Seiso suorana, hengitä rauhallisesti, puhu levollisesti, pidä taukoja, muista että sinun ei tarvitse kertoa ihan kaikkea, mitä asiasta tiedät, sivupolut ovat sallittuja mutta vain rajallisesti. Vähän on paljon. Keskity. Pidä ryhti.
Psyykkasin itseäni ennen aamupäivän fuksi-infoa ja ennen iltapäivän esitystäni Pohtossa, jossa olin puhumassa Pohjoiset Arktiset Maut -seminaarissa. Saahan sitä yrittää. Mikä ei tarkoita että aina onnistuisi.
Seminaarissa oli yllätyksekseni kymmeniä, lähemmäs sata? kuulijaa ja vielä enemmän ihmettelin, että sain puhuttua jotensakin tarkalleen annetun ajan (= ½ tuntia), ja vielä aiheesta, josta koskaan ennen en ole mitään puhunut. Se ei minua hämmästyttänyt, että esitykseen tupsahti ”pieni historiapläjäys” kuten meidän lapsilla on tapana puhumisistani sanoa ja että muutoinkin hieman eksyin sivuraiteille. Mutta että vain vähän. 😉
Kaksipäiväiseen seminaariin olisi ollut mukava osallistua muutakin kuin muutaman tunnin tänään, mutta eihän puhettakaan, että tänään ja eilen olisi moiseen ollut mahdollisuutta. En edes lounaalle ehtinyt tänään jäädä, Puistolan ständiltä muutaman suupalan nappasin ja huruuttelin takaisin duunipaikalle.
Noiden fuksien kanssa minä olin vähän ihmeissäni. Kovin olivat vaisuja, hiljaisia, etten sanoisi innottomia. Apaattisina katsoivat eteenpäin koko liki kolmikymmenpäinen nuorten joukko. Yleensä nuoret ovat innokkaita, uhkuvat onnea siitä että ovat päässeet opiskelemaan mitä haluavat, janoavat tietoa.
Enkä millään saanut heiltä ”lukkoja auki”, ei juuri hymyäkään, ja eilen sentään kakkos-kolmosten kanssa nauraa hekotettiin moneen otteeseen, ja eilen kuuntelivat ihan kiinnostuneina, mutta nämät uudet olivat kuin toiselta planeetalta, enemmänkin kärsivän näköisiä. Ehkä se olikin se, että tänään olin liian levollinen, rauhallinen, – ainakin rauhallisempi kuin eilen, sekö se vaikutti? Oma innostunut kohellus olisi tuonut elämää fukseihinkin? Onko niin, että metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan?