Sateisena, kylmänä, vielä lisää satavana toukokuun lauantaina, jolloin en saa lähdetyksi lenkille, jolloin mummula-kierroksen jälkeen teemme kimpassa safkan, jolloin kotityöt eivät innosta, jolloin lätkäkään ei saa minua istumaan telkkarin ääreen, haen Youtubelta biisin toisensa jälkeen, istun ja kuuntelen musiikkia, lueskelen samalla.
Ja joka kolmannella kerralla katson/kuuntelen Lohtu-Live Aid Uusi Lastensairaala 2017 videon http://www.youtube.com/watch?v=1wXjcuCikUA Pidän siitä. Jokaisen kuuntelukerran jälkeen pidän enemmän, nieleskelen vähemmän.
Kaikkinensa olen sitä mieltä, että hyvinvointivaltiossa, Suomessa, lastensairaala pitäisi kyllä rahoittaa ja tehdä yhteiskunnan varoin. Mutta kun näin ei kuitenkaan ole, olen säännöllisesti käynyt katselemassa Annan koruja: ”16-vuotiaan syövän sairastaneen ja Helsingin Lastenklinikan surkean kunnon tuntevan tytön hanke tukea Uusi Lastensairaala 2017 – projektia. Projektin tukemiseksi tekemillään koruilla on ns. hyväntekeväisyyshuutokauppa.” Korua numero 161 (KLIKS) olisin halunnut olla ostamassa, mutta (taas) missasin huutokaupan päättymisen. Mutta toivon vielä korun hänen töistään löytäväni, ”huutavani”.
Kovasti mietin, josko sittenkin lähtisin vähän ulos, Kymppärille (kioskille) kävelisin, veisin Muumi-kortin postiin. Tai Nuuskamuikkus-kortti se on. Ikävä-kortti se on.
Tietenkin hän oli oikeassa. Ei aurinko voi niin vain muitta mutkitta nousta taivaalle. Mutta se, että toinen on oikeassa, ei estä toista pettymästä. Näin synkkä en ole ollut pitkiin, pitkiin aikoihin. Tietenkin suuren juhlan jälkeen tuntuu aina jollakin tavoin surulliselta – mutta tämä on jo jotakin muuta. Tuntuu surulliselta kun metsä on äänetön ja auringonpaiste harmaa.
– Nuuskamuikkunen
