Pian kymmenkunta vuotta olen keväin, syksyin ollut haastattelemassa aineenopettajakoulutukseen pyrkiviä opiskelijoita. Olisikohan tullut oltua mukana (= toisena haastattelijana) noin 120 – 140 opiskelijan haastattelussa. Parikymmen minuuttisen haastattelun aikana kysellään motivaatiota, oppimishalua, tarkkaillaan vuorovaikutustaitoja – kysymyspatteriston avulla haetaan ja pisteytetään soveltuvuutta koulutukseen.
Osa haastateltavista tuntuu omasta mielestään olevan ”opettajiksi syntyneitä”, tai sitten kutsumuksen juuret on jo päiväkotivuosissa, monet tuntevat kertakaikkisesti olevansa lahjoja Pohjois-Suomen, mikseipä saman tien koko Suomen, historianopetukselle. Sitten on taas sellaisia maanhiljaisia, syntymäsynkeitä, opettajaksi valmistumisen reaaliteeteista valovuosien päässä olevia, joiden ei toivoisi koskaan edes haluavan, saati joutuvan, koulumaailman ”syötäviksi”.
Mutta yhteistä melkein kaikille on, että he sanovat hyvän opettajan epiteeteiksi että tämä on innostunut asiasta, että on auktoriteettia ja että on hvyä kertomaan tarinoita. Tätä sitten kysellään tarkemmin. Ja vastausten kirjo on valtava! Ja melkein kaikilla itsellään on ollut hyvä historian opettaja ja niinpä suunnilleen joka toinen lausahtaa, että ”juuri sen takia minäkin haluan historian opettajaksi”.
Minullakin oli hyvä historian opettaja lukiossa. Tai toinen niistä oli hyvä, toinen ei. Eikä se hyvyys ollut kiinni tuosta tarinoiden kertomisesta.
Pyrkijöitä on aina enemmän kuin sisäänotetaan. Näin vaikka ei historian opettajien (kuten ei monien muidenkaan akateemisen korkeakoulututkinnon suorittaneiden) työtilanne ole kovinkaan raponen: maaliskuussa oli Tervolassa auki lukion hissan open paikka ja hakijoita oli 51! Kaupunkilukioihin on vielä enemmän. Kutsumus täytyy olla. 😉
Tämän kevään haastattelurumba on minun osaltani nyt tehty. Hyvä juttu.