On 70 vuotta siitä kun äitini vietti 14-vuotissynttäreitään Särkisalossa (Lounais-Suomessa, nykyisin on osa Salon kaupunkia). Tai ei niitä mitenkään vietetty, mutta siellä äiti kahden sisaruksensa ja äitinsä kanssa oli. Oli juhannukseksi sinne saapunut. Loman viettoon? – No ei todellakaan.
Evakkomatka Koiviston saaresta oli alkanut kaksi päivää sen jälkeen kun Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksen Kannaksella (9.6.). Koiviston maalaiskunta (ja siis myös saari) kuului ensimmäiseen evakuointivyöhykkeeseen.
Kuorma-auton lavalla matkasivat sodan jaloista pois, 400 000 muun tavoin jättivät kotitalon ja melkein kaiken muunkin. ”Kanttura” (= ainoa lehmä, joka mummulla oli) ”vietiin junalle, mutta juuri silloin tuli pommi, eikä juna päässytkään lähtemään”, ja kaikki karjakin lähti maanteitse kohti Lounais-Suomea. Kuorma-autokyyti ”kesti monta yötä ja päivää. Välillä satoi, paleli, ja perillä olikin sitten (taas) kurkkupaise/angina”.
Äidin isä oli kuollut edellisenä syksynä, veli oli rintamalla ja kaksi isosiskoa Helsingissä (?) töissä. Sse kantturakin tuli sitten myöhemmin ja ”mamma teki sille Osuuskaupan kartanon puuceehen navetan”. Koivosto-kaljuunalla oli myöhemmin tulleet koivostolaisten evakkojen vaatteet ja jotain irtaimistoa, ei juuri paljon mitään. Syksyllä pääsivät sitten ”pysyvämpään” asumukseen Finbyn kartanon maille, ”siellä oli hyvä”.
Kuvassa äitini (oik.) sisarensa (, kummitätini) kanssa Tanskassa. Ehtivät sotalapset välirauhan aikana tulla sieltä takaisin kotiin Karjalaan, – ja toiselle evakkomatkalle, jonka äiti sanoo jatkuvan vieläkin.
Nämä karjalaiset sukujuurenihan elävät tämän blogini nimessäkin … (ks. täältä)
Näistäkin tänään juteltiin kun käytiin pehtoorin kanssa (kävellen luonnollisesti) synttärisankaria tervehtimässä, mansikkaleivoksia ja samppanjaa vietiin mennessämme. Juhlittiinpa siis vähäsen. 🙂
Emme olisi periaatteessa saaneet kävellä takaisin kotiin, sillä oltiin käyty pehtoorin kanssa ennen Caritakseen menoa verenluovutuksessa, jonka jälkeen ei saisi ”lenkkeillä” tai rasittaa. Emme siis sitten mitenkään reipastelleet, ja pysähdyimmepä Sokeri-Jussiin syömään salaatit, jotta ei menisi urheiluksi kotimatka. Mitä ihanin sää tänään, aurinkoa ja lämmintä.
Soikoon vienosti – vieläkin – murheeni soitto.
Koska Viipuri menetettiin 20.6., ja vihollinen oli jo linjalla Koiviston saaret – Uuraan saaret, juhannus Särkisalossa oli taatusti rauhallisempi kuin Ingerttilässä.
By the way, Koivisto-juhlat 19.7. järjestetään tänä vuonna ENSIMMÄISTÄ KERTAA SOTIEN JÄLKEEN KOIVISTOLLA! Juhlien otsikko on ”Ystävyyden rannat”. Ystävyyvenpä hyvinnii!!
Oma isoäitini ja tätini poistuivat Suistamolta (toinen lähtö) vasta heinäkuussa, sillä kesäkuussa vihulainen oli – Raja-Karjalan näkökulmasta – vielä kaukana Aunuksen kannaksen takana. Vieraskirjamerkinnöistä voi päätellä, että eräs Koivu -niminen pikkupoika (1 v) oli ollut muun perheen kanssa mummolassa 21.6. saakka – i lugn och ro – Kannaksen suurhyökkäyksestä huolimatta.
Koska aamu alkaa sarastaa, lopetan vuodatukseni Israelin kansallislaulun Ha Tiqva (Toivo) sanoihin:
”Niin kauan kuin sydämessä
juutalainen sielu vielä kaipaa,
ja kohti idän äärtä,
silmä katsoo Siionia.
Meidän toivomme ei ole menetetty,
kahdentuhannen vuoden toivo,
olla vapaa kansakunta omassa maassa,
Siionin maassa ja Jerusalemissa.”
Miksi?
Sijoita sanan ”juutalainen” paikalle KARJALAINEN, ”Siionin” paikalle KARJALA, ”kahdentuhannen” paikalle SEISEMÄNKYMMENEN ja ”Jerusalemin” paikalle VIIPURI.
Siksi.
Koivu hyvä, olenpa iloinen, että ”murheesi soitto” – vieläkin – soi.
Koivisto-juhlat – olkoonkin ehkä sarkastisesti ”ystävyyden rannat” -otsikolla – kiinnostaisivat. Tai siis ainakin Koivistolle haluaisin vielä mennä käymään. Ehkäpä jonkun kesän kotiseuturetkeni todella suuntautuu sinne.
Siksi. Juuri siksi.