Rupukan koliikki

Omppusoseen keittäminen, syyskuun viimeinen viikko, esikoisen varttivuosisata-synttärit perjantaina… takaumia tuli mieleen.

Vuonna 1989 oli vuosisadan omenasato. Isäni tuli Perniöstä mukanaan jätesäkillinen omenoita, toi ne meille ja sanoi, ”keittele mehua, sosetta pakkaseen minullekin,  jos jaksat”. Ja jaksoinhan minä. Umpituskastuneena raskauden viimeisiin viikkoihin (jo yli viikon yli lasketun ajan), kotona suunnilleen mitään tekemättömänä, päivät vain pitkiä lenkkejä kävellen ja toivoen, että kauan, kauan odotettu lapsi jo syntyisi. 25. päivänä syyskuuta nostelin omenasäkkiä ja -kattiloita, hääräsin ja hyörin.

Kun Pehtoori iltasella kotiutui töistä, lähdimme vielä yhdessä lenkille jonnekin Linnanmaan taakse ja päästiinhän sitä sitten ennen puolta yötä lähtemään sairaalaan. Ja Pehtoorilla oli – luonnollisesti – Tupperware-purkillinen italialaista suklaakakkua sekä kotonaleivottua valkosipulipatonkia eväänä. Ei huonosti syöneenä jaksa synnytysapuna olla!

Erinäisten vaiheiden jälkeen pieni Rupukkamme (= Reija ja Pekka = Repekka, joten esikoisen työnimi ihan luonnollisesti Rupukka) syntyi 26. päivä aamulla viisi yli yhdeksän. Olin äiti! Meillä oli lapsi!

Ensimmäiset päivät, yöt sairaalassa usvassa, väsymyksen ja onnen turruttamana. Jo vierihoidossa hoksasin, että eihän tämä meidän pieni mitään nuku. Paljoa ainakaan. Kotiuttamista edeltävänä yönä osaston viisas, kokenut yöhoitaja otti minulta vauvan päivystyshuoneeseen, sanoi ”että nuku nyt yksi yö, kerää vähän voimia kotiinlähtöön”.

Lähtötarkastuksessa lastenlääkäri, sattumoisin lukion luokkakaverini, sanoi, että hoitajat kertoivatkin, että on vähän koliikkinen tämä tyttö. Koliikkinen!? Eihän meidän vauva mitään koliikkinen voi olla, pientä alkuhermostuneisuutta vain. Enhän minä edes kunnolla tiedä, mitä se koliikki tarkoittaa. Puolen vuoden päästä tiesin!

Pari viikkoa menikin kotona aika hyvin, sydänyönä saattoi olla neljän, viiden tunnin yhtämittaisia unijaksoja, mutta kolmen viikon ikäisenä pidettyjen kastajaisten jälkeen meidän pikkuinen tuntui vain itkevän, valvovan, olevan kipeä yöt ja päivät, päivät ja yöt. Kun kaikkea muuta kuin sympatiseeraava neuvolatäti vielä ilmoitti, että lapsen pään käyrä kulkee ihan liian korkealla, aloin olla itkuinen jo minäkin.

Meidän päivä-yörytmit muodostuivat ihan kummallisiksi. Kun Pehtoori tuli töistä, hän teki lumityöt, luki lehdet, katsoi iltakuuden uutiset, jonkun tv-sarjan pätkän ja meni nukkumaan. Minä kanniskelin tytärtä, hyssyttelin vaunuissa, katselin VHS-kaseteilta elokuvia, kanniskelin lasta, imetin, torkuin sängyssä, jossain vaiheessa yöllä Pehtoori oli hyssyttelyvuorossa, ja sitten taas vaihdettiin ja ennen töihin menoa aamun varhaisina tunteina mies otti vielä unoset.

Minä vietin päivät Rupukan kanssa. Pitkiä lenkkejä vaunujen kanssa kuljin. Ulkona kun vaunut olivat liikkeessä, lapsi nukkui. En käynyt oikeastaan missään, maitokaupassa piipahtaminen oli jo sekin melkoinen saavutus.

Keksimme kaikenmoisia keinoja helpottaaksemme vauvan oloa: tiivis kapalo auttoi joskus, joskus tyär nukahti vaunuihin kun ne vei vessaan, jossa vesihana oli auki, veden lorina rauhoitti, hyvä keino oli heivata vaunuja kynnyksen yli, niin että vaunut vähän tärähtelivät, vauvahierontaa ja musiikkia kokeiltiin, Cuplatonia käytettiin ja Vitolit lopetettiin, joku luontaistuotekin oli muistaakseni kokeilussa. Käytiin koliikkivauvoihin erikoistuneella lastenlääkärillä.

Yritimme pulloruokintaa, mutta ei lapsi sille alkanut, ei millään. Minä jätin ruokavaliostani pois kaalit, salaatit, maitotuotteet, milloin mitäkin. Kaikkea kokeiltiin. Ja neuvojia riitti: ”anna tilkka vichyä, se rauhoittaa vatsaa”, ”anna lapsen huutaa aikansa, kyllä se väsyy parkumaan”, ”miksi sinä oikein annat vauvan noin huutaa?”, ”älä anna sille maitoa kuin joka viides tunti” jne…

Kaikkia neuvoja ei kokeiltu. Eikä nukutettu autossa. Oli kuultu ja luettu vanhemmista, jotka ajelivat kaiket yöt vauvaa nukuttaen. Siihen me ei ryhdytty. Mutta on tunnustettava, että aina kun pesin pyykkiä ja kone linkosi, vein sitterin pyykkikoneen päälle. Pienet tirsat!

Yhden kerran tuon autolla nukuttamisen suhteen annoimme periksi: loppiaisena, jolloin kolmen kuukauden koliikin olisi jo – hyvänen aika!! – pitänyt alkaa olla ohitse, lapsi oli huutanut, itkenyt, vaikertanut koko yön, eikä meistä kummastakaan ollut ollut nukkujaksi. Lopulta Pehtoori aamulla pakkasi pienen tyttären sitteriin ja sanoi: ”Me lähdetään nyt ajelulle, sinä menet nukkumaan ja sitten iltapäivällä vaihdetaan hukeja.” Niin tehtiin.

Kyllä on tunnustettava, että joskus yön tunteina lapsen kanssa lattialla torkkuessa, mietin, että oliko tämä sittenkään se, mitä olin lapsettomuushoitojen aikana odottanut ja toivonut. Ja siinä samassa hulvahti tietysti vielä syyllinen olo: Enhän minä näin voi ajatella!

Vauvan painonkehityskin oli jo huonolla mallilla. Neuvolan mukava, tuttu naislääkäri meinasi jo ottaa sekä tytön että minut sairaalaan, jotta apu löytyisi, mutta hiljalleen päästiin jonkinlaiseen rauhoittuvaan vaiheeseen.

Talven taittuessa kevääksi alettiin olla voiton puolella. Tytär rupesi jo liikkumaan, vaikka ei mitenkään erityisen vilkas ollutkaan. Kiinteä ruoka alkoi maistua, painokin lähti hiljalleen nousuun. Neuvolan täti lopetti pään viikottaisen mittaamisen, ja myönsi, ettei ole huolta – sen suhteen.

Kesän alussa lapsella todettiin olevan ”hypotonia”, lihasheikkous, jonka syyksi arveltiin rajua puolivuotista koliikkia, ja ryhdyimme käyttämään tyttöä ”jumpalla”; fysioterapiaa oli aluksi kaksi kertaa viikossa, ja sitten kun tytär elokuun lopulla meni tarhaan, alkoi terapeutti käydä siellä kerran viikossa jumppauttamassa. Ja vain pikkuisen yli vuoden ikäisenä tyttö jo käveli. Eikä itkenyt, eikä valvonut öitä. Olenkin aina sanonut, että tyär on elämänsä alkumetreillä huutanut niin paljon, ettei ole sitten enää tarvinnut, ei edes murkkuna.

Ja keskikesällä 1990 tyttären viettäessä ensimmäisiä nimppareitaan, meillä nukuttiin jo aika pitkiä pätkiä. Oli helpottavaa nähdä lapsen voivan hyvin, minulla oli elokuun alussa töihin palaaminen, – ja tiesin odottavani jo toista lasta.

Eikä se kyllä poikakaan mikään hyvä nukkuja ollut. 🙂

~~~~~~~~~~~~

Tyttären koliikille löytyi sitten myöhemmin syykin. Kun tyär murrosiässä sairasti toistuvasti kovia vatsakipuja, lääkäri päätyi tekemään tähystyksen, minkä tehtyään hän kysyi, onko tyttärellä ollut vauva-aikana vatsakipuja, sellaista koliikkia? – Onko? No kyllä on, on todellakin. ”No ei ihme, sillä hänellä on nimittäin ihan poikkeuksellisen ohut vatsakalvo.”

Ja olihan meillä vauva-aikanakin hienoja, onnellisia, kivuttomia päiviä, öitäkin, viikkoja. Ei vain itkuisia öitä, väsyneitä päiviä.

Ja nyt pikkuinen täyttää jo 25 v.