Kun ensimmäisiä kertoja törmäsin blogeihin ja keskusteluun niistä, törmäsin myös (äkäisiin) kommentteihin siitä, että blogeissa vain toistetaan samoja juttuja, linkitetään omiin aiempiin tarinoihin, resepteihin, kuviin, puhuttiin ”nostamisesta” hyvin paheksuvaan sävyyn. Toisaalta ihmettelin sitä ärtymystä ja toisaalta ihmettelin, että miksi ihmiset sitten blogeissaan viittaavat omiin vanhoihin juttuihinsa? Noh, olen koettanut vähän vältellä tuota tapaa, etten kovin paljon vanhoihini linkittelisi. Ehkä vain silloin kun postauksen ymmärtämisen kannalta on hyvä tietää ”aiemmat juonenkäänteet” tai kun haluan erityisesti koota jotain samaan tematiikkaan kuuluvaa tarinointia, laittelen linkin vanhaan.
Nyt kun tätä bloginpitoa on kestänyt vuositolkulla, huomaan toistavani itseäni, – kai aika väistämätöntä, mutta toisaalta on välillä tullut sellainenkin olo, että kun vielä neljä vuotta sitten minulla oli puolet vähemmän lukijoita kuin nykyisin, monet eivät tiedä vanhoista jutuista mitään, … Monihan voi tosin todeta, ettei todellakaan menettänyt mitään 😉 , mutta silti! Tämän pitkän anteeksipyytelyjohdatuksen jälkeen linkitän neljän vuoden takaiseen helatorstain postaukseen, ihan vain helavalkeiden selityksen tähden.
Tänään helatorstai on ollut sellaista, mitä moni nimittäisi kai ”omaksi ajaksi”. Tästäkinhän on ollut puhetta, että minä en oikein ymmärrä, mitä se ”oma aika” on. Minulle se on ehkä sitä, että saan tehdä íhan mitä huvittaa, olla tekemättä mitään velvollisuuksia, ja joskus se tarkoittaa yksinoloa. Siispä myöhään (7.20!!) nukkumista, levollinen aamiainen, aamupäivällä lenkki Linnanmaalle. Ei, ei töihin,vaan kasvitieteelliseen. Mutkan kautta kotiin.
Kuvaamista, lukemista (ei opinnäytteitä!), puutarhapuuhia, tovi jopa pyykkäämistä (kaikki lempivillatakit= kolme) pesemistä, musiikkia, ruoanlaittoa täksi päiväksi ja huomiseksi, pehtoorin kanssa (en mitään, en ketään) piazzalla pitkään syöden, … yhden vanhan ystävän kanssa puhelimessa, taas kuvaamista, blogitekstiä.
Noh, yhden ”velvollisuudenkin” eteen olen tehnyt jotain. Kuten useimmat tietävät, Facebookissa on kaikenmoisia haasteita; kuukausi sitten jopa valtakunnan tiedotusvälineisiin ja päivystävien dosenttien kommetteihin pääsi ”arkikuvahaaste”, joka tuntui jakavan kansan kahteen, kolmeen tai useampaankin kastiin ja aiheuttavan syrjäytymistä ja some-kiusaamista jne. (huoh!), ja nyt näyttää leviävän positiivisuus-haaste ”Kerro kolme positiivista asiaa päivästäsi viitenä päivänä”.
Ei siinä mitään, positiivisuus on hyväksi, on ihan erinomaisen hyvä, että muistetaan olla arjesta iloisia ja etsiä, tiedostaa, tunnistaa positiivisia pointteja elämästä: hyvänen aika! siihenhän tässä pyritään, mutta kun minulle sellainen yltiöpositiivisuus vaikuttaa päälleliimatulta ja lisäksi kun minut haastoi vielä sisareni, joka OSAA osallistua tällaisiin fiksusti. Tiedättehän, kirjoittaa positiiviisesti runon tai sanoo arkisia ja isoja asioita positiivisesti liki aforismin muodossa, – jo vain, sellaisen jälkeen minulla rima nousee niin korkealle, ettei mitään rajaa/mahdollisuuksia ylittää, eikä osallistua. Mutta sitten keksin, muokkaan haastetta, teen siitä(kin) kuvahaasteen. Kolme positiivista kuvaa per päivä. Saahan sen, R., näinkin tehdä, joohan?
Löysin uuden reitin töihin. Mutta ei tarvinnut mennä, töihin siis.
Lännenkylmäkukan löysin kasvitieteellisestä kukkivana.
Se ressukka on aina kananlihalla kylmästä, mutta jotenkin tavattoman viehättävä.
Mansikoiden marinadiliemi onnistui!! Kerron huomenna sen ja monta muuta ohjetta.
Tokihannäinkin voi näitä muokkailla ja hyvä idea onkin. Odotan noiden mansikoiden ohjetta.
Siispä kamera kädessä positiivisia juttuja kohti!
Yep, tänään tulee ohje.