Palatakseni vielä eiliseen…
Ajatus junamatkasta Oulusta Ylivieskaan kiireisen työviikon lopuksi, suunnilleen töistä suoraan junalle, ja tiedossa, että paluu kotiin olisi vasta puolenyön jälkeen, arvelutti aika lailla. Liekö tuo on järkevää, kannattaisiko?
Mutta mitäpä paistinkääntäjä ei olisi valmis kokeilemaan, jos lupauksena (edes lupauksena) on hyvä illallinen samanhenkisten ihmisten, ystävienkin, kanssa.
Meitä lähti junakyydille 15 ruokafriikkiä, ja puolitusinaa tuli autolla siitä läheltä. Jo junamatkalla ajattelin, että ei tämä sittenkään ollut hullumpi idea… Juttua riitti, ja eväitäkin oli.
Ylivieskassa vastassa oli syksyinen sade ja pikkuVELI-ravintolan järjestämä kyyti.
Totta puhuen, hieman varauksellinen oli lähtöajatus: ”Voiko nyt missään Ylivieskassa mitään gourmet-paikkaa ollakaan?” Mutta varauksellisuus unohtui jo alkumaljan aikana. Vuoden 1999 Billecard-Salmon oli juuri sellaista kuin minun samppanjakokemuksissani on parasta: paahteisuutta, makua, kuivaa, hedelmäistä, ei kovin mineraalista. Keskustelua herätti että samppanja tarjoittiin isoista valkoviinilaseista, ei tulppaani- tai huilulaseista. Minä pidän Riedelin kauniista tulppaanilaseista, joissa kuplat ovat kauniit ja ne säilyvät kauan, mutta tälle ”täyteläiselle” samppanjalle isot lasit olivat verrattomat, avasivat tuoksun ja maun. Ensimmäiset pisteet hiljaa mielessäni jaoin. Ihan niin kuin niitä joku olisi kysellyt…. 😉
Lisäpisteitä jaoin kun näin kattauksen: tiedättehän, minä harrastan kattauksia. Niin noloa kuin se onkin, mutta niin vain teen. Nautin niistä, ja nautittavia yritän itsekin tehdä.
PikkuVELISSÄ kukat rotissööri-kilven väreissä… ja kaikki annokset tarjoiltiin lautasilta, jotka oli selvästi harkittu. 😉
Klikkaamalla menu-kuvaa se suurenee, ja siitä näkyy, että kaikkiin ruokiin oli käytetty vain paikallisten/lähialueiden tuottajien raaka-aineita. Lähiruokaa todellakin!
Alkuruoka oli jotensakin täydellinen. Siian savu oli mieto, makunystyröitä hivelevä. ”Mummonkurkut” voi tarjota näin sofistikoituneesti. Sipsitkin olivat vertaansa vaille. Ja leipä! Lämmin saaristolaisleipä! Tehän tiedätte, että minulle ei paljon parempaa voi tarjota kuin saaristolaisleipää, siikaa ja mätiä. Joten jo tässä vaiheessa unohdin, että olin edes miettinyt, kannattiko Ylivieskaan lähteä!
Ennen pääruokaa tarjottiin jumalaista (uskokaa pois!) porkkanasorbettia (kuva edellisessä postauksessani).
Pääruoan ”karitsaa x kolme” tarkoitti karitsaa fileenä, maksana ja poskina (kuvassa luoteessa), juuri tuo prässätty(?) poski oli ihan hurjan herkullista. Mureaa, sopivan suolaista, hiljaiseksi vetävää… Punakaali? Arkiruokaa? No joo, mutta tässä ei maistunut arkiselle.
Ternimaidosta gourmet-ruokaa? Kyllä. Mukavan raikas oli tuo ternikakkunen, ja tyrnihillo ja vaniljajäätelö täydensivät. Ja rotisseur-merkkikin oli syötävää. 😉
Illallisella ei ollut pönötystä, ei tärkeilyä. Sen sijaan oli perjantai-illan hieman väsynyttä tunnelmaa, ruokaystävyyttä ja juttua ruoasta, leppoisaa oloa ja ruoasta nauttimista. Ilo oli myös nuori, välitön henkilökunta.
Paluumatka sujuikin ravintolavaunussa. Yllättävää? Ehkei.
Voisin lähteä toistekin.
Tänäänkin vielä rotissööri-juttuja, Stockalla kävin kun siellä oli rotissööri-kokkeja ja harrastajia… riistapadan ainekset lähtivät mukaan. Antiikkimessuilla kävin. Niistä ja muusta huomenna…
~~~~~~~~~~
Mukana vain ”pikku-Make”, ja järkkäri kotona, joten kuvien taso ei vieläkään minua tyydytä. Silti kuvasivun tein.