesta ja innostumisesta seurauksena mm., että sain tänään palkata itselleni ”assistentin”. Kuukaudeksi suunnittelijan-nimikkeellä maisterin, jonka kanssa on tehty paljon yhteistyötä aiemminkin ja jonka kanssa nyt ryhdymme perkaamaan vanhoja opiskelijarekistereitä ja ”siivoilemaan” niitä.
Kirjoilla olevat vanhat, mitään suorittamattomat opiskelijat kun nekin merkitsevät yliopistolle kuluja ja vääristävät tilastoja ja sotkevat ”tuloslaskentaa”, joten olisi tarve putsailuun. Vähän olen hommaa jo pohjustanut, ja olen viime päivinä – kaiken kokoustamisen ohessa – valmistellut tätä alkavaa prosessia, ja monien muiden yllätysten lisäksi paljastui sellaistakin, että meidän oppiaineeseen on kirjautuneena useampiakin jo edesmenneitä. Ja heidänkin olemassaolonsa, vaikka vain ”haamuina” rekistereissä, maksavat meille. Tällaiseksi on maailma mennyt!
Ja tänään jonkinlainen kulminaatiopiste syyslukukaudessa: nyt rauhoittuu. Aloitusruljanssit tavallista aikaisemmin ohi, aloitettiinkinhan tavallista aikaisemmin. Ja nyt kun ensi viikolla ei ole arkistoekskursiota, jonka yleensä joka toinen vuosi opiskelijoiden kanssa kolmipäiväisenä turneena Helsinkiin teen, niin tosissaan syksyn ruuhka on nyt huippunsa jo ohittanut. Arkistoekskursio joutui kilpailemaan niukoista rahoista ”vanhojen käsialojen” -kurssin kanssa. Mieluusti tein tilaa sille. Se on tarpeellinen, harvoin järjestettävä.
”Vanhat käsialat” -kurssi oli yksi minun opiskeluaikani mieluisimmista. Oli kiehtovaa oppia lukemaan 1600-luvun tekstejä. Vähän kuin ristisanatehtäviä tekisi. Suoritin kurssin intensiivikurssina (= kaksi viikkoa monta tuntia päivässä) kesäopintoina Kajaanissa ja opettajana oli legendaarinen professori KJ. Kun olin Kajaanissa tietysti vielä yksikseni sen pari viikkoisen, niin lueskelin ja opettelin tekstejä itsekseni solukämpässä illatkin. Veivät mennessään. Ainoa tentti, jossa koskaan olin valmis ennen kuin tentistä sai poistua, eli alle puolessa tunnissa selvitin näytetekstit. Ja oikeasti osasin: sain ihan täydet pisteet. Mikä sitten olikin varmasti osasyynä siihen, että tulin palkatuksi samaisen professori KJ:n tutkimusapulaiseksi jo kolmantena opiskeluvuotenani. Enää en hanskaisi. Niin vähän on viimeiseen 15 vuoteen tullut oltua tekemisissä noiden vanhojen käsialojen kanssa. Kauniitakin ne joskus ovat. Klikkaa isommaksi niin näet.
Auttaisikohan tuollainen Vanhat käsialat -kurssi uusien käsialojen lukemisessa? Tänään on ilta mennyt erilaisia ”hieroglyfejä” tulkitessa, kun yhä useamman opiskelijan käsialasta ei kerta kaikkiaan meinaa saada mitään tolkkua. Onneksi olemme vähitellen siirtymässä sähköisiin kokeisiin… 🙂
Satu, minä niin tiedän tuon. Käsialat on menneet (varsinkin pojilla/nuorilla miehillä) ihan hirvittäviksi. Eikä auta historian lehtoria kunnialla suoritettu vanhojen käsialojen -kurssi tarkastaessaan historian opiskelijoiden tenttejä. 🙂
Meilläkin on ”tenttiakvaariossa” pian mahdollisuus suorittaa tentit sähköisesti. Tosin juuri eilen pohdittiin, että pitäisiköhän vaatia edelleen tekemään kypsärit (kypsyysnäytteet) käsin. Osoittaisihan se jonkinlaista kypsyyttä sekin että osaisi kirjoittaa ”kaunolla” tai edes tekstata.
Muistan kun suoritit tuota käsialakurssia. Olit tosiaankin innostunut. Ja ovathan ne kaunita. Jos vielä minäkin oppisin kalligrafiaa oikein kunnolla.
Minun käsialani meni kyllä huonoksi ja kamalaksi viimeisinä opiskeluvuosina. Silloin syytettiin kuulakärkikyniä niiden syrjäytettyä mustekynät.
Nyt alkaa ammattitaitokin käsialojen tulkinnassa rapistua, kun sähköiset toiminnot lisääntyvät.
Raila, kalligrafiaahan jo osaatkin aika hyvin. Minulla ei kärsivällisyys sellaiseen riittäisi. Ei vaikka olisin yhtä innostunut kuin kesäll 1980 (!!!) vanhoista käsialoista. 😉
Taije, siis kuulakärkikynät kaiken pahan alku ja juuri. Ja niitähän vietiin matkalaukullisia Lenskiin (Leningradiin) – siis?
E-reseptit ovat varmasti helpotus alallasi. 😉