Vuoteni (tarkkaan ottaen 10 kk) professorina on ohi. Tänään muutin takaisin omaan huoneeseeni: ylihuomenna olen taas yliopistonlehtori.
Fyysisesti ihan touhu päivä: hulvattoman kuumalla työpaikalla huhkin koko päivän. Muuttomatkahan oli suunnilleen lyhin mahdollinen: vasemmalta oikealle.
Ja kun minä olen muuttanut tässä viime vuosina kerran vuodessa: 2011 lähdin vuorotteluvapaalle, 2012 palasin ja viime syksynä muutin oikealta vasemmalle, niin tavaraa, mappeja, kirjoja, paperia ja kaikkea mahdollista oheistilpehööriä on tullut joka muutossa häviteltyä, pistettyä kierrätykseen, opiskelijoille kirjoja, jne. Joten ihan tolkuttomasti ei ollut ”löysiä”.
Nyt haastetta toi se, että muutin professorin kaksi kertaa isommasta huoneesta puolet pienempään lehtorin huoneeseen (ks. kuvat). Mutta oikealla olevassa huoneessa olen ollut pitkästi toistakymmentä vuotta, joten tavaroille oli tiedossa paikat. 🙂 Päivän luutuamisen ja kantamisen jälkeen, iltapäivän lopuksi vielä tietoteknisiä säätelyjä, verkkoyhteyksien kuntoon saattamista ja huomenna voin mennä ”valmiille”.
No entäs henkinen siirtyminen, paluu takaisin omaan toimeen? Professorivuoden saldo: jäikö plussalle? Ensinnäkin minullahan nyt ei viime lukuvuonna niin hirvittävän paljon työnkuva muuttunut; semminkin kun oppiaineessa tehtiin täksi välivuodeksi uusi ”välivuoden työnjako”, joka oli ollut edellytys, että määräaikaiseksi edes suostuin. Se, että en edes hakenut professuuria, kertonee osaltaan siitä, että yliopistonlehtorin homma on se, jossa viihdyn, tiedän hanskaavani hommani, eikä se luo enää turhia paineita, eikä vaadi ympärivuorokautista duunaamista. Sitä paitsi minusta ei edes olisi tehokkaaksi, rahaa hankkivaksi, jatkuvasti tutkimusta suoltavaksi proffaksi pitemmän päälle. Enkä haluakaan; minulla on loppuelämälle ihan muita tavoitteita … 😉
Jotain uudistuksia vuoteni aikana tein; muutamia pieniä askeleita, – niistä olen tyytyväinen. Uskon että sain ne hommat tehdyksi, jotka oli tarkoituskin, – ja ehkä vähän enemmänkin. 😉 Ihan mahdottoman paljon luin, ohjasin ja arvostelin: kanditöitä, graduaihioita ja valmiita, apuraha-anomuksia, artikkelikässäreitä, väitöskirjan tekstejä ja valmiita väikkäreita. Hyvin vähän kirjoitin. Mutta niin olin ajatellutkin tekeväni. Enkä menettänyt opiskelijoita: minulla on heihin kontakti, välitön kontakti edelleen, – se on hyvä.
Työni tuon käytävän varrella on aina ollut ”itseohjautuvaa”, esimiehet eivät ole vuosikymmenien aikana juuri ”pomottaneet”, joten siinä mielessä professorina olo ei tuonut mitään ”vapauksia” saatikka valtaa, jota ennen ei olisi ollut. Enkä minä kyllä osannut itsekään ottaa mitään ”vallankäyttäjän” asemaa.
Muutamassa yhteydessä, nimenomaan oman käytävän ulkopuolella, oman lähityöyhteisön rajojen takana, oli hieman hämmentävää ja – hyvä on – joissakin tapauksissa miellyttävääkin huomata, että statuksella, tittelillä, oli merkitystä: joskus asiat sujuivat aiempaa paremmin kun professorina jotain asiaa hoiti. Kummallista oikeastaan.
Niinpä avoimin mielin aloittelen uutta lukukautta, uuden vakiprofessorin aloittaessa työnsä maanantaina. Minun osaltani tämä yliopiston tietojärjestelmissä oleva työtehtävieni määrittely kääntyy toisin päin: professori minussa siirtyy lepäämään. 🙂
Hyvä niin.
Frau Professor Doktor Satokangas, olkoon statuspäivityksenne onneksi ja menestykseksi!
Nyt Teidän ei tarvitse enää olla hajamielinen; tuskin se Teiltä luontuisikaan.
Ei tarvitse olla hajamielinen? No se hyvä.
Se ei vaan taida minulla olla kiinni ”statuksesta”. Aina olen. 😉